Tiivistelmä: Ensin ylistys perinteille ihmisen kokemusmaailman syventäjinä. Ja sitten kuvaus yhden perinteen viidennestä inkarnaatiosta, viikonlopun kevätvaelluksesta yhdessä kummipojan kanssa.
Tämä on sitten sellainen tarina, joka kuljettaa lukijaa aika läheisesti mukana kahden eri ikäisen ystävän matkassa, vain toisen silmin tässä toki katseltuna. Koettaen saada talteen ja edes pikkuisen muidenkin tietoon niitä tavattoman monenlaisia tapahtumia ja tunnelmia, joita yksi tuollainen viikonlopun vaellusretki luonnossa kokijoilleen tuottaa. Tämän voi siis suomentaa vaikka niin, että edessä on 7 konekirjoitusliuskaa 🙂. Toivottavasti jaksatte ja viihdytte kyydissä!
Retki 26.-27.5.2018
Perinteet antavat niin paljon!
Sellainenkin suomalainen sanonta on, että ”perinteet velvoittavat”. Ja kai maar sekin pitää sisällään ties kuinka syvällisiä totuuksia, kuten monilla sananlaskuilla tapana on. Toisaalta minun elämänpiirissäni on erittäin vahvasti totta se, että monet perinteiksi asti päässeet asiat ovat niitä kaikkein upeimpia. Sellaisia, jotka mahdollistavat paljon enemmän kuin velvoittavat. Tarjoavat hienon hienoja kokemuksia, jotka kruunautuvat aikaisempien tapahtumien opeilla ja yhä vaan uusien ulottuvuuksien löytämisellä yhdessä parhaiden kavereiden kanssa!
Näistä syistä minä olen jo vuosikymmenten ajan paremminkin pyrkinyt edesauttamaan mitä monenlaisimpien perinteiden syntymistä elämän eri rintamilla, kuin koettanut niitä vältellä. Ainakin seuraavissa, itse kerrassaan makeina pitämissäni perinteissä olen nykyään mukana näitä ulkona kulkemisia liippaavilla alueilla. Noin pitkäikäisyyden mukaisessa järjestyksessä ovat tässä:
- Stokkan keikat
- Eräveljeskunta useine perinteineen
- Sukellusretket (tietynlaiset)
- Kotaparlamentti
- Lähilöytöretkeily
- Hobittivaellukset
- Kulkurielämä
- Kevätretket kummipojan kanssa.
Joitain noita olen jo pikkuisen tässä blogissakin availlut. Jokaisessa on niin paljon sisältöä sekä erityisiä aspekteja, että ainoastaan ajan puute on pitänyt kirjoittajan sormeni poissa niiden kimpusta – toistaiseksi! Juuri tässä ja nyt on kuitenkin vuorossa tuo yo. listan viimeisin.
Kevätretket kummipojan kanssa
Joskus tässä matkan varrella oli minulle pikkuhiljaa selvinnyt, että kummipoikani Pekka on tykästynyt luontoon ja sen tarjoamiin ”irtoamismahdollisuuksiin” nykyelämän kiireistä. Oikein erityisesti siihen, miten luonnon sylissä tapahtuva irtoaminen normiasioista ja perspektiiveistä virkistää aivoja, tuoden mukanaan uusia ajatuksia sekä näkökulmia. Noh, taisin kirjoittaa tuon noin, koska olen itse löytänyt juuri nämä samat asiat jo vuosikymmeniä sitten! Intensiivisen opiskelijaelämän, sekä sen jälkeisen työrumban keskellä. Juuri samoin kuin Pekkakin tässä viime vuosina!
Oman muistini mukaan olimme menneinä keväinä ehtineet tehdä jo neljä kevätretkeä yhdessä. Ja samaa näyttää sanovan myös tämän kulkurin paikannusjälkien arkisto, jonka relevantti sisältö alla träkkien tiedostonimien muodossa.
Aiemmista retkistämme en ole tainnut tarinoita toistaiseksi kirjoittaa, mutta voi sekin vielä muuttua, ei niistä sisältöä ja tapahtumia nimittäin puutu!
Valmistautuminen
Tänä keväänä 2018 olimme kaikista haittatekijöistä ja kilpailevista tekemisistä huolimatta saaneet kuin saaneetkin buukattua molemmille tähän hienoon tarkoitukseen sopivan viikonlopun toukokuun loppuun. Eikä meitä tietenkään haitannut, että tällä kertaa Suomen todellinen kesä olikin jo täydessä vauhdissa retkemme aikaan.
Edellisten keikkojen tapaan Pekka tuli meille illalla, jotta saimme katsottua yhdessä läpi meikäläisen reittiajatelmat kartalla, sekä kasattua ja pakattua reppumme valmiiksi. Tai ihan kunnon rinkathan me kantovälineiksi valitsimme, Pekalle noin 60-litraisen anabolisen version ja itselleni vanhan kunnon ysinollakuutosen, minkäs muunkaan?
LAUANTAI – reissun 1. päivä
Lauantaiaamuna sitten vaan rinkat selkään kunnon puuro-voileipäaamiaisten jälkeen ja marssille suoraan kotiovesta. Neidonkallion laella näytin Pekalle sisällissodan aikaisen punaisten tykkiaseman jäännökset ja ihastelimme hetken laajoja näkymiä Meikonsalojen horisonttilinjaan, ennen kuin talsimme jyrkkää polkua alas kalliolta, lähtien patikoimaan ensin Myllykyläntietä ja sitten Timmermossenin tietä. Ennen ikäviä uusia hakkuuaukeita singahdimme metsään, kävellen tutulle hienolle avokalliolle Timmermossen –suon yläpuolella. Siinä oli aivan suunnitellusti ensimmäisen rinkkatauon paikka. Suuresti nautimme luonnonrauhasta, kauniiden suomaisemien yläpuolella!
Me olimme nyt sattuneesta syystä liikkeellä kevyillä vaelluskengillä ja tossuilla, eikä Timmermossenin ylitys vaatinut silti edes jakoihin katsomista tällä kertaa, niin rutikuivia olivat maastot. Suolla näkyi siellä täällä jo kukkivia suopursuja, mutta niiden normaalia ihanaa tuoksua ei tuntunut laisinkaan. Olisikohan tämä eriskummallinen kuivuus syynä siihenkin?
Suon länsireunalla etsiydyimme Vaipobäcken –puron rantaan, koska olin suunnitellut meidän kulkevan sitä seuraillen läpi tuon yhden Meikon hienoimman ikimetsäalueen. Niinpä me sitten teimmekin, vaikka puro oli nyt aika onneton mihinkään aiemmin näkemääni verrattuna. Sellaisen lämmön oli kesäpäivä kehittänyt jo aamupäivän puolella, että nuo useimmiten synkän varjoiset metsät tuntuivat tällä kertaa ystävällisemmiltä kuin mitkään muut paikat! Puro sentään lirisi pikkuisen putouspaikoissaan ja sen rannat olivat monin paikoin vaikeat edetä monien vuosikymmenten tuulenkaatoristikoiden vuoksi. Aidompaa korpimetsää saa kyllä hakea!
Toinen tauko Vaipon rannalla
Päivän toinen rinkkatauko pidettiin itseoikeutetusti Vaipo –järven itäreunan kalliolla, mäntyjen varjossa ja hienojen maisemien äärellä. Siinä huiliessamme ohitsemme kulki joku aika omalaatuisen oloinen lenkkeilijä. Ensimmäinen ihminen, jonka tänään näimme. Myös viimeinen – mikä tosin selvisi vasta illalla. Vettä siemailimme leileistämme tälläkin tauolla, sitä touhua kun oli syytä harrastaa mahdollisimman paljon tämmöisenä päivänä.
Kolmas tauko avosuomaisemissa
Retkemme seuraava legi kulki Vaipon eteläpuolisen Granbackan luonnonsuojelualueen läpi, pitkin sen halki vievää pohjoisen puoleista polkua, joka tarjoaa kulkijan silmille mitä kauneimpia eteläsuomalaisia kalliomännikkömaastoja (Pieni polkulenkki avosuon reunamilla). Tuon polkulenkin huipennuspaikkaa en malttanut jättää väliin tälläkään kertaa, vaan sinne painelimme pitämään retken kolmannen rinkkatauon. Kyseessä siis se pieni kallioniemen kärki, joka kurottaa itsensä Slättmossenin eteläisemmän avosuon ja Meikon ainoan nimettömän lammen väliin. Aivan sairaan hieno paikka! Pekka otti ja meni hyväksi toviksi istumaan itseksensä kauemmas ”leiristämme”, aivan avosuon reunalle. Ihan vaan rauhoittumaan sen tarjoaman maiseman ääreen. Parinsen kymmentä minuuttia siinä lepuuttelimme, ennen lähtemistä luultavimmin tämän päivän pisimmälle ja hikisimmälle taipaleelle.
Kalliotaipaleet luurangon kera
Lähdimme siis kävelemään länteen päin, pitkin Meikon alueiden eteläisintä kallioselännettä, jota meikäläinen kutsuu nimellä ”Meikon eteläisin vuorijono”. Se on kokonaisuutena yli kahden kilometrin pituinen hyvinkin yhtenäinen kallioalue, joka lännessä putoaa jyrkästi alaville maille, suurin piirtein Kirkkonummen ja Siuntion rajan paikkeilla. Me seurailimme välillä erilaisia polkuja, silloin kun sattuivat viemään oikeaan suuntaan ja muuten hipsuttelimme ihan omia reittejämme helpossa, kanervien ja jäkälien peittämässä kalliomaastossa.
Erilaisten pikkuhuippujen yli usein suuntasimme ja yhden laella meitä odotti aika odottamaton näky. Kokonainen hirven luuranko jalkoineen, sarvineen kaikkineen! Siihen hän oli joskus uuvahtanut eivätkä erilaiset raadonsyöjät olleet siirrelleet luita juuri ollenkaan, mikä näytti melkoisen epätavalliselta meikäläisen silmiin. Noh, me pidimme pienen istuskelu- ja juomatauon niillä nurkilla, ottaen tietysti jokusiakin valokuvia tuosta ihmeestä.
Lounastauko arvoituksen jälkeen
Notkelmapaikkoja vältellen jatkoimme siitä lännen suuntaan ja eipä aikaakaan, niin kallion länsireuna jo alkoi häämöttää edessämme avarine maisemineen. Ennen maisemapaikkoja näytin vielä Pekalle yhden ihmeen, eli pienen betonisen jalustan. Sellaisen, missä on ilmeisimmin ollut joku kolmiomittaustornin runko kiinni joskus aikanaan, kun näin näköalapaikoillakin ollaan. Noin siis monet meikäläiset olivat pitkään tuumailleet, vaikkakin ihmetellen, ettei kukaan ollut koskaan löytänyt noita jalustoja kahta enempää. Sitten vasta joskus myöhemmin kuulin, että Kirkkonummen ja Siuntion kuntien välisellä rajalla on joskus kulkenut sähkölinja.
Me valitsimme lounasleiripaikaksemme mukavimman näköisen maisemakallion, sopivasti aurinkoa varjostavien mäntyjen suojasta ja ryhdyimme ruuanlaittoon. Siis keitin pöhisemään ja kohta retkeläiset jo nauttivat makarooneilla terästettyä ranskalaista sipulikeittoa kunnon juustovoileipien kanssa. Johan maistui! Taidettiinpa vielä kahvitkin siinä turauttaa, tuon reilun puolentoista tunnin mittaisen lounastauon aikana.
Maisemia ja polkuterrorismia
Siitä matkamme jatkui pitkin hienoja kallioalueen reunoja noin pohjois-luoteen suuntaan. Laajoja näkymiä piisasi koko ajan lännen suuntaan ja jonkun pikkuisen nähtävyydenkin kautta laitoin reittimme kulkemaan.
Falkbergetin huimat näköalapaikat (Katse yli uuden maan) oli tietenkin pakko käydä katsastamassa minitauon kera, ennen kuin jatkoimme matkaa metsätietä pitkin sen viimeiseen hännänpäähän, mistä nykyään isoa polkua pitkin eteenpäin, yhä sinne pohjois-luoteeseen. Tuokin polku on ylipäätään syntynyt tuonne vasta joskus viimeisen kymmenen vuoden kuluessa. Voisin vaikka lokeistani tarkistaa sen kerran, kun noilla kulmilla työnsin ja kannoin fillariani hirmuisessa helteessä, satojen hirvikärpästen käydessä kimppuuni kuin yleinen syyttäjä! Sitä en pysty ikinä unohtamaan, eikä siellä silloin ollut poluista hajuakaan. Merkillisiä kehityskulkuja tämän polun piirissä näyttää taaskin tapahtuvan. Ihmettelimme monessa paikkaa polulta pois kaivettuja kiviä, jotka vissiin kertoivat jostain sellaisesta, että joku koettaa raivata polkua vähän helpommaksi ajaa maastopyörällä. Ja sitten niitä irrotettuja kiviä, sekä kaikenlaisia puunrankoja oli toisissa paikoissa laitettu keskelle polkua, ikään kuin joku toinen tuosta raivaustoiminnasta (aiheellisesti) ärsyyntynyt henkilö olisi piruuttaan halunnut tehdä haittaa niille penteleen maastopyöräilijöille. Tiedä häntä, oudolta touhulta näytti kaikki tuo.
Leiriin Lonkerojärven rannalle
Me olimme kuitenkin kohta noin Långträsk-järven keskikohdilla, mistä kohdin painelimme polulta järven rantaan. Tai oikeastaan sen jyrkkien rantakallioiden päälle, mihin minä olin tuumaillut meille potentiaalisen leiripaikan. Koska olin superhienoja sellaisia jo vuosien ajan tuolla katsellut. Mätkähdimme siihen joka tapauksessa huilailemaan ihanien järvimaisemien ja mukavien pikku tuulahdusten äärelle. Pekka olisi vissiin vielä halunnut jatkaa matkaa, mutta sainpa hänet kuitenkin tyytymään jäämään leiriin tähän. Hienoimpaan paikkaan, minkä missään lähiseuduilla tiesin :-).
Kellohan oli vasta viisi siihen tullessamme ja meillä olisi tietysti hyvin ollut aikaa vielä matkaa jatkaakin. Mutta niinpä meillä oli nyt myös aikaa ottaa oikein rennosti ja nauttia kiireettömästä olemisesta! Sellaisen kunniaksi minä otin ja keitin meille kunnon Kupilka-mukilliset ehtaa Miruvoria, haltijajuomaa. Ensi kertaa moista kehoonsa saaneena Pekka kyllä taisi hämmästellä sen tehovaikutuksia ihmiselimistöön useampiakin kertoja.
Leirielämää
Sitten oli vuorossa teltan pystytys, ilman kiireen kierää. Pystytimme sen yhteen sellaiseen ihastuttavan tasaiseen ja pehmeään kanervamattoon, aivan rantakallion reunalla, jonka olin aikanaan merkille pannut. Kyseessä oli vieläpä tuon 2 hengen Bergans Trysil –teltan ensiasennus, joka sujui meiltä aivan helposti. Juomavettä tuli myös suodatettua järvivedestä, mutta kun esisuodatus (kahvinsuodatinpaperilla) jäi laiskuuksissa laittamatta, järviveden miljoonat hiput tukkivat keraamisen suodattimen noin parin litran jälkeen. Toki sen olisi voinut kenttähuoltaa, mutta laiskuus voitti taas, tietenkin. Ja kaasukeitin desinfioi vettä sutjakkaasti, muiden toimien ohessa.
Vaikka Miruvorin voimalla toki pärjää hirmu pitkään, jotenkin vaan kuitenkin meikäläisen repussa oleileva makkarapaketti alkoi vetää kulkijoiden ajatuksia puoleensa. Niinpä sitten tuumailimme, kehtaisiko sitä varovasti käytellä pientä risukeitintä makkaroiden paistamiseen, vaikka metsäpalovaroitus päällä olikin. Ei kehdattu, mutta Trangia hoiti tuonkin homman.
Muutama tölkki oluttakin oli mukana kannettu ja ne olivat olleet ”jäähtymässä” järvessä keittimen säilytyspussia näppärästi hyödyntäen. Muttei siitä mitään iloa ollut, varmaan 20-asteisia olivat oluemme. Niistä olusista oli kyllä silti kovastikin iloa ja aika hyvälle maistuivatkin, koska kaikki hävisivät parempiin suihin illan kuluessa. Ja kulkurit hävisivät makuupusseihinsa joskus puolenyön maissa, yhä täysin valoisassa.
SUNNUNTAI – reissun 2. päivä
Rautaromua aamulla
Aamutoimet, mitäpä niistä sanottavaa? Ylös noustiin, aamiaiset tehtiin ja syötiin, leiri purettiin ja pakattiin. No olihan siinä toki mukana myös p-keikkoja, omaan koteloonsa kadotetun kännykän etsintöjä ja jotain muutakin pientä säätöä, mutta perin leppoisia olivat aamutoimet kokonaisuudessaan kuitenkin.
Ja kymmeneltä lähdimme taas rinkat selässä jatkamaan retkeämme. Heti kävelyn alussa, Långträskin koillisreunan kalliorannan aivan viimeisellä pätkällä saimme ihastella myös makean näköisiä tauon tai leirin paikkoja, joista täytyy tulla nauttimaan joskus. Samoilla nurkilla oli myös parin kivenlohkareen välissä ruosteisia vaijerin pätkiä ruosteisen ämpärin tai rautapurkin sisällä. Selkeästi jäänteitä miehittäjien olosta täällä Porkkalan parenteesivuosina. Erilaisia sellaisiahan on ylipäätään Kirkkonummen ja lähikuntien maastoissa aivan mahdottomasti ja tämä meidän leiripaikkamme alue Meikon järven ja Långträskin välissä on ollut oikein erityisen ”hyvin varusteltu”.
Rinkkatauko Lappträskin rannalla
Ylitettyämme tällä kertaa noin täysin kuivan Timmermossen-suon laskuojan, pääsimme kävelemään niemen ympäri aika lähellä rantaa kulkevaa pientä polun tapaista Lappträskin rantaan johtavalle metsätielle. Jota pitkin sitten marssimmekin sinne järven rantaan, monilta retkiltä tuttuun kallioiseen niemennokkaan. Niin hieno paikka oli tietenkin päivän ensimmäisen rinkkatauon väärti ja mehän sitten nautiskelimmekin koko rahan edestä siinä sileällä rantakalliolla, mäntyjen varjosta ja raikkaan luoteistuulen pölähdyksistä. Eipä taida kauniina, lämpimänä kesäpäivänä olla mitään järven rannan fiiliksien voittanutta!
Ihan edessämme pikkuisella luodolla näkyi muitakin kesäpäivän köllöttäjiä, valkoposkihanhipariskunta. Rouva hanhi vaikutti siltä, kuin olisi hautomassa, mutta hetken perästä siinä rannalla vilistelikin kuusi pikkuista linnunpoikasta, joiden touhuja vanhemmat tarkkaan seurasivat! Ja minä puolestani koetin innolla saada koko perhekuntaa tarttumaan kameran kennolle, pitkän teleputken läpi.
Leiripaikka, muttei leiriä
Tuosta matkamme jatkui molemmille aiemmalta retkeltämme tuttua rantapolkua pitkin ja meikäläisen oli pakko käydä katsastamassa yksi kapea mininiemi, jossa en ollut ennen käynyt. Päästyämme järven itärantaan ulottuvien kallioiden kohdalle, päätimme mennä kurkkimaan myös ylös kallioiden päälle. Koska siellä on se meille suunnittelemani toinen leiripaikka, jos vaikka olisimme eilen iltapäivällä vielä jatkaneet matkaamme. Se on minulle tuttu, hieno paikka, missä tuli joskus kauan sitten leiriydyttyäkin koko Meikon alueet kiertäneellä 18 järven kierroksellamme parin eräkamun kanssa.
Uusilla kallioilla ja vanhalla padolla
Kalliolta lähdimme sitten yhdelle tämän retken tutkimusmatkalle paikkoihin, missä minäkään en ole ennen ollut. Siis kävelemään läpi Lappträsk-järven kaakonpuolen kallioalueita. Perin hienoja kallioita sielläkin osoittautui olevan ja yhden laella vietimme päivän toisen rinkkatauon.
Koska halusin viedä Pekan katsomaan järven laskujokea, enkä halunnut kulkea läpi hankalien maastojen tällaisena hellepäivänä, siirryimme sitten kävelemään lopun matkaa Lappräskin kaakkoisrannalla kulkevaa polkua. Siellä rantapolulla kuulimme ja näimme tämän päivän ensimmäiset muut ihmiset, kaksi kaveria leirissä rannan tuntumassa. Me emme antaneet itseämme ilmi heille, vaan talsimme yhtä polkua pitkin etelään, metsätien varteen ja katsomaan yhtä alueen ”nähtävyyttä” nimeltä Tottendamm. Eihän se toki silmille mitenkään ihmeellisenä avaudu, alkeellinen puusta tehty patorakennelma pienessä purossa. Kiehtovamman siitä tekee nimen takana oleva historia. Läheistä Sjundbyn linnakartanoa aikanaan hallinneen Tott:in aatelissuvun aktiiviset talonpitäjät nimittäin rakentelivat patoja ja myllyjä kaikkiin vähänkään mahdollisiin paikkoihin silloin 1500- ja 1600-luvuilla, myös tänne.
Metsäkoukkauksia
Vain pienen pätkää kävelimme metsätietä myöten, kunnes itselle uusien paikkojen hinku taas veti suunnistajaa umpimetsiin. Tai yhdelle ainakin osittain kallioiselle alueelle tässä tapauksessa. Tarkoituksenani oli siis navigoida tuolta ihan uusi reitti lounasleiriksemme valitun Rudträskin rantaan. Mutta sepä ei niin helpoksi osoittautunutkaan, koska alue oli eri aikaisten metsänhoidollisten toimenpiteiden ansiosta monin paikoin hyvin tiheäkasvuista. Ryteikköä, noin yksinkertaisin vaeltajan termein ilmaistuna. Jossain siellä olin vissiin raapaissut oikean ranteeni johonkin risuun, koska Pekka sanoi käteni olevan vallan veressä. Yllättävästi sitä tosiaan tulikin mokomasta pienestä naarmusta, mutta vähän nuoleskelemallahan tuo hoitui siellä rymytessä, ilman turhia EA-pysähdyksiä. Vaikka kuinka koetin varoa, niin muistoksi jäi kuitenkin veritahra vanhan erähattuni takaosaan.
Koska kumpaakaan ei innostanut lähteä puskemaan läpi enempiä ryteiköitä, koetimme vaan edetä johonkin, minne milloinkin sattui pääsemään. Ja niin päädyimme lopulta kulkemaan suorastaan takaisin päin, putkahtaen sitten taas sille metsätielle.
Mutta koskei tuonne oltu lähdetty periksi antamaan, singahdimme melkein saman tien takaisin metsään, hiukan helpompaa maastoa sieltä bongattuamme. Ja sieltä jo löytyikin aika suora reitti juuri siihen kohtaa Rudträsk-järven rantaa, missä tiesin olevan upea taukopaikka korkean rantakallion päällä.
Nautiskeluleiri Rudträskin rannalla
Kaiken tuon metsissä ähläämisen jälkeen, meikäläinen heitti rinkan pois selästään, asettuen vaan selälleen nauttimaan olosta ja järvimaisemasta jyrkkään mustikkavarvikkoiseen rinteeseen. Pekka etsi sillä aikaa tiensä sen hienon rantakallion päälle, minne minäkin sitten hyvän tovin jälkeen itseni raahasin.
Keittolounas oli meillä tänäänkin ohjelmassa, tällä kertaa vuorossa herkkusienikeitto, yksi minun menneiden vuosien suosikeistani. Muun muassa koska siinä sattuu olemaan suurin kuiva-aineen energiapitoisuus kaikista tutkimistani valmiskeitoista. Ja kyllä se vaan nytkin maistui kummallekin aivan erinomaisesti kunnon ruisleipien kera! Aivan hitsin nälkäisiksi olimme nimittäin onnistuneet kehomme jo tuohon puoli kolmeen mennessä saamaan. Tankkaamatta mitään energiaa aamupalan jälkeen. Hölmöä, mutta helteinen keli vaan huiputtaa helposti.
Kun vielä kunnon kahvimukillisetkin siinä nautimme pullasiivujen kera, likemmäs pari tuntia vietimme tuossa lounasleirissämme. Eikä sen fiksummin käytettyä aikaa voi patikkareissulla ollakaan! Jos millään muullakaan reissulla.
Yhä uusia kallioita
Siitä lähtivät taittumaan iltapäivän taipaleemme täyteen ladatuin eneriga-akuin. Ensin vähän kiertäen järven kaakkoispuolen pusikkoista aluetta ja sitten nousten hienoa, vanhan metsän peittämää rinnettä ylös lounaan suuntaan, kaasuputkilinjan avoimempaan kohtaan. Sieltä otin suunnan kohti yhtä suurta kalliota, jonka yli muistelen joskus kauan sitten jollain retkelläni kulkeneen. Sinne pääsimme navigeeraamaan läpi mukavien ja helppojen kallioylänkömaastojen. Sama kallio se sieltä löytyi, eikä siellä auttanut muu, kuin pitää pieni tauko. Ihan vaan maisemista, kesäpäivästä ja olemisesta nauttimisen vuoksi! Tuolta kalliolta retkemme lopullinen päämäärä jo näkyi, kun vaan osasi pienen näköisiä horisonttiviivan nyppylöitä oikein tulkita. Tavoitteenamme oli siis kallio nimeltä Riddarbacken.
Näissäkin maastoissa aika monta kertaa joko maastopyörän kanssa tai ilman kuljeskelleena tiesin kyllä lyhimmän ja sujuvimman reitin täältä tuonne kalliohuipulle, mutta nyt taas kutkutti käydä katselemassa jopa vähän uusia paikkoja itselle. Niinpä suunnistin tuolta taukokalliolta luoteen suuntaan, kohti yhtä suurta kalliota, missä en ole vielä ikinä käynyt. Ihan kohtuuhelpot reitit sinne löysimmekin ja eipä aikaakaan, kun taas oli pakko pitää yksi minitauko sen kallion laella.
Missä huomasin surukseni vanhan peregriinomerkkini hävinneen tuosta opashatustani :-(. Noh, uudenhan saa ihan helposti tallaamalla vaan muutaman sata kilometriä jotain perinteistä pyhiinvaellusreittiä. Ja jäljellä oli sentään arvokas klaanitunnukseni!
Pian olimme seuraavan Grytberget –nimisen kallion päällä, mistä oli helppo siirtyä jo kohti Grande Finaalia. Helppo ja helppo. Läpi erilaisten vesakon harvennusten esteratojen me monissa paikoissa kuljimme ja helle pisti hien kirvelemään silmissä. Mutta kaikki sellainenhan on sitä metsien kulkijan elämää, mistä me olimme täällä nimenomaisesti nauttimassa, joten nuo eivät todellakaan tunnelmaa pilanneet, eivätkä edes vähentäneet.
Retken huipennus ritaritarinoiden kera
Seuraavaksi jo kävelimmekin koko ajan ylös johtavaa reittiä Riddarbackenin huipulle. Siellä, aivan Meikon alueiden äärimmäisellä lounaiskulmalla, vietimme sitten tämän komean kevätretkemme viimeisen tauon. Ottaen rinkat pois selästämme, nauttien vettä kenttäpulloistamme ja katsellen avoimia maisemia yli peltojen sinne lounaan suuntiin. Minä olin jo joskus aiemmin kertonut Pekalle tämän kallion komean nimen ihan oikeasti juontuvan ritareista, joita joskus 1600-luvulla läheisessä Sjundbyn linnassa vieraili. Mutta minua harmittaa kovasti, etten laittanut noita juttuja ylös silloin, kun ne joskus yhdeltä Sjundbyn tietäväiseltä oppaalta kuulin. Enkä ole ainakaan toistaiseksi onnistunut noiden tarinoiden ja tämän nimen juuria mistään löytämään. Mutta joskus sekin vielä tapahtuu, odottakaas vaan.
Hienot finaalit
Tauolta olin viestinyt vaimolleni noutopaikan koordinaatit ja meidän aikataulumme. Jäljellä oli enää reilun kilometrin matka Kelasta Sjundbyhyn johtavan tien 11196 varteen. Sinne ”kappelivuorelle” (Kapellbacken) kuljimme vielä yhden komean kalliohuipun yli, jonka suoraan pohjoiseen laskevilta jyrkänteiltä näkyivät jo Sjundbyn kuuluisan linnan pellot.
Tien reunalta, Kapellbackenin päältä, saimme sitten rinkkoinemme suoran autokyydin takaisin meille kotiin, missä odotti ruoka ja lämmin sauna. Eipä osaisi mitään hienompaa retken lopetusta edes toivoa! Lämpimät kiitokset rakkaalle vaimolle – taas kerran!
–Kari
Lähierä™ 
Aijai, erinomainen (tosi)tarina – jälleen kerran Kari! On kuvailtuna minulle vielä tuntemattomia paikkoja oikein mielekkäällä tavalla 🙂 Tässä katselee jo kuluvaa vko sillä silmällä että näinköhän sitä aukeaisi perjantaina
mahdollisuus pieneen Meikoretkeen! Yöpyminen on myös vielä kokematta.
”Polkuterrorismia”: minunkin entisen maastopyöräilijän silmin näyttää siltä että mestoja olisi viritetty polulla ajettavampaan suuntaan ja osin myös ’muuten vaan’ käännetty kiviä koloistansa. Niin teknistä paikkaa
ei tuolla polulla kumminkaan ole ettei moderni maastopyörätaitaja niistä ilman virityksiäkin selviäisi. Suurimmat maastohaasteet löytynevät mm. Meikojärven ympyrälenkiltä.
Rupatteluhetkeä tavoitellen,
Harri O.
TykkääTykkää
Kiitän ja kumarran, sekä odotan myöskin suurella innolla tulevaa turinahetkeämme kokemusten jakamisen merkeissä!
TykkääTykkää
Päästiinhän sitä sitten lopulta jutustelemaan parhaissa mahdollisissa ympyröissä, kun kuljimme ja leireilimme yhdessä perjantai-illasta lauantain päätyyn Meikon upeissa, kesäisissä erämaissa! Tuo keikka jäi minun mieleeni erityisesti lukuisista ihanan kiireettömistä tauoista, joita vietimme monissa paikoissa. Jokainen tauko oli sellainen, ettei siitä olisi halunnut pois lähteä!
TykkääTykkää
[…] Ainakin kaksi meidän yhteisistä retkistämme olen joskus jopa kirjallisesti talteen laittanut. ”Kummisetäjuttu #5 – Meikon helteissä” ja ”Kummisetäjuttu #8 –Pusulan […]
TykkääTykkää