Ruskavaellus Paistunturien erämaassa 1/8

Osa 1/8 – Valmistelut ja matka Lappiin

Tiivistelmä: Kertomus yhden vanhan Lapinkävijän ruskavaelluksesta uudelleen siellä taikamailla, pitkän tauon jälkeen. Kahden eräkaverin kanssa. Kokemukset on tallennettu sellaisella tarkkuudella ja intohimolla, joiden kautta tuon kaiken pääsee elämään uudelleen vuosienkin päästä!

Tarinan ensimmäinen osa kertoo kuumeen heräämisestä, sekä innokkaasta retkeen valmistautumisesta.

Noihin maisemiin mieli halajaa!

 

 

Tapahtui armon vuonna 2013. Vaellus 7.-12.9.

 

Koko tarina

• Osa 1/8 – Valmistelut ja matka Lappiin
• Osa 2/8 – Iltapatikka Akujoen putoukselle
• Osa 3/8 – Akujoki rotkoineen
• Osa 4/8 – Akujoen yläjuoksu
• Osa 5/8 – Akujoen latvat ja korkeat Paistunturit
• Osa 6/8 – Paistunturien sydänmaat
• Osa 7/8 – Ahkovarri
• Osa 8/8 – Kotimatka ja loppuherkistelyt

 

Alkusanat

Kirjoitin tämän tarinan ylös kolmesta syystä. Koska halusin tallentaa tuon upean kokemuksen näin muuallekin kuin muistiini. Silloin sen voi kokea uudelleen joskus aikojenkin päästä, melkein kaikkien ihanien (tai ärsyttävien) ny­ans­sien tarkkuudella. Enemmin ja erilailla kuin mihin valokuvien kautta kykenee. Toiseksi halusin tarjota saman mah­dollisuuden myös mukana olleille eräkavereilleni, jos heitä sattuu kiinnostamaan. Kolmanneksi, koska mi­nun oli lopulta pakko!

Ryhdyttyäni tätä tekemään, se vei minut mennessään – aivan kuten reissun valmiste­lut tekivät, saati itse keikka. Joka kerta kun istuin tämän ääreen, muu maailma lakkasi olemassa olemasta minulle. Olin siel­lä, eläen uudelleen kaikki nuo paikat ja hetket. Niin mielettömän upeaa kuin tuollainen onkin, sillä on kuitenkin myös hintansa. Nimittäin kirjoittaminen ottaa aikaa, ainakin minulla. Tämmöiseen no­vel­liin upposi eh­kä 25-30 tuntia kirjoittamisen sekä viilailujen aikaa. Joka on pois kai­kesta muusta, vä­hintään sitten nukkumisesta. Kovin monta kertaa kävikin niin, että huomasin kellon olevan vaikka mitä, kun satuin kurkistamaan takaisin tähän nykyhetkeen sieltä Paistunturien erämaista.

Sanomattakin on selvää, että tämä tarina on minun tarinani tuosta ruskapatikasta. Katseltuna niillä ainoilla silmillä, jotka omistan, kirjoitettuna niistä havainnoista jotka tein ja ajatuksista, joita päässäni liikkui.

Kirjoitin tähän lopulta aikamoisen paljon myös reissun valmisteluista. Siitä yksinkertaisesta syystä, että tuo valmistautuminen oli kertakaikkiaan hieno kokemus sekin ja itse ainakin opin sii­tä jopa enemmän kuin itse keikalla konsanaan. Sattuneesta syystä – kun oli tutkittu, kokeiltu ja testattu niin mo­net jutut.

 

Kuumeen nousun tausta

Minulla itselläni valmistautuminen tähän vaellukseen alkoi tasan vuosi ennen reissun toteutumista. Edellisen vuo­­den syyskuussa, jolloin olimme Pekka Tuurin kanssa retkeilemässä tuolla Suomen pohjoisimmassa Lapissa. Sen keikan tärkein yksittäinen ajuri oli silloin lohien kuvaaminen pinnan alla niiden kutuaikaan. Mutta kun tuon­ne kauas pohjoiseen mentiin ja vielä ruska-aikaan, niin latasimme keikkaan paljon muutakin. Nimen­o­maan luonnossa liikkumista, koska moinen sattuu olemaan molemmille meille iso innoituksen kohde ja läh­de. Pekan valokuvaamiseen kohdistuvan suoranaisen intohimon lisäksi tietenkin.

Lohia Akujoessa. Kuva: Pekka Tuuri.

 

Aivoihin tuli reikä

Jätän monta muuta upeaa yhden päivän vaellusta kokonaan mainitsematta tässä, vaikka nekin vaikuttivat paljon minun mieleeni silloin sekä myöhemmin. Ne kaikki yhdessä saivat minussa nuorena miehenä heränneen, välillä jo pinnan alle unohtuneen mutta aina itäneen, Lapin kuumeen suorastaan roihuamaan uudelleen!

Joka ikisestä noista yhden päivän retkistä ja pikku seikkailuista minulla on niin paljon ja vahvoja muistoja, että melkoisen varmasti nekin vielä joskus tallennan kirjallisesti ajan syövyttävää hammasta vastaan. Kuten olen yhden kokonaisuuden osalta jo tehnytkin. ”Veden alla näkyvyyttä 50 metriä”.

Mainitsen noista nyt vain sen, että kuljeskelut kalastukselta kokonaan rauhoitetun Akujoen alajuoksulla ja minun puolen päivän pika­pa­tikkani vähän ylemmäs joen vartta pitkin, porasivat aivoihini reiän. Sellaisen, jota täyttämättä ei voi kovin pitkään elää. Pelkästään Akujoen putous ja ensimmäinen kanjoni olivat sellaisia paikkoja, joita en todellakaan tiennyt voivan olla olemassakaan tässä Suomen valtakunnassa! Mielestäni vielä hienommat kuin Kevon kanjoni konsanaan ja samalla aution tuntuiset, niin kuin ei siellä ihmisiä olisi koskaan ollutkaan!

Deliverance! Tämä maisema porasi reiän kirjoittajan aivoihin!

 

Tuosta lähti ajatus ja jo jonkinlainen epä­mää­räinen suunnitelmakin mennä sinne vaeltamaan oikein kunnolla ja tutustua noihin erämaihin, jotka li­säksi eivät tunnu olevan kovin laajasti tunnetut.

 

Valmistelut alkavat

Noinpa siis kerroin ainakin pintapuolisesti kokemuksistani sille Eräveljet -seurakunnalle, joiden kanssa olemme monenlaisia pienimuotoisempia erä- ja luontoretkiä toteuttaneet lukuisten menneiden vuosien ja vuo­sikymmenten aikana. Varsinaisesti tuo tapahtui Lapin henkisissä illanistujaisissa, jotka järjestimme vaimoni kans­sa meillä Neidonkalliolla 29.9.2012.  Mukana oli eräveljeskuntaa parempine puoliskoineen, sekä puolet mei­­dän nuorisosta. Tuolla kerroin Lapin hulluuden uudelleen iskemisestä meikäläiseen ja näytin joitain valittuja valoku­via Akujoelta. Sekä heitin ehdotuksen ilmaan ruskavaelluksesta noille seuduille seuraavana syksynä. Tämä kaik­ki tapahtui porokebabin ja Luomu-Lapinkullan äärellä.

Eräjengin työmiehiä ja hallituksen jäseniä yhteisessä illanistunnassa.

 

Aarno ilmoittautui sitten innokkaaksi lähtijäksi jo heti pian. Ja niin pitkäaikaisen junailuperinteeni mukaan, keik­ka lähti siitä hetkestä etenemään kohti toteutumistaan. Henkisen valmistautumisen lisäksi aloimme sitten Aarnon kanssa katsella ja tuumailla myös varustepuoltakin vähän sillä silmällä jo heti kevättalvella. Vaih­taen niistä ajatuksia silloin tällöin, muiden pikku keikkojen yhteydessä ja ihan erikseenkin. Olihan niin, että itselläni on toki runsaasti kokemuksia erilaisista 4-6 päivän vaelluksista Lapissa ja pohjoisessa Norjassa, mutta viimeisimmätkin niistä joidenkin aikojen takaa. Ihan viimeisin Kevon vaelluskin tapahtui jo 15 vuotta sitten, herranjestas!

Kaikkien muiden varusteiden kanssa olen pelannut niin paljon, etteivät niiden valinta ja painot epäilyttäneet minua vähääkään, mutta muo­napuolen kanssa oli vähän toisin. Minulla oli hyvin hatara käsitys ja muistikuvat siitä, kuinka paljon evästä pitkällä vaelluksella ison rinkan kanssa oikein tarvitaan. Aarno oli puolestaan lähdössä elämänsä ensim­mäi­selle Lapin vaellukselle, joten hänelläkin riitti mietittävää ja testailtavaa yllin kyllin.

 

Testivaellus

Meille heräsi sitten Aarnon kanssa luonnollisesti sellainenkin ajatus, että tekisimme jonkun kunnollisen testivaelluksen joskus ennen kesäkuumia, meille monessa mielessä läheisessä Meikon erämaassa tietenkin. Sellaista ”täyttä” kahden päivän vaellusta yöpymisineen emme saaneet allakoihin mahtumaan, mutta Helatorstaina 9.5. heitimme kyllä oikein täyteläisen, pitkän kokopäivän patikkakeikan. Matkaa taitoimme peräti 18 kilometriä ja minulla oli selässäni melko täyteen pakattu, 25 kiloa painava rinkka. Painot ja tilavuudet tungin täyteen teltoilla, makuupusseilla, laavukankailla, vesipusseilla, vedensuodattimella, ynnä muilla tuolla reissulla tarpeettomilla varusteilla.

Kaikki sujui mahtavasti ja testailimme menestyksellä myös kaksien jalkineiden taktiikkaa. Kun matka oli tuon verran reipas, saimme molemmat myös hyvää kokemusta rink­ko­jen painoista ja kantamisesta. Ja koska kuljin tuon päivän sykevyön kanssa, minä sain nyt ekan kerran tuntu­maa sekä käytettyyn energiamäärään, että sisään mätettyihin elintarvikkeisiin. Kirjailin tuosta keikasta ylös aika paljon enemmänkin mainioita kokemuksia, joista julkaisin aikanaan jutun täällä blogissa ”Helatorstain testivaellus Meikossa”.

Reippaan päivävaelluksen kääntöpaikan lounasleiri Riddarbackenin laella.

 

Tutustuminen energiankulutukseen retkeilyssä

Keväällä innostuin myöskin tutkailemaan rinkan painon vaikutusta kävelemiseen ja energiankulutukseen oikein empiirisesti, kas kun nykyään on olemassa niin erinomaiset vimpaimet vaikka mihin. Tähän juttuun tar­vit­tiin sykevyö ja laite plus ohjelmisto, joka laskee sykkeestä ja muista parametreista käyttäjän energianku­lu­tuksen. Minulla kaikki tuollaiset ovat olleet jo pitkään käytössä pyörälenkkeilyssä. Otin ja heitin kolme lenk­kiä saman Meikon ”neljän lammen polun” ympäri. Yhden ilman reppua, toisen 12 kilon rinkan kanssa ja kol­mannen täyteen tungettu 25-kiloinen rinkka selässäni. Menin jokaisen lenkin tarkalleen samalla 135 bpm keskisykkeellä ja mittasin lenkkeihin kuluneet ajat. Tai siis ne nyt vaan tallentuivat automaattisesti GPS-ohjelmiston lokeihin, monen muun asian ohella. Menemättä nyt puimaan kaikkia tuloksia ja mie­len­kiin­toisia havaintoja tässä sen enempää, niistä tuli lopulta ulos aivan äärimmäisen yksinkertainen yhtälö, kos­kien juuri minun energiankulutustani juuri tuollaisessa profiililtaan vaihtelevassa maastossa: Yksi prosentti lisää painoa omaan ruumiinpainooni tuottaa yhden pro­sen­tin enemmän energiankulutusta!

Näistä asioista minulla on nykyään niin paljon kiehtovaa kokemusta ja tietoa, että ilman muuta kirjoitan ne muidenkin riemuksi, kun vaan joskus kerkiän!

Kesäkausi meni sitten ohi humisten kaiken muun kanssa, eräilyä ei ehtinyt harrastaa. Paitsi kelvollisen määrän lenkkejä maastopyörällä, päästen silloin tutkailemaan taas lisää moniaita minulle uusiakin kallioita, metsiä ja soita. Pyörälenkkeilyynkin iski sitten usean viikon totaalitauko, kun onnistuin kesäkuun ensimmäisenä päivänä kaatumaan niin, että taitoin vasemman käden keskisormen pahasti poikittain ekasta nivelestä. Kolmen viikon päästä aloin sitten taas opetella ajamista uudelleen. Sormi paketissa ja pehmusteissa, ajoasennon pystympään vaihtaen, jne.

Tällaisia koettakaa ihmeessä välttää! Sillä niitä ei kunnolliseksi saa enää korjattua.

 

Uusi perehtyminen retkimuonituksen maailmaan

Tuota reissumuonapuolta silti opettelin, tutkailin ja testailin koko kesäkauden, muiden tou­hujen lomassa. Asiaa helpotti suuresti se, että vaimoni ryhtyi myös innostumaan tästä asiasta jostain syys­tä. Hän meni ja lainasi kirjastosta ensin aivan ihanaksi osoittautuneen yleisen eräopaskirjan nimeltä ”Va­eltajan opas”, kirjoittajanaan Jouni Laaksonen. Vaikka aloitin katselemaan sitä vähän pitkin hampain, tyy­liin ”mitä hittoa vanha kettu nyt voi tuommoisesta oppia”, ahmin sen sitten kokonaisuudessaan läpi iltalukemisena seuraavi­en muutaman vuorokauden aikana. Ja Aarno luki sen seuraavana lainaajana. Jo tuos­sa kirjassa oli tosi hyviä listoja viikon ja pidempienkin vaellusten muonamääristä sekä energian­ku­lu­tuk­sista. Ja ne tuntuivat niin hyviltä sen vuoksi, että olivat oikeiden, kokeneiden vaeltajien oppeja. Sitten kah­lailin läpi muutamia (Ritun bongaamia) nettisaitteja sekä yhden aivan kokonaan eräruokien valmistukseen, oikeastaan erä­ku­li­na­rismiin, keskittyvän kirjan. Noista mieleeni vahvistui jo selkeä kuva siitä, miten keikan muo­nituksen suunnittelisin:

1. Kolme ateriaa päivässä; aamiainen, lounas, päivällinen.
2. Lisäksi paljon pieniä snäksejä, välipaloja.
3. Varsinaiset ruuat perustuen tavallisista kaupoista ostettaviin kuivamuoniin.
4. Noita ruokia terästetään ja tuunataan itse kuivatuilla tarvikkeilla.

Kolmosen ajatus on sellainen, että tuollaisia valmiita kuivamuonia (tyyliin keitot, pastat, jne.) on olemassa valtavat valikoimat, erinomaisen huokeaan hintaan. Versus valmiit retkimuonat, joiden valikoima on pieni, ne maksavat paljon ja lisäksi maistuvat kaikki kummallisen samanlaisilta. Ja joskus vain pelkästään kummalliselta (karmea kokemus Meikon 18 järven kierrokselta kesäkuussa 2012).

Noin siis ryhdyin kaikenlaista kokeilemaan. Korjaan, ryhdyimme vaimon kanssa. Ostellen erilaisia valmiskuivaruokia silloin tällöin, laittaen ja syöden niitä, sekä kirjoittaen kokemukset ylös. Maut, käytetyt vesimäärät, val­miin ruuan määrät, kilokalorien määrät, jne. Ja loppukesästä sitten kokeilemaan ruokatarvikkeiden kuivausta: Jauhelihaa, lihapullia, hernekeittoa ….. Sekä myös niiden käyttämistä kuivaruokien kanssa. Valta­vas­ti uutta oppia ja kokemusta syntyi minulle tältä rintamalta, se oli perin kiinnostavaa ja hienoa!

Ote retkelle sopivien ruokatarpeiden testailun muistiinpanoista.

 

Muonasuunnitelma

Kaiken tuon jälkeen oli lopulta vuorossa asioiden yhteenveto, muonasuunnitelman tekeminen. Silloin elettiin elokuun alkupuolta ja kaikkea mahdollista kiirettä oli joka ilmansuunnalla. Minulle oli syntynyt kunni­an­hi­moinen suunnitelma vetää kaikki yhteen taulukkomalliin, mistä sitten näkyy joka päivän ateriat, niiden ai­nesosat, määrät ja painot, sekä myös energiasisällöt. Ja kyllähän se sieltä syntyi vähä vähältä, vaatien tosin aika monen tunnin ja illan tuumailuja ja kokeiluja Excelin ääressä. Ihan ensimmäinen versio oli olemassa 20. elokuuta, kun oli saatu yhdet synttäritkin ensin juhlittua pois jaloista. Tuota mallia tuli sitten pyöriteltyä aika hitsin monta kierrosta eteenpäin vielä, rakentaen aterioista vaihtelevia, lisäten snäksejä ja kokonaiskalori­mää­riä, jotta ne saatiin natsaamaan kaikkeen siihen tietoon, mitä oli kirjoista, artikkeleista ja omista kokemuksista opittu.

Alkupala eräinsinöörin tieteellisen opettavaisesta muonasuunnittelusta.

 

Kolmen hengen tiimi muodostuu

Joskus elokuussa sitten työkaverini Malkus kertoi pääsevänsä ja lähtevänsä mukaan ruskavaellukselle.  Toivo­timme hänet Aarnon kanssa erittäin tervetulleeksi messiin. Koska olimme jo kerenneet tutustua toisiim­me perin positiivisin tunnelmin parilla kevättalven komealla lumikenkäretkellä Meikonsaloilla. Eikä sekään tuntunut yhtään haitalle, että Malkuksella on jo kokemusta pidemmistä vaelluksista monilta lähivuo­sil­ta, jopa kuluva kesäkin mukaan lukien! Siitä eteenpäin meidän tuli Malkuksen kanssa juteltua ja sparrattua mo­nenlaisia patikkaan liittyviä asioita varmaan sata kertaa, koska työpisteemme sattuivat silloin olemaan vas­takkain, Vallilassa Pälkäneentien varrella. Niin tuli myös pohjoiseen menot ja tulot suunniteltua sekä fik­sat­tua ja Malkus tilasi meille auto­junaliput Pasilasta Kolariin makuuvaunupaikkoineen.

Testipakkausta meillä Aarnon kanssa.

 

Pakaasisynkka

Pakaasisynkkauksen sovimme pitävämme meillä tiistaina-iltana 3.9. vasta hiukan ennen lähtöä, kuten myös tapahtui. Aloitimme saunomalla tottakai ja istuimme sen jälkeen aika monta tuntia meidän kellarin kirjastohuoneessa, missä on kaapeissa minun ”kevyempien erätarvikkeiden varastoni”. Kaikilla oli sovitun mukai­ses­ti mukanaan melkein täysin pakatut rinkat. Puntaroimme niiden sisältöä niin kirjaimellisesti kuin sanallisesti, jakaen tavaroita pikkuisen uudelleen keskenämme.  Punnitusten tulokset raapustettiin A4-pape­ril­le, jota en tätä kirjoittaessani enää löytänyt mistään. Monta muuta reissun valmisteluun liittyvää paperia kyl­lä. Mutta eipä tuo haittaa, tulevathan nuo punnittua vielä ennen taipaleelle lähtöä. Oman rinkkani ”kui­vapainon” voin kuitenkin laittaa tuohon, suoraan varuste-excelini virtuaalipakkauksesta.

Kari           23,2 kg

Koko tiimin yhteinen suunnittelukokous kellarin miesluolassa.

 

Huomattava puutos täydelliseen pakkaukseen oli kuitenkin yhä muonapuoli. Josta toki oli tuossa vaiheessa jo lo­pul­ta aikamoisen täydellinen lista painoineen minun hartaasti kehittämässäni Excel-mallissa. Jonka tuloksiin myös luotin jo täydellisesti. MINÄ luotin, muista en tiedä. Se mukaan lukien tulokset näyttivät oikein hyvil­tä. Emme päätyisi lähtöpainoissa sen ainakin minun ja Malkuksen tunteman noin 30 kilon kipurajan yli.

 

Loppukiireet

Aarno oli saanut itselleen flunssan juuri sopivasti ennen reissua. Vai oliko se niin, että se oli ollut hänellä jo pi­demmän aikaa, eikä mennyt ohi? Joka tapauksessa hän oli aikalailla huolissaan, jaksaako ollenkaan moisen vael­luksen tehdä. Minä koetin säännönmukaisesti rohkaista, että emme me sinne mitään hir­muista urheilusuo­ritusta lähde tekemään, vaan päivämatkat ja reitti asetetaan sen mukaan, miten matka etenee. Mikä taas riippuu noin tusinasta asiasta. Varmuuden vuoksi pakkasimme kuitenkin mukaan vielä yhden pienem­män teltan, jota Aarno voisi käyttää siinä alkumatkassa taikka autojen luona, jollei sitten lopulta kuitenkaan ar­ve­lisi jaksavansa lähteä pidemmälle erämaihin.

Vaikka muu pakkaus oli nyt reilassa, eväiden kanssa askartelu jatkui kiihtyvällä intensiteetillä vielä lähtöpäivää edeltäneeseen iltaan! Aarno ja minä suoritimme hankintoja minun listani mukaan ja me pakkasimme tuo­na viimeisenä iltana kaikki muonat vaimoni kanssa numeroituihin muovikasseihin, missä oli aina yhden päi­vän kaikki ruokatarpeet. Paitsi ”yleiset muonat” kuten kahvi, leivät, juustot omassaan, samoin myös henki­lö­kohtaiset välipalat. Huh huh, aikamoinen juoksu! Samalla myös tavattoman opettavainen.

Muonapakkaukset lopulta ojossa.

 

Matkalla pohjoiseen

Matka lähti liikkeelle perjantaina iltapäivällä VR:n autoterminaalista Pasilassa. Kerkesimme käydä siellä kula­uttamassa oluetkin tulevan retken kunniaksi, ennen junaan nousua. Yöjunalla puksuttelimme sitten Suo­men halki, viettäen ensin aikaa ravintolavaunussa ja kulkien puoli tusinaa kertaa läpi pitkän junan. Tämä mei­dän junamme oli sellaista vanhemmanpuoleista kalustoa, missä harva jos mikään kohta oli enää siisti. Vessatkin sitä sorttia, joka on päätynyt varmatoimisuuden symboliksi Suomen kielessä. Ja minä kun olin luullut tuollaisten jääneen historiaan jo ainakin vuosikymmen sitten.  Sitten nukuttiin, kuka mitenkin. Minä muuten hyvin, mutta ylimmässä punkassa oli aika hikisen kuuma. Aamupäivällä matkanteko hidastui ja hidas­tui, keskellä Oulun molemmin puolin aukeavia varmaan kotimaamme ankeimpia maisemia. Veturi alkoi kuulemma hiipua. Kiskoi se meidät lopulta kuitenkin perille Kolariin saakka, missä olimme tunnin pari aika­tau­lusta myö­hässä.

Leppoisaa ja kiireistä tunnelmaa autojunan ravintolavaunussa.

 

Lapin taikaa autossa

Vähän ennen yhtä alkoi melkein 400 kilometrin pituinen automatka läpi pohjoisimman Suomen, reittiä Kittilä-Inari-Nuorgam-Karigasniemi. Normaalisti tuollaiset taipaleet autolla ylöspäin ovat minulle olleet ai­na innostavia, koska maisemat muuttuvat koko ajan enemmän erämaisiksi ja lappilaisiksi. Jostain syystä täl­lä kertaa tuo ei kovin paljon toiminut minut kohdallani. Johtui kyllä varmaan siitä, että jouduin suurimmat osat matkaa nikuttamaan sähköposteja älypuhelimellani, saadakseni edes kaikkein kriittisimmät asiat minun vastuullani olevista isojen messujen järjestelyistä etenemään myös matkani aikana. Onneksi en ole altis matkapahoinvoinnille.

Tällaisista maisemista yleensä viimeistään alkaa matkakuume nousta!

 

Inarissa pysähdyimme lounaalle sekä ostoksille ja Karigasniemen kirkonkylästä Aarno hankki itselleen tarvittavan kalastusluvan ja välineiden desinfioinnin. Ruska oli Lapissa nyt ihan koh­tuul­lisissa väreissä, joskaan ei samalla tasolla kuin viime vuonna. Arvuuttelimme sen olevan nyt jo aika pit­källä ja aivan parhaiden hetkien olevan jo takana päin. Puoli seitsemältä olimme sitten lopulta (minulle) tu­tulla parkkipaikalla vähän Akujoen sillan pohjoispuolella. Tuo hiukan metsäautotien pään kaltainen alue oli nyt täynnä autoja. Johtuen siitä, että se on metsäautotien pää ja että Akumajalla on porukkaa. Malkus löysi autolle kuitenkin vielä hyvän paikan hiukan puskan sisään ajamalla. Hääräsimme siinä vaellusvaatteet päällem­me ja viimeistelimme pakaasimme.

 

Viimeisiä puntarointeja Akujoen sillankorvassa, ennen taipaleelle lähtöä.

 

Tarina jatkuu seuraavassa osassa otsikolla:

Osa 2/8 – Iltapatikka Akujoen putoukselle

–Kari

Advertisement