Ruskavaellus Paistunturien erämaassa 2/8

Osa 2/8 – Iltapatikka Akujoen putoukselle

Tiivistelmä: Kertomus yhden vanhan Lapinkävijän ruskavaelluksesta uudelleen siellä taikamailla, pitkän tauon jälkeen. Kahden eräkaverin kanssa. Kokemukset on tallennettu sellaisella tarkkuudella ja intohimolla, joiden kautta tuon kaiken pääsee elämään uudelleen vuosienkin päästä!

Tarinan toinen osa kertoo ensimmäisen illan lyhyestä taipaleesta Akujoen putoukselle ja kirjaimellisesti kuumeisesta leirielämästä.

 

Lauantai 7.9. – Vaelluspäivä 1 – Iltapatikka Akujoen putoukselle

 

Viimeiset puntaroinnit

Ihan viimeiseksi ennen rinkkojen selkään heittämistä punnitsimme sekä ne, että kantajat auton perässä muka­na olevalla henkilövaa’alla seuraavin tuloksin:

Mies+reppu                                 Mies                   Reppu

Aarno                 103,0                                               77,3                     25,7

Malkus               130,8                                               94,3                     36,5

Kari                    114,0                                               83,7                     30,3

 

Muonapussien jako ja pakkaus ennen viimeistä punnitusta.

 

Tuttu mies alkutaipaleella

Lähtöposeerausvalokuvien jälkeen eikun taipaleelle sitten lopultakin. ONPA TÄTÄ HETKEÄ ODOTETTU! Lähdim­me kävelemään klo 19:04. Rinkat tuntuivat oikein hyviltä selässä, ei yhtään liian painavilta. Niin ainakin kaikki yhteen ääneen vakuuttivat. Jopa Malkus helvetillisen kuormansa kanssa. Poroaidan portin jälkeen talsimme pitkin Akumajalle vievää traktoritietä, oikaisten joskus isommat mutkat polkua pitkin.

Heti alkumat­kasta näkyi vastaan kävelevän pari tyyppiä, jois­ta edellä kävelevä alkoi näyttää tutulta jo aika kaukaa. Ja pa­rin kym­me­nen metrin päässä molemmat meis­tä sitten morjenstivat naureskellen. Panu Orell se siinä tallus­ti takaisin päivän tutkimusmatkaltaan Aku­joen lohien parissa! Pekan ja minun tuttu, mukava oppaamme vii­me syksyn seikkailuista täällä. Vaih­doim­me muutaman sanasen naureskellen molemmat, että onpa tämä Suo­mi pieni, kun näin sattuman kaupalla tiemme taas risteävät.

Akujoen maisemaa Akumajan lähistöllä.

 

Akumajan ohitus

Meidän patikkamme eteni mukavasti, päivän alkaessa samalla hiukan jo painua iltaa kohti. Vielä ei oikea hämä­rä meitä uhannut, mutta hyvin tiedostimme, että leirin tekoon olisi mukava päästä mieluummin tunnin kuin kahden sisällä. Yksi kiva puron ylitys (Bogejohka) oli matkalla, ennenkuin aloimmme lähestyä Akumajaa. Vaik­ka Malkus meinasi siellä kiertää majan ja sen asukkaat kaukaa, joen rannan kautta, minä taas menin moikkaamaan ja vaihtamaan muutaman sanan. Sellainen kun on minun mielestäni hyvä tapa näissä ympyröissä.

Niin teimme, kuullen muutaman ajatuksen tuon Suomen Ladun eläkeläisporukan suunnitelmista ja kertoen omamme. Sitten talsimme eteenpäin, kiertäen naisitetun rantasaunan hyvältä etäisyydeltä ”man­tereen puolelta” , suomättäältä toiselle astellen. Pannen ekan kerran merkille, että suot taitavat nyt olla kui­van puoleisia täällä päin.

 

Erämaafiilikset!

Sitten taival kulki erittäin hyvää polkua pitkin Akujoen rantoja myötäillen, välillä aivan rannan tuntumassa ja välillä metsiköissä muutamien kymmenien metrien päässä joesta. Tässäkin kohtaa jo joki vaikutti minun sieluu­ni upealta, erämaiselta, koskemattomalta. Tämä vaikutelma syöpyi sieluuni viime syksynä, eikä ole mik­si­kään muuttunut. Se on niin ihana fiilis, etten sen missään tapauksessa haluakaan koskaan muuttuvan! Tunnistin ja näytin pojille meidän viime vuoden perusleirimme jokivarressa, lähellä sitä kaikkein parasta lohi­en kutupaikka, minkä Panu meille silloin osoitti. Siellä Pekka siis makasi kameransa kanssa paikallaan tun­nin pari kerrallaan, kunnes oli niin kylmissään että koko mies tärisi. Ja puolen tunnin jumpan plus pikkue­väs­telyn jälkeen sama uudelleen. Ja uudelleen. Hyviä valokuvia saa nykyään jo helpostikin. Mutta ainutlaatuisten kuvien eteen joutuu tekemään töitä enemmän kuin koskaan ennen.

Taivalletaan osuuksia Akumajan ja putouksen välillä.

 

Tuotapikaa olimme sitten joen mutkassa, missä alkoi edestäpäin jo kuulua putouksen kohinaa. Ja kohta edes­sämme aukeni näkymä putoukselle, sen jylhiin kallioihin ja suvannon suureen kivikkoon. Vielä piti leiripaikalle päästäksemme ylittää Luovdejohka -puro, joka oli sen verran vuolas ja syvä, että täytyi vaihtaa saappaat jalkoihin.

 

Ekaan leiriin

Leiripaikan etsimme juuri siitä kohdasta, missä viime vuonna näin Itä-Suomesta kotoisin olevan kolmen hen­­gen miesporukan pitävän leiriään. Siitähän löysimme nopeasti ihan hyvän näköisen (tasaisen) paikan isolle Halti Quattro -teltalle ja vieressä, rantakivikon äärellä oli myös valmis tulipaikka. Teltan pystytys sujui aika­ näppärästi kahteen pekkaan Malkuksen kanssa jo näin ekallakin kerralla. Sen jälkeen porukka vaihtoi ylleen leirivaatetusta ja makuusijat valmiiksi teltassa. Minä heitin omani vasempaan reunaan, Malkus oikeaan. Aarnolle jäi siis keskipaikka. Tilaahan tässä teltassa on oikein väljästi kolmelle hengelle myös näin pit­kit­täin nukkuen. Tuo itsekseen muotoutunut nukkumajärjestys ei silti ollut välttämättä fiksuin mahdollinen, ottaen huomioon Aarnon flunssan ja yskän.

Siinä leiriä laittaessamme ja vaatteita vaihtaessamme kuulin sekä Aarnolta että Malkukselta valituksia mäkä­räisistä, joita oli kuulemma kiusaksi asti. Minun mielestäni niitä oli siellä kaksi taikka kolme kappaletta yhteensä. Joka tapauksessa niin harvoja, ettei niitä edes huomannut, saati että haittaisivat tai edes ärsyttäisivät. Voisikohan olla niin, että meikäläisen aikojen takaiset monet vaeltelut ja kalastelut Lapin ja Norjan kaiken maailman jokivarsien pusikoissa sääskiarmeijoineen yhäkin kantaisivat jotain tottumisen geenejä tänne asti?

Putpuksen alapuolinen suvanto ja sorakenttä. Putous ei näytä tästä kulmasta miltään!

 

Iltaelämää tulen äärellä

Seuraava askare oli luonnollisesti ruuanlaitto ja nuotion tekeminen. Malkus viritteli Trangian pöhisemään ja Aarno kasaili erilaisia pieniä oksia sekä muita puun tapaisia siitä leirin ympäristöstä. Sitten pojat sytyttelivät tulta. Huonolla menestyksellä, nuo puut kun olivat sitä sun tätä, enim­mäkseen sitä itseään. Eli eri as­tei­ses­ti tuoreita ja/tai lahonneita tunturikoivun oksia ja runkoja. Tietäen sekä tuon, että tämän seudun resurssit, minä silpaisin vierestä nousevaa jyrkkää rinnettä, kohti ylem­pä­nä olevaa mäntymetsän aluetta. Poi­min sieltä sylyllisen kuivia männynoksia, joiden kanssa tuli saatiin sit­ten kunnolla roihuamaan. Ja sen jäl­keen ne kaikki sekulipuutkin lopulta palamaan. Tässä vaiheessa muuten oli hämärä jo laskeutunut kunnolla lei­rimme ylle ja siksi tuo tulipiiri oli aivan puoleensa vetävä. Toki myös sen vuoksi, että lämpötila laski aika­lail­la, niin että vaatteitakin piti pukea ylleen lisää.

Illan hämy alkaa laskeutua leiriimme suvannon äärellä.

 

Niin ne ruuat. Tulella olivat nyt Inarin Osuuskaupasta ostetut tuoremuonat, eli muhkeat porsaankyljykset vihannesten ja sa­laa­tin kera! Malkus paisteli noita pih­ve­jä pienellä Trangian pannulla ja minun lievistä (ääneen lausumatto­mis­ta) epäilyksistäni huolimatta niistä tuli aivan mainioita. Mutustelimme niitä nuotion valossa myöhäiseen yöhön, emmekä edes jaksaneet syödä ihan kaikkea. Aarno oli vetäytynyt yöpuulle surkean flunssansa ja kun­nollisten, amerikkalaisten flunssalääkkei­den kanssa jo vähän aikaisemmin. Liekö kello ollut jotain puolen yön tienoissa, kun mekin kömmimme telttaan ja pehkuihin?

 

Päivän summat

• Kokonaismatka:                          5,9 km
• Kokonaisaika:                              2 t 17 min
• Keskimääräinen nopeus:          2,6 km/t
• Nousut yhteensä:                        211 m
• Laskut yhteensä:                         179 m

 

Ensimmäisen retkipäivän taival Google Earth -satelliittikuvalla.

 

Tarina jatkuu seuraavassa osassa otsikolla:

Osa 3/8 – Akujoki rotkoineen

–Kari

 

Advertisement