Osa 4/8 – Akujoen yläjuoksu
Tiivistelmä: Kertomus yhden vanhan Lapinkävijän ruskavaelluksesta uudelleen siellä taikamailla, pitkän tauon jälkeen. Kahden eräkaverin kanssa. Kokemukset on tallennettu sellaisella tarkkuudella ja intohimolla, joiden kautta tuon kaiken pääsee elämään uudelleen vuosienkin päästä!
Napakka pakkanen ryydittää toista leiriyötä, aiheuttaen kirjoittajalle lopulta voitolliseksi kääntyvää aamuvoimistelua. Ja kolmas vaelluspäivä vie kulkijat sitten pitkin hienoja ja avoimia maastoja, välistä tunturien rinteillä ja toisinaan joen varsilla.
Maanantai 9.9. – Vaelluspäivä 3 – Akujoen yläjuoksu
Meikäläisen yö oli mennyt levottomaksi ensin akustisen ja sen jälkeen termisen puolen ongelmien vuoksi.
Pakkasaamun lämmityslenkki
Eikun siis ylös vaan, päivävaatteet päälle ja kävelylenkille. Kello oli 05:30 kun katsoin aikaa puhelimestani juuri ennen lenkille lähtöä. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta alkaisi aivan kohta valaista kaukana idän ja kaakon suunnalla näkyviä korkeita tuntureita. Minä silpaisin ensin ylös töyrään päälle ja lähdin siitä suunnistamaan kohti itää. Etenin suurin piirtein samalla korkeuskäyrällä, vaikka maasto muuttui aika hankalaksi kulkea. Tiheitä vaivaiskoivun pensastoja, joiden läpi käveleminen ei ollut sujuvaa vaan täytyi koko ajan mutkitella löytääkseen edes jotenkin kuljettavan reitin. Suoalueita oli myös ylempänä, joten ohitin ne alempaa, hyvin loivaksi muuttunutta rinnettä pitkin.
Vasta noin parinkymmen minuutin erittäin ripeän kävelyn jälkeen alkoi keho olla lämmennyt normaaliin tilaan. Silloin pysähdyin katselemaan karttaa ja maisemia hetkeksi. Oikealla minun ja joen välissä oli aika leveä iso suo, juuri se mitä ennen olimme leiriin pysähtyneet. Päätin yrittää suoraan sen yli kaukana näkyvän Akujoen rantaan ja seurata sitten jokivartta takaisin leiriimme.
Suon yli hienon joen joen rantaan
Suohan osoittautui sitten ihan kelvolliseksi kulkea, joskaan ei nyt helpoksi ja nopeaksi kuitenkaan. Se oli täpösen täynnään sellaisia isoja (1-1,5m) kraatereita, jotka ovat ilmiselvästi veden täyttämiä joskus. Mutta kuivia ja mustapohjaisia nyt. Niiden välissä oleva sokkeloinen, korkeampi maa oli sitten suurimmaksi osaksi vaivaiskoivupiikkilangan peittämää. Mutta tuota labyrinttia pitkin harpoin kuitenkin tossut jalassa, kuivin kintuin joen rantaan. Missä otin valokuvia juuri nousseesta auringosta, sekä joen vieressä olevien suolampareiden höyryämisestä. Olihan upea aamuhetki!
Sitten vaan joen rantaa pitkin alajuoksun suuntaan. Hienoa vaihtelua riitti tälläkin matkalla Akujoessa. Leveitä osuuksia, missä paljon pieniä saarekkeita. Sitten joen haara, missä itse asiassa Kevon erämaa-alueelta tuleva Njavgoaijohka yhtyy Akujokeen. Onneksi joen toisella rannalla, koska siitä en olisi yli päässyt ainakaan kuivin jaloin. Oli monia joen haaroja, joiden väleissä isompia saaria. Ja kivien väleihin ahtautuvia voimakkaita koskia, missä oli monia uomia. Yhteen sellaiseen kohtaan pysähdyin oikein katselemaan ja vähäsen puuskuttamaan.
Nyt olivat kylmyydet jääneet totaalisesti taakse ja elimistössä oli lämpöä vaikka muille jakaa. Takki pois päältä vaan, seisoessani siinä kalliosaarella kahden joenuoman välissä. Siitä eteenpäin jatkaessani näin ensimmäiset poroni tällä reissulla! Emo ja vasa juoksivat vastarannalla, häviten pian harjanteen taakse. Siitä eteenpäin kulki koko matkan porojen polkuja eri etäisyyksillä joen rannasta. Niitä pitkin tupsahdin tuota pikaa takaisin leiriimme, oltuani aamulenkillä tunnin ja vartin ja taittaen lokin mukaan 3,6 kilometrin matkan. Olin kertakaikkiaan hyvällä mielellä tuon hienon varhaisen aamun kierroksen vuoksi. Olinhan saanut katsella taas uusia pätkiä tämän Akujoen vartta, jota olen täällä varsinaisesti pyhiinvaeltamassa.
Leirivahdin varhaisaskareita
Kun kello oli vasta vähän yli seitsemän enkä kehdannut muita ihan vielä herättää, söin yhden suklaapatukan ja puoli pussillista pähkinöitä & rusinoita joen rannassa. Sitten lähdin uudelleen sinne ”ylätasangolle” WC-paperirulla mukanani. Hyvinkin hotelli tornin maisemavessan voitti tuo, kun katselin avonaisen suon höyryämistä aamuauringon alkavassa lämmössä! Aikaa kun tuntui tänään riittävän, kävelin sitten hiukan lenkkiä myös eiliseen tulosuuntaamme, missä oli pienen puron rotko heti lähellä ja sen jälkeen maasto taas nousi tiheänä tunturikoivikkona.
Rauhallinen aamu auringossa
Kahdeksan jälkeen huusin sitten lopulta aamuherätyksen ja pian A&M kömpivät esiin ihmettelemään yön jäljiltä huurussa olevia varvikoita ja jäätyneitä vesipulloja. Telttakin oli hyvin kostea ja jostain kohdin ulkoteltan katossa roikkui pieniä jääpuikkoja! Levittelimme sitten kaikkia kosteita tavaroita harvojen tunturikoivujen oksille laajalla alueella ja ryhdyimme aamupalalle. Tuttu kaurapuuro + kiisseli + maito + kahvi + leipä + juusto -setti latasi nytkin päivän kunnolla käyntiin.
Jostain yhdeksästä eteenpäin vietimme vain laiskaa leirielämää, levitellen ja siirrellen tavaroita kuivumaan parempiin paikkoihin sitä mukaa kun aurinko nousi korkeammalle. Parhaaksi paikaksi osoittautui rannan kivikko, koska se oli kuiva, toisin kuin huurusta sulavat puut, pensaat ja varvikko. Ulkotelttakin piti lopulta laittaa kuivumaan kyljelleen kivikkoon. Ensimmäinen kerta tuommoinen. Viimeinen tunti tai puolikas sitten lopulta pakattiin kamoja rinkkoihin ja kello 11:04 lähdettiin päivän taipaleelle. Rauhallinen odottaminen oli kuitenkin erinomaisen fiksua, koska noin saimme kaikki vermeet mukaan rutikuivina.
Reittisuunnitelmasta juttelimme muutamankin sanasen, koska karttaa hyvin tarkasti aina lukeva Malkus ehdotti etenemistä vähän ylempänä tuturin rinteellä ja jonkinasteista oikaisemista joen rannassa kulkemiseen verrattuna. Minä taas Akujoen pyhiinvaellukseen mieleni asettaneena mietin sitä. Jollen olisi ihmeellisten sattumien kautta tehnyt tuota varhaisen aamun lenkkiäni, olisin lähes varmasti lähtenyt itse kulkemaan joen rantaa pitkin, kuten kerran pari aiemminkin. Mutta nyt pystyin juuri ja juuri elämään sen kanssa, että pieni pätkä tuon upean joen rantaa jäisi minulta näkemättä.
Ylös avoimempiin maastoihin
Niin nousimme sitten taas kerran harjanteen päälle ja lähdimme taivaltamaan Itäkoillisen suuntaan. Alkumatkan menimme hyvin läheltä samoja jälkiä kuin minä aamulenkilläni. Sitten suunnaten vähän ylemmille korkeuskäyrille, väistääksemme hankalasti kuljettavia soisia alueita. Silti suunnistaen läpi samanlaisten vaivaiskoivuryteikköjen. Ennenpitkää olimme tunturikoivujen esiintymisalueen rajamailla, mistä alkoi olla jo aukeampia tunturinäkymiä kuin mihin olimme tähän asti tottuneet. Uusi ja ja hienon tuntuinen kehitys taas tällä vaelluksellamme!
Rakkoaskareita ja laajoja maisemia
Minä olin jo melkein tämän päivän taipaleen alusta lähtien tuntenut jotain hiertymistä oikean jalan etuvarpaan vasemmassa reunassa. Mainitsinkin siitä vissiin ja Malkus ehdotti asian tutkimista ja korjaamista hetipaikalla. Mutta enhän minä niin tehnyt, kun en moisia ongelmia ollut kokenut muistaakseni koskaan. Sitten avoimemmille maastoille tullessamme hiertyminen tuntui jo niin reilusti, että pysähdyin sitä handlaamaan. Istahdus turvetöntäreen päälle, rinkka selästä ja tossu jalasta. Ja sieltähän paljastui kunnon täysimittainen rakko, suuri vesikello oikean isovarpaan ulkosyrjässä. Ihmetytti miten se niin nopeasti syntyi, kun eilen illalla en ollut huomannut yhtään mitään? Niin taikka näin, nyt sen kanssa oli diilattava. Niin kaivoin esiin ensiapulaukun ja sieltä rakkolaastarin, jonka huolellisesti liimasin koko isovarpaan ympäri. Huomioiden samalla, että niitä jäi jäljelle enää yksi ainoa. Enpä ollut tuota tarkistanut pakatessa. Olisi toki pitänyt. Sitten jalkineiden vaihto, eli kahdet villasukat plus kumisaappaat.
Ja matka jatkui. Nousimme pikkuhiljaa yhäti ylemmäs Eartnavarri-tunturin rinteelle, ihastellen kaikki ympärillämme avautuvia uudenlaisia maisemia. Avointa maastoa, missä oli koko ajan helpompi kulkea aivan itse valitsemaansa reittiä. Ja laajoja maisemia yli oikealla olevan jokilaakson, kauas Kevon luonnonpuiston alueen korkeille tuntureille saakka. Kitukasvuisia ja kuolleita katajapensaita, joiden harmaat säkkyrät olivat välillä suorastaan aika oudon näköisiä.
Tyrnävä lounas tunturin rinteessä
Reilun kahden tunnin taivalluksen jälkeen päätimme pitää lounastauon, kerrankin ajoissa. Paikaksi löytyi yhden pienen kausinoron varsi, jonka Malkus oli tarkkaan ja oikein kartasta lukenut. Aivan kertakaikkisen hieno paikka siellä korkealla, avoimella tunturinrinteellä! Aurinko paistoi ja sopivan lempeä tuuli puhalteli, kuivattaen hiet pois vaeltajien puseroista. Jo rutinoituneella vauhdilla pystytimme Malkuksen kanssa keittiön tasaiselle paikalle ja laitoimme hernekeiton Trangian tulelle. Tämä oli siis itse kuivattua hernekeittoa, joka oli laitettu turpoamaan pienen vesimäärän kanssa litran muovipulloon jo aamuaskareiden yhteydessä. Sen sekaan laitettiin vielä 180 grammaa kuivattua jauhelihaa. Keitto oli sitten oikein ruokaisan tuntuista, hernekeiton maku tosin hieman erilainen alkuperäiseen verrattuna, niin kuin jo testeissä olin havainnut. Mutta hyvin maistui kaikille juustoruisleipien kanssa ja sen jälkeen oli hyvin täysi olo.
Minä kun kerroin sekä kuivatun hernekeiton, että kuivatun jauhelihan energiasisällöistä, niin sen jälkeen arvuuttelimme räjähdämmekö kenties joskus seuraavien tuntien aikana. Mutta eipä tuo nyt perinjuurista kylläisyyttä pidemmälle sentään onneksi mennyt. Tunnin ja vartin vietimme tuossa lounasleirissä nautiskellen niin energiatäydennyksestä, maisemista, kuin myös ylipäätään täydellisestä kelistä ja olotilasta! Aarno kuljeskeli ylempänä rinteellä, raportoiden sieltä hienoista paikoista. Valokuvia napsimme paljon.
Väljiä taipaleita ja rinkkatestailua
Sitten taas taipaleelle, joka maistui aivan mainiolta näissä uudenlaisissa, väljissä maisemissa. Patikointi eteni myös oikein ripeästi ja silti helposti siellä ylärinteillä. Korkeuseroja emme duunaanneet alkumatkan jälkeen. Korkein kohta oli 368 metriä merenpinnasta, verrattuna lähtöpaikkamme 279 metriin. Emmekä kovin paljoa tuon korkeimman kohdan alapuolelle päätyneet sitten myöhemminkään takaisin joen rantaan tullessamme. Paikka paikoin rinteessä oli joka puolella harmaiksi kelottuneita, kitukasvuisia katajia, joiden säkkyräiset rangat näyttivät välillä melkein kuin jonkun (maapallolle) vieraan lajin luurangoilta.
Aarnon hakiessa p-paikan tunturinrinteestä, me toteutimme Malkuksen kanssa jo vähän aikaa sitten tuumatun kokeilun. Eli vaihdoimme päittäin rinkkoja keskenämme. Olikin erittäin mielenkiintoista sitten tallustella samanpainoisen, rakenteeltaan erilaisen kantamuksen kanssa. Minulla oli nyt siis selässäni Malkuksen Mac Kinley Zzzzz, 85 litrainen nk. anatominen rinkka. Minulle aikalailla tuttukin kantoväline, kun olen saman valmistajan samanlaisten rinkkojen kanssa tehnyt melkein kaikki vaellukseni vuosien 1985 ja 2011 välillä. Esimerkiksi Kevon reitin aikanaan 35 kilon kuorman kanssa! Tämä Malkuksen rinkka oli toki parin vuosikymmenen verran uudempaa sarjaa. Kantojärjestelmän nimi oli vahtunut MVS:stä MLS:ksi. Hyvältähän tuollainen tuntui selässä nytkin. Aika paljon erilaiselta kuitenkin, kuin nyt käyttämäni oma Savotta 905 putkirinkkani, mutta mukavalta tämäkin, suuresta painosta huolimatta. Selkein ero oli mielestäni siinä, että putkirinkka istuu tiukemmin ja lähempänä kantajan selkää. Tosin vastapainona se, että anatominen rinkka tuntui ottavan enemmän painoa hartioilta lanteille. Tosin enhän minä ole koskaan vielä edes yrittänytkään säätää rinkkani kantojärjestelmää optimaaliseksi tuolta kannalta. Se kun on niin penteleen hyvä jo tuollaisenakin!
Takaisin ihanan joen rantaan
Niin lompsottelimme avointa, loivaa tunturinrinnettä alaspäin, takaisin kohti pyhän joen rantaa. Patikoiminen ei sen helpompaa ja mukavampaa voi olla, kuin tuollaisessa maastossa. Puolen kilometrin jälkeen olimme taas joen rannassa, missä pidimme pienen istumatauon ja siitä lähtiessämme vaihdoimme omat rinkat sitten taas selkään.
Joki tuntui ihanalta tuttavuudelta taas tuon yhden aamupäivän erossaolon jälkeen. Se virtasi tässä kohtaa rauhallisesti, aika leveässä ja kivikkoisessa uomassa. Vesi kimalteli kirkkaana ja taivaan sinisenä ja vaikka sitä oli täällä jo selkeästi vähemmän kuin tämän päivän lähtöpaikassamme, kyllä tuo oikealta joelta silti tuntui. Muistaen myös, että nyt vettä oli joka paikassa paljon vähemmän kuin esimerkiksi viime syksynä.
Taas erilaisia maastoja
Tuon mukavan, lyhyen tauon jälkeen lähdimme taivaltamaan joen rantaa kohti yläjuoksua, kuinkas muutenkaan. Kuljimme välillä aivan joen rannassa, välillä kiertäen soisempia kohtia kauempaa, hiekkaharjanteita pitkin. Kun uoma oli syvempi ja kapeampi, niin huomasi selkeästi miten vesimäärä oli ehkä enää neljännes tai viidennes aamun paikkaan verraten. Kun edessä aukesi vähän isompi suo, siirryimme kulkemaan välillä hiukan etäämmällä joen uomasta, alkavan tunturinrinteen reunalla.
Tuossa kohdassa minä päätin ensimmäisen kerran ottaa käyttöön ja kokeiluun reppuni sivulle pakatut vaellussauvat. Ja jo heti ensimmäisiä suotöyssyjä ja kivikoita ylittäessämme havaitsin ne kerta kaikkiaan mainioiksi välineiksi. Tokihan kävely onnistuu aivan hyvin ilman niitäkin ihan millaisessa maastossa tahansa, mutta tuntui kyllä tosi mukavalta astella hankalissa paikoissa niin, että aina on hyvä tuki olemassa, riippumatta millaiseen kohtaan tai miten jalka sattuu osumaan. Jo lyhyen kokeilun jälkeen uskon tuon: A) Tekevän kävelystä turvallisempaa jaloille ja nilkoille, vähentävän nyrjähdysten riskiä. B) Helpottavan myös jalkoihin kohdistuvia rasituksia, ainakin pikkuisen. Nämä asiat tietenkin korostuvat kun kävelee kumisaappaissa, jotka eivät tue nilkkoja ollenkaan.
Tuolla rinteellä ihasteltiin taas alempana oikealla näkyvää, hiekkapenkkojen reunustamaa jokea ja pysähdyttiin välillä tankaamaan juomapulloja puroista. Tässä vaiheessa Aarno oli vissiin jo unohtanut flunssansa, koska harppoi edellä kuin vuorikauris, oikeastaan jo turhankin kovaa vauhtia. Mutta emmehän me toki valittaneet, vaan harpoimme perässä. Kun niin kartan kuin visuaalistenkin havaintojen mukaan joenranta näytti edessäpäin taas vaihteeksi oikein helppokulkuiselta, niin sinnehän suuntasimme loivaa alamäkeä myöten. Ja kun minun rutinani kahvitaukojen totaalisesta puuttumisesta tällä keikalla lopulta noteerattiin, pysähdyimme sitten ensimmäiselle sellaiselle aivan joen rantaan, yhden hauskan hiekkakukkulan päälle, vartin vaille viisi.
Kahvitauko on aina paikallaan
Eikun siis Trangia päälle ja kahvit tulelle, kun olin ensin hakenut vettä muutaman metrin alempana virtaavasta pienestä, mutta kauniista joesta, joka tässä kohdassa mutkitteli voimakkaasti erilaisten sora-alueiden väleissä. Vaikka taisimme tuossa kohdassa tuntea olevamme niin kiireisiä, että joimme Malkuksen tarjoamaa pikakahvia, kyllähän sekin vaan tuntui mahtavalta! Etenkin parin kolmen suklaakeksin kanssa. Juuri tällaisia taukoja pitäisi kertakaikkiaan muistaa ja ehtiä pitää joka päivä. Mieluummin vaikka useampiakin, koska ne ovat päivän kohokohtia. Vain 33 minuuttia ”hukkasimme” kallista vaellusaikaa tuossa, ennen kuin rinkat olivat taas pykälässä.
Päivän lopputaipaleet avoimilla rinteillä
Jatkoimme matkaa rinteellä, katsellen kaunista maaruskaa ja aikamoisessa hiekkarotkossa kulkevaa Akujokea oikealla. Vaikka minä olin katsellut ja tutkinut Akujoen ja sen varret päästä päähän kartalta monen monta kertaa, enpä ollut silti osannut kuvitella mieleeni tuollaisia hienoja ”hiekkarotkomaisemia”. Tässä kohtaa voinee myös kertoa, että aurinko on porottanut koko tämän päivän pilvettömän siniseltä taivaalta, jatkaen sitä yhä. Tosin jo aika matalalta, minkä huomaa vähintäänkin miesten tekemistä hyvin pitkistä varjoista. Lämpötila lienee ollut jossain kymmen asteen vaiheilla, mikä on melkein täydellistä parempi vaellussää pelkkä urheilupaita päällä. Niin me taitoimmekin taivalta koko päivän Malkuksen kanssa. Aarno kevyemmän miehen lämpötaloutensa kanssa pärjäsi taas hyvin vaellustakki päällään.
Vajaat neljä kilometriä ja vajaat puolitoista tuntia marssimme sitten vielä eteenpäin kahvitaukopaikaltamme. Kuljimme tuon taipaleen koko ajan vähän ylempänä, jättäen Akujoen komean hiekkarotkolaakson oikealle, usein osittain näkymättömiinkin. Aarno harppoi tämänkin etapin valtaosin edellä ja hyvää vauhtia pitäen. Kuuden jälkeen aurinko oli jo mennyt piiloon lännen puolen tuntureiden taakse aikaa sitten ja me aloimme etsiskellä leiriytymispaikkaa. Sellaiseksi katsottiin yksi hauska, pyöreälakinen ”minitunturi” kahden ison tunturihuipun (Ahkojargielas ja Sitnogovoaivi) välissä. Aivan sen laelta löytyi mainion tasainen teltanpaikka ja sadan metrin päässä vähän alempana oli pieni tunturijärvi sekä siitä Akujokeen laskeva puro. Eli täydellinen paikka taas.
Komea leiripaikka mäen laella
Leiripaikalle pysähdyimme tänään kello 18:22. Sen verran ylempänä tunturissa nyt olimme, että siellä kävi kohtalainen, tasainen tuuli, jostain lännen suunnilta. Se pakotti heti laittamaan takin ja vaatetta päälle ja vaati myös hiukan huolellisuutta sekä useita käsipareja teltan pystytyksessä. Mutta pian se leiri taas syntyi, saimme tavarat sisälle telttaan ja leirivaatteet yllemme. Seuraava liike ei näissä ympyröissä ole alkoholiliike, vaan aina ruuanlaitto, jotta saadaan ladattua energiaa kehoihin päivän kulutuksen kompensoimiseksi. Nyt päätimme kuitenkin syödä ensin vain nopsasti makkarat, jotka yhä kulkivat mukana Malkuksen rinkassa ekan illan jäljiltä.
Niiden ja juustoruisleipien voimin itse kukin lähti sitten tutkailemaan ympäristöä, ennenkuin pimeä laskeutuisi. Malkus singahti iltalenkille kohti Ahkojargielasin huippua, Aarno tietenkin uittamaan uistimiaan sinne lampeen, minä hiukan peseytymään lammen rantaan, ennen vaatteiden vaihtoa. Sieltä leiriin palattuani tunsinkin itseni niin uudeksi, että yhtäkkiä minullekin tuli mieliteko silpaista myöskin jonnekin huipulle ihastelemaan maisemia sekä iltaruskoa.
Illansuun huippujutut
Viiden minuutin päästä juoksinkin jo rinnettä alas ja kohta toista ylös sandaalit jalassa ja puhelin sekä GPS-träkkeri käsissäni. Aarno oli tulossa takaisin kalastamasta ja huitoi jotakin. Moikkasin vaan takaisin jäämättä odottamaan, sillä halusin painella ylös ihan omaa vauhtiani. Niin sitten tein, puuskuttaen oikein kunnolla lähelle hapenottokyvyn ylärajoja, jossain 170 pulssin tienoilla tai vähän ylikin. Arvioiden ihan vaan sillä perstuntumalla, mikä on oman kehon rasittamisesta syntynyt muutaman sadan pyörä- ja muun lenkin pohjalta. Fleece piti heittää päältä jo ensimmäisten satojen metrien jälkeen ja jatkaa T-paitasillaan. Silpaisin huipulle 14 minuutissa, ihastellen ja valokuvaten iltahämyn maisemia siellä jonkun minuutin ja toisen mokoman vielä paluumatkalla, ison järkäleen päällä, rinteen jyrkän osan reunalla.
Huippu oli PALJON pienempi ja matalampi kuin miksi sen olin katselemalla luullut. Korkeus GPS:n mukaan 489m kun leiripaikkamme on 408 metrissä. Eli korkeuseroa vain vaivaiset 80 metriä. Mutta hieno paikka se oli silti. Aarno tuli myös rinnettä ylös minun laskeutuessani ja kävi katselemassa samat maisemat. Että sellainen 2,3 kilometrin ja 36 minuutin iltalenkki tänään.
Terveydentilat, osa 2
Aarnon flunssa vaikutti jäävän taaksepäin. Toki mies vielä yski silloin ja tällöin, mutta virtaa näytti olevan jo ihan normaaliin tapaan. Niin taipaleella kuin leireissäkin. Minun selkävaivani taas kehittyi ikävä kyllä juuri toiseen suuntaan. Niin kuin oli tietysti vähän pelättävissäkin, kun selkälihakset kai joutuivat duuniin 30 kilon rinkan kanssa. Olin aamupalalla ottanut yhden Voltaren Rapid -tabletin, joka oli saanut asian jäämään melkein unohduksiin päivän aikana. Paitsi aina rinkan kanssa maasta ylös vääntäytyessä. Mutta leirissä istuminen oli vaivalloista ja ylös nouseminen suorastaan tuskallista. Jottei yö menisi pilalle ja sitten haittaisi seuraavaa päivääkin, heitin naamariin kombon Voltaren Rapid + Panadol.
Tuulisen tunturinlaen iltapalat
Noiden iltalenkkien jälkeen aloimme sitten vasta istua iltaa ja ruokailemaan kunnolla. Nyt oli päivällisenä meillä pastaa juustokastikkeessa. Kaikki meni ja lautasetkin nuoltiin, ennenkuin hyytävä tunturituuli jähmetti ne. Miehet eivät aivan hyytyneet, kun päälle vedettiin tuulenpitävät kuorivaatteet ja niiden alle noin koko välivaatevarastot. Malkus taisi pitää makuupussiaan suojanaan, mikä onkin perin hyvä ja fiksu tapa. Yöpuulle vetäydyimme minun muistini mukaan joskus ennen yhtätoista.
Päivän summat
Kolmannen vaelluspäivän saldo oli seuraava (Karin karttaohjelmasta):
- Kokonaismatka: 13,3 km
- Kokonaisaika: 7 t 18 min
- Keskimääräinen nopeus: 1,8 km/t
- Nousut yhteensä: 334 m
- Laskut yhteensä: 207 m
Ja minun henkilökohtaiselta osaltani tämän päivän kokonaisuus oli seuraava. Eipä ollenkaan paskempi päivä pelkän liikkumisenkin puolesta. Saati kaiken muun!
- Aamulenkki 3,6 km 1:42
- Päivämatka 13,3 km 7:18 Rinkka selässä
- Iltalenkki 2,3 km 0:36
- ———– ——
- 19,3 km 9:36
Tarina jatkuu seuraavassa osassa otsikolla:
Osa 5/8 – Akujoen latvat ja korkeat Paistunturit
–Kari
Lähierä™ 