Ruskavaellus Paistunturien erämaassa 5/8

Osa 5/8 – Akujoen latvat ja korkeat Paistunturit

Tiivistelmä: Kertomus yhden vanhan Lapinkävijän ruskavaelluksesta uudelleen siellä taikamailla, pitkän tauon jälkeen. Kahden eräkaverin kanssa. Kokemukset on tallennettu sellaisella tarkkuudella ja intohimolla, joiden kautta tuon kaiken pääsee elämään uudelleen vuosienkin päästä!

Aavoilla ylämailla kulki neljäs vaelluspäivämme, näyttäen meille huikeiden maisemien lisäksi Aku- ja Nilijokien syntyseudut. Päivän päätteeksi kiipesimme leiriin Paistunturien yläreunoille, käyden vielä illansuussa valtaamassa alueen korkeimman huipun.

Maailman huipulla! Superpitkiä näkymiä Gaimmoaivin laelta pohjoiseen.

 

Tiistai 10.9. – Vaelluspäivä 4 – Akujoen latvat ja korkeat Paistunturit

 

Erilaisia unia tunturituulessa

Minä nukuin tällä kertaa yön hyvin, täysin päinvastoin kuin edellisen. Selkeästi tiedostamanani syynä se, että tuuli puhalteli mukavasti koko yön, humistellen telttaa. Minulle sellainen on kuin unimusiikkia, joka sat­tu­moi­sin peittää myös alleen mahdolliset muut äänet. Toki olin myös tunkenut korviini tiukat vessapaperi­tol­lot, jotka eivät kovin kummoisesti kuulosuojaimina toimineet, mutta vaimensivat toki vähäsen. Sekä nu­kuin pää ovelle päin. Ja kun lisäksi oli takana yksi vähemmän nukuttu yö, niin onkos tuo nyt kumma, jos uni mait­toi. Toisaalta kuulin Malkuksen ja Aarnon nukkuneen huonosti juuri teltan lepatuksen vuoksi.

Minä heräsin sitten vähän seitsemän jälkeen, pukeutuen ja nousten ylös aamukuusen ääreen. Sama vilpeä tuu­li jatkoi puhaltamistaan nytkin ja kuorivaatteet sekä pipo täytyi laittaa päälle heti. Päivä oli jo täysin valjennut, mutta tänään taivas oli aika tasaisen pilvimaton peittämä. Kävelin vähän ympäristössä, otin valoku­via ja etsin myös vessapaperirulla kainalossani sopivan parkkipaikan (P-alue). Kahdeksan maissa aloin kuk­ko­kiekua komppanian aamuherätystä, saaden muutkin sitten kömpimään esiin koloistaan.

Leirimaisemia ikiomine järvineen aamun hiljaisuudessa.

 

Iso teltta ja absidi tarjoavat mukavuutta

Aamu oli sen verran vilpeä, että teltan absidi tuntui kovin houkuttelevalta paikalta aamupalojen laittoon ja nauttimiseen. Mukavaksi se osoittautuikin. Aivan mainiosti mahduimme kaikki kolme sisälle, varsinkin kun sisäteltan ovi avattiin kokonaan, jolloin sielläkin oli tilaa istua. Keittohommat hoidettiin Trangialla ulkona, samalla paikalla kuin illallakin, mutta syömiset tapahtuivat mukavasti sisällä, tuulelta suojassa. Nyt saatiin siis ekan kerran nauttia tällä tavoin siitä, että meillä on kunnollisen kokoinen teltta mukanamme. Onhan siitä toki hyödytty jo aiemminkin niin, että rinkat ja muut tavarat ovat olleet suojassa ja helposti käsiteltävis­sä teltasta käsin.

Aamiaismutustelua katseltuna isosta absidista makuukammariin päin.

 

Aamutoimet etenivät siitä tiskaten astiat alhaalla purossa, joka oli nyt oikeastaan vain sarja lammikoita. Siellä kuitenkin vilahteli jotain pieniä kaloja, hurjaa vauhtia. Olivatkohan nuo kenties har­juksia vai tammukoita, minä en saanut heistä selvää. Eikä Aarno saanut heitä myöskään pyydystettyä eilen illalla. Sitten pakkailtiin tavaroita, antaen teltan kuivata näppärästi tuulessa.

Aarno aamuongella puron laidalla. Ei vaiskaan, tiskihommissa kuitenkin.

 

Liikkeelle taas

Vasta 20 vaille yksitoista päästiin taas taipaleelle. Jatkoimme samanlaisella reitillä kuin eilisen päivän lopunkin olimme kävelleet, eli kulkien aika ylhäällä Sitnogovoaivin rinteellä. Oikaisimme yhdessä kohtaa suo­ras­taan pienen harjanteen vasemmalta puolen, niin ettemme nähneet koko joesta tai jokilaaksosta mitään vä­hään aikaan. Ylitimme myös yhden hiekkapohjaisen, matalan, kuivuneen tunturijärven, ennenkuin laskeuduimme taas kerran loivasti takaisin tutun joen rantaan. Tosin täällä joki oli jo enemmänkin järvialueen kal­tainen, niin kartalla kuin luonnossakin. Täytimme juomapullomme heti ekalla nätillä sorarannalla.

Sankareita kuivuneen lammen pohjalla.

 

Akujoen alkulähteillä

2,7 kilometrin päässä (1:10) lähtöpaikastamme, ylitimme yhden aika mukavasti virtaavan, kirkkaan puron. Tarkkaan peruskarttaa tutkien, Malkus havaitsi tuon olevan Akujoen latvajoki! Koska siitä kohdasta eteenpäin vesien virtaussuunta varsinaisessa joenuomassa (tai lammissa) vaihtuu. Ehkä Akujokeen virtailee vettä myös tuosta lähimmästä lammesta tai toisinpäin. Ihan noin tarkasti emme asiaa tarkistaneet, koska emme viitsineet mennä alas tässä kohdassa soiseen järven rantaan. Mutta kyllä peruskartan virtaussuunnat aika tarkasti ovat merkityt ja oli kiehtovaa seisoa siinä katselemassa laakealle, avoimelle tunturiylängölle, mistä tuo kristallinkirkas puro lirisee. Ja miettiä olevansa nyt tuon upeaakin upeamman, tavattoman vaihtelevan ja moni-ilmeisen, täysin luonnontilaisen joen syn­ty­pai­koilla! Kun minä tulen tänne joskus takaisin, silloin käyn kyllä tutkimassa myös tämän puron viimeiset hän­nät.

Sieltä aavoilta ylängöiltä puro tuo kirkasta vettä Akujoen alkuun.

 

Laajat erämaat yksin meidän käytössämme

Jatkoimme patikkaa nousten taas vaihteeksi hiukan ylemmäksi loivalle rinteelle, mistä aukeni laajat ja pitkät näkymät melkein joka suuntaan, etenkin edessämme häämöttävälle Paistunturien korkeimpien huippujen alu­eelle, mitä kohti olimme taivaltamassa. Aurinko oli pikkuhiljaa polttanut pois pilvet ja saimme taas nauttia sinisestä taivaasta sekä hyvin puhtaasta, kirkkaasta ilmasta. Pidimme yhden vartin tauon siellä rinteellä ihan vaan herkutellen tuosta paikasta ja hetkestä täydellisen erämaan keskellä. Vain me, ei ketään muuta missään! Eikä tuota tunnetta päässyt yhtään häiritsemään se, että olimme jossain vaiheessa nähneet kolmen pisteen liikkuvan kaukana tunturin rinteellä, laakson toisella puolen. Kaksi ihmistä ja koira, niin päättelimme noiden pienten pilkkujen liikkumisen tavoista.

Siellä edessäpäin siintävät korkeat Paistunturit!

 

Useita kou­rallisia suuria ja meheviä puolukoita siinä tuli myös nautituksi. Maaruska oli näillä seuduilla myös ehkä kauneinta mitä olimme tähän asti nähneet. Ja sitähän piisasi joka suuntaan!

Maisemaa taukopaikaltamme alas joki/järvilaakson suuntaan.

 

Lounas Nilijoen latvoilla

Seuraava etappimme näkyi myös jo suoraan edessämme, vaikkemme vielä silloin sitä tarkasti tienneet. Mut­­ta kun puolitoista kilsaa ja 25 minuuttia myöhemmin olimme taas ”laakson pohjalla” ja vesien äärellä, päätimme syödä siinä lounaan ja täyttää vesipullot. Kas kun hiukan vielä epämääräinen reittisuunnitelmamme veisi meidät ennemmin tai myöhemmin tänään pois jokien ja vesien ääreltä, korkealle tuntureille. Tällä kertaa syntyi täysi kattilallinen herkkusienikeittoa siinä rantakivillä, missä vesi jo selkeästi virtasi pohjoiseen päin, Nilijokeen. Se oli erittäin tukeva lounas parin ruisleivän kera, minkä minä olin testannut ja varmistanut jo aikaisemmin kesällä. Paikkansa piti tuo myös oikeissa kenttäoloissa.

Nilijoki täällä latvoillaan vaikutti eri­lai­selta kuin Akujoki, ties mistä syystä. Vaikka vesi oli kirkasta, niin kaikki pohjakivet olivat vihreän levän peit­tämiä. Metkaa, kun joet kuitenkin lähtevät ainakin osittain samasta suo- ja järvialueesta. Tai sitten eivät lähde, eihän tuota tarkkaan ottaen tiedä. Reilun tunnin mittaisen, leppoisan  lounastauon jälkeen olivat taas kaikki tarpeet sutjakasti paikoillaan rinkoissa ja matka jatkui. Oli muuten hauska huomata, miten tässä vai­heessa kaikki olivat jo oppineet mitä missäkin oli ja sekä purkaminen että pak­kaa­mi­nen sujuivat asian­mu­kaisen rivakasti.

Nilijoki siinä laskettelee pohjoisen suuntiin lounaspaikallamme.

 

Reittejä ylös suurtuntureille

Lähdimme tuosta sitten taivaltamaan taas pienen matkan päässä joesta, läpi kuivien suosokkeloiden ja pitkin sikkuraisten vaivaiskoivujen osittain peittämien kuoppaisten tasamaiden. Poiketen vielä viimeisen ker­ran joen varressa katsomassa, ennen kuin taapersimme sitten selkeästi ylemmäs ja jätimme jokilaakson lo­pul­li­ses­ti taaksemme. Yhdellä pikkutauolla arvioimme vielä reittivaihtoehtoja ylös korkeille tuntureille, min­ne olim­me päättäneet leirimme tänään tehdä. Malkus ehdotteli vasemmalla näkyvän tunturimassiivin (Gaim­­moaivi) kiertämistä loivempaa reittiä, jokilaakson reunaa myötäillen.

Tämmöiset kivikot ovat pelkkää mukavaa vaihtelua. Ei rakkaa ollenkaan.

 

Minä puolestani halusin iskeä tun­tu­rei­hin kiinni heti ja suoraan. Ylös vaan jyrkkää rinnettä, suorinta reittiä ylhäällä näkyvään pieneen solaan, mistä putkahdettaisiin sinne toiselle puolelle. Ehdotin myös, että voimme jo harjoiteltuun tapaan mennä eri reittejä ja sopia tapaamisen johonkin helppoon ja varmaan paikkaan ylhäällä. Niin taas tehtiin, mutta pojat taisivat sitten lopulta päätyä myös saman reitin kannalle. Ainakin he näkyivät talsivan noin samaan suuntaan ylöspäin, kun ekan ker­ran taakseni vilkaisin, varttitunnin ripeän kävelyn jälkeen.

 

Tehoja koneeseen

Nyt pääsin siis ottamaan kaiken riemun irti kunnollisesta noususta ylös pitkin jyrkkää, ihanan kovaa, osittain kuntan peittämää, vaihtelevaa tunturin rinnettä! Kun takana oli jo hyvä reilun puolen päivän verryttely, niin koneeseen löytyi vain muutamassa minuutissa juuri sopivan korkea tehotaso, jolla puuskutin sitten menemään. Sauvat tuntuivat tuossakin hom­massa hyviltä, niillä sai työnnettyä pikkuisen lisää voimaa jalkojen avuksi. Ei tuo kylläkään siihen auta, että pystyisi menemään yhtään kovempaa, koska nousuissa rajoittavaksi tekijäksi muodostuu joka tapaukses­sa hapenottokyky = yleiskunto. Korkeusero näytti ja tuntui mahtavalta, sellaiselta mistä ei pääse edes unek­si­maan etelässä patikoidessaan! En katsellut sen paremmin kelloa kuin GPS:n antamia korkeusluku­ja­kaan, vaan ainoastaan nautin menemisestä kehon suorituskyvyn yläsegmentissä, maailman hienoimmissa mai­se­missa. En pysähtynyt kertaakaan, muuta kuin välillä ihastelemaan alaspäin aukeavia maisemia, en­nen­ kuin pykälällä, mistä jyrkkä nousu taittui loivemmaksi. Katselin hetken kuinka A&M taittoivat nousua alempana rinteellä, nousten serpentiinireittiä lännen puolelta rauhallisen näköiseen tahtiin. Siitä kävelin vielä puo­len­tois­ta sa­dan metrin päässä näkyvälle isolle kiviröykkiölle, joka näytti solan huippu­pai­kalta. Otin rinkan pois se­lästäni, takin käsivarrelleni ja kävelin takaisin nikamalle odottelemaan poikien saapumista.

Vasta tätä kirjoittaessa katselin sitten tuota nousua instrumenttien lukemista. 100 metriä kor­keuseroa, jonka puuskutin ylös varttitunnissa. Eiväthän nuo nyt numeroina näytä kummoi­silta. Mutta kyllähän olivat silti paikat komeita ja suuria siellä todellisuudessa!

Katselua alas jokilaaksoon ekalta tauolta. Siellä ne kaveritkin ylöspäin talsivat.

 

Solahdus tunturin toiselle puolelle

Pojat saapuivat solaan reilun 10 minuutin päästä ja jatkoivat hiljaista taivallusta läpi kivikkoisen yläsolan niin, että minulle tuli melkein kiire mennä heittämään rinkka takaisin selkääni sieltä ison paaden päältä, missä luulin meidän pitävän kartanlukutauon. Solan pohjoispuolelta aukenivat karut ja aavat maisemat ympä­röiville tuntureille, sekä kauas, kauas pohjoiseen, yli laaksojen ja kumpareiden. Me suuntasimme vasem­manpuoleisen tunturimassiivin reunaa kiertäen hieman alemmas kohti paikkaa, missä kartan mukaan on piskuinen tunturipuro. Kuiva tai märkä tähän aikaan, sitä menimme tutkimaan. Puro löytyi tuota pikaa ja siinä oli jopa vettäkin. Ei nyt oikein purona, mutta pieninä lammikoina siellä täällä, joissa vesi jopa hiukan vaihtui. Ja harjanteet sen kummallakin puolen, mistä katselimme ja löysimme riittävän tasaisen teltan paikan. Jollaisia ei muuten ole tiuhassa tunturien korkeilla rinteillä!

Korkean paikan leirimme juuri pystytettynä.

 

Korkean paikan leiri

Tuohon odotettuun korkean paikan leiriimme saavuimme kello 16:04, tällä kertaa vain vajaan viiden ja puolen tunnin päivätaipaleen jälkeen, taukoineen kaikkineen! Tuntui silti oikein täydeltä päivältä ja matkaakin oli kertynyt vähän yli 10 kilsaa. Eli aika hyvää  vauhtia on vissiin pidetty yllä tänään. Teltta pystytettiin su­ju­vas­ti hyvälle ja tuuliselle paikalle, niinkuin eilen illallakin. Ja vaati nytkin kolmen hengen panosta on­nis­tu­ak­seen tuossa tuulessa. Näköalat tästä leiristä olivat shokeeraavan hienot! Laajoja erämaita, todella kauas, Norjaan saakka. Vaikka säätila oli hieno ja aurinko paistoi yhä kun olimme aikaisin leirissä, navakka tun­tu­ri­tuu­li piti huolen, ettei tuolla hiki päässyt vaivaamaan. Kävimme kukin vuorollamme tutkailemassa vä­hä­ve­tis­tä puroamme eri kohdissa. Minä tallustin sata metriä alaspäin, missä vähätkin vedet hävisivät ker­ta­ kaik­ki­aan kivikkoon, tunturin sisään. Putkahtaakseen esiin taas jossakin alempana. Tuon paikan ja leirimme välillä oli kuitenkin jokusia hyviä altaita, mistä sai vesipurkit helposti täytettyä.

Maisemia ihaillessamme pärähti ylem­pää puron varresta lentoon ryhmä riekkoja. Ne näyttivät aivan upeilta ja eksoottisilta etelän miehen silmään valkoisenkirjavine siipineen. Kuin jotain Lapin taikaa, aivan näytökseksi meitä varten! Ja saat­toi­vat­han nuo olla aivan yhtä hyvin myös kiirunoita, meikäläisten lintujen tunnistustaidoilla.

Näkymät leiristä olivat PITKÄT, etenkin pohjoisen suuntiin!

Pikavälipalat leirissä

Evästyksen kanssa toistimme eileniltaisen kuvion viimeisten jäljelläolevien makkaroiden kanssa. Ovathan nekin aika hitsin kauas erämaahan jo kulkeneet. Taisimmepa ”pikkuisen” ylivarustautua siihen ensimmäisen illan ateriointiimme :). Pikavälipalan jälkeen kello oli vasta hiukan yli viisi, mikä antoi mainion mahdollisuuden toteuttaa oikein etukäteen tuumattu iltalenkki ylös Paistuntureiden korkeimmille huipuille, joiden reunalla olimme tarkoituksellisesti leirissä. Minä varustauduin keikkaan samoin kuin edelliseenkin – laittaen san­daalit jal­­kaan.

Monen käytön kakkosretkijalkineet nyt valmiina huiputettaviksi.

 

Iltahuiputus Gaimmoaiville

17:39 säntäsimme matkaan. Malkus paineli edellä oikein ripeää vauhtia ja minä toki perässä samaa kyytiä. Aarno tuli omaa tahtiaan. Vaikka minä en ollut ollenkaan ajatellut mitään kisaamista, niin sellainenhan tuosta tuli, koska halusin tietenkin pysyä samassa vauhdissa Malkuksen kanssa. Tietämättä yhtään oliko  hänelläkin jotain kisafiilistä, minä jouduin joka tapauksessa vetämään aikalailla täysillä pysyäkseni kyydissä. Jälkikäteen tarkasteltuna painelimme koko nousun hämmästyttävän tasaista 4 km/t vauhtia. Mikä tarkoitti tässä tapauksessa 123 metrin korkeuseron taittamista tasan 20 minuutissa. Sitten olimme koko Paistunturei­den tunturimassiivin korkeimmalla kohdalla, Gaimmoaivin huipulla, 619 metrin korkeudella merenpinnasta.

Ne sandaalit toivat ylös niin lujaa, että puuskuttamaan pisti.

 

Siellä oli upeaa tasata hengitys ja katsella joka puolelle korkean tunturialueen laakeita maisemia. Joita on tosi vaikea sanoin kuvata. Mutta kun yrittää pitää niin: Kivikkoisia, hyvin avoimia ja laajoja, autioita, pyöreitä, harmaan vihreitä. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta ainakin minun sieluuni nuo maisemat näkyivät huikeana, villinä, asumattomana erämaana. Sellaisena, minne voisi edetä päiviä, viikkoja ja kuukausia täysin villissä pohjoisen luonnossa, näkemättä merkkiäkään ihmiskunnan olemassaolosta.

Aarno ilmestyi sinne myös ja ihastelimme aikamme yhdessä noita aavoja, yhä auringonvalossa kylpeviä maisemia joka suuntaan. Va­lo­ku­via tietenkään unohtamatta. Takaisin leiriin lähdimme laskeutumaan omia reittejämme. Minä kiersin alas reilusti pohjoisen kautta, katsellen sieltä maastoja, joita ajattelin meidän huomenna taivaltavan.

Ja ne maisemat! Pohjoisen suunnilla näkymät kantoivat Norjaan saakka!

 

Terveydentilat, osa 3

Aarnosta ja flunssasta en osaa sanoa enää mitään. Oma selkävaivani sen sijaan paheni, juuri kuten olin pelännyt ja vähän odottanutkin. Pärjäsin vielä ihan OK kipulääkityksen kanssa, aamukombo + iltakombo. Niin pystyi istumaan illan ja nukkumaan yön, sekä pääsemään liikkeelle rinkan kanssa aamupäivällä. Pitkälle päivään lääkkeiden teho ei tietenkään riittänyt ja niin minulle tauot olivat vähän ristiriitaisia juttuja. Ne olivat toki aina ihania, kaikkien patikkareissujen parhaita paloja tietenkin! Mutta istuminen ei ollut mukavaa ja painavan rinkan kanssa ylös vääntäytyminen oli ihan tuskallista. Jatkuva kivun puuduttaminenkin toki onnistuisi mukanani olevalla lääkearsenaalilla, mutta pidin sitä aika pelotta­va­na, koska: A) En tiennyt tarkemmin mikä selässä on vialla, joku välilevyn pullistumakin voisi olla mah­dollinen. B) Selän rääkkääminen puudutettuna, suurella painolla voisi kenties saada ai­kaan ties mitä vahinkoa.

 

Korkean luokan illanistuntaa

Takaisin leiriin saavuimme kaikki samaan aikaan. Ja ryhdyimme tietenkin päivällisen valmistukseen. Se oli tällä kertaa koko reissun ainut valmisateria, Jägertopf metsästäjänpata, jonka olimme Aarnon kanssa testanneet ja hyväksi todenneet kevään testivaelluksellamme. Hyvin se meidät täytti myös tuolla korkealla tun­tu­rin rinteellä. Istuskelimme leirissä johonkin asti iltaan, katsellen hämärtyviä, laajoja maisemia ja turisten erämiesten juttuja. Ei kuitenkaan kovin myöhään, sillä aika penteleen viileä oli illasta tullut.

Kun leirikuvat ovat liian hämäriä, tässä vielä näkymä Akujoen laaksoon Gaimmoaivilta.

 

Päivän numerot

Neljännen vaelluspäivän saldo oli seuraava (Karin karttaohjelmasta):

• Kokonaismatka:                    13,0 km
• Kokonaisaika:                        7 t 58 min
• Keskimääräinen nopeus:    1,6 km/t
• Nousut yhteensä:                  329 m
• Laskut yhteensä:                   247 m

 

 

Tarina jatkuu seuraavassa osassa otsikolla:

Osa 6/8 – Paistunturien sydänmaat

–Kari