Osa 6/8 – Paistunturien sydänmaat
Tiivistelmä: Kertomus yhden vanhan Lapinkävijän ruskavaelluksesta uudelleen siellä taikamailla, pitkän tauon jälkeen. Kahden eräkaverin kanssa. Kokemukset on tallennettu sellaisella tarkkuudella ja intohimolla, joiden kautta tuon kaiken pääsee elämään uudelleen vuosienkin päästä!
Tämä päivä vei vaeltajat ensin pilven sisässä yli korkeimman tunturimassiivin ja tarjosi sen jälkeen Eedenin laakson ihanuudet! Illanvietto tulen äärellä, tunturinrinteellä, pitkien maisemien kera oli myös ikimuistoinen.
Keskiviikko 11.9. – Vaelluspäivä 5 – Paistunturien sydänmaat
Huippuherätys
Minulla taas takana hyvin nukuttu yö. Varmaan seurauksena samoista asioista kuin edelliselläkin kerralla. Tunturituulen humina, hyvä väsymys, huonot korvatulpat. Seitsemältä taaskin heräsin. Ylös piti nousta pelkän kusihädän vuoksi ja pukeutua myös samantien. Keli oli yön aikana muuttunut pilviseksi, tuuliseksi ja ajoittain tihkusateiseksikin. Keskimmäinen parametri tosin ei ollut muuttunut miksikään. Heitin taas omat aamulenkkini ympäri leiriämme aamuvoimisteluna ja kävin myös aamu-P-paikalla, joka olikin maisemiltaan ehkä minun elämäni mahtavin sellainen paikka! Sekalaisten aamutoimien jälkeen kajauttelin sitten herätyshuutoja jo vakiintuneeseen tapaan ja aikatauluun kahdeksan maissa.
Ylhäiset aamutoimet – teltassa
Aamutoimet menivät suurin piirtein samaan malliin kuin eilisessä ”puolikorkean paikan” leirissämmekin. Eli keittelimme aamupalat ulkona, mutta söimme ne sisällä teltan absidissa. Koska tunturituuli puhalsi yhä vaan, viilentäen aika reippaasti ulkona olijaa – jollei ollut kunnon vaatteet päällä. Jo aamun P-lenkilläni olin havainnut liikettä kaukana alhaalla ja jatkoimme saman ilmiön seuraamista sitten yhdessä, päätyen päättelemään tihrustelun perusteella, että siellä taivalsi viiden hengen porukka, joista yhdellä oli kirkkaan oranssin värinen pakaasi selässään. Kyllähän muuten harmitti (jo ehkä viidennen kerran tällä reissulla), ettei ollut kiikaria mukana. Aika normaalilla, suhteellisen verkkaisella vauhdilla suoriuduimme taas aamun askareista ja leirin purkamisesta. Keli oli koko ajan sellainen vähän sadetta odotteleva ja sitten kun lähdimme päivän taipaleelle kello 9:20 maissa, teimme sen sadevaatteet päällä, ekan kerran tällä reissulla.
Jalkineista
Saappaat jalassahan minä olin toki kulkenut jo pari edellistäkin päivää. Ekana päivänä tossuilla saatu rakko oli totaalisesti unohtunut sinne Compeed-laastarin alle ja kävely sujui mainiosti maastossa kuin maastossa. Mikä ei toki ole yllätys, sillä niinhän se on sujunut kumisaappailla ikuisesti. Ennen kuin nykyaikaisista retkuilujalkineista oli nähty edes unia. Oma osansa siihen, etteivät edes jalkapohjat väsyneet ja kipeytyneet tällä kertaa saattoi olla niillä muotopohjallisilla, jotka olin saappaisiini laittanut.
Aamupäivän reitti
Reittimme lähti kulkemaan kiertäen eilen illalla vallattua huippua pohjoisen puolelta. Pysyttelimme suurin piirtein samalla korkeuskäyrällä, katsellen oikealle jäävää laaksoa. Näkyvyys ei ollut nyt kovin pitkä kun välillä tihkusi vettäkin. Vain kolmenkymmenen minuutin marssin jälkeen tulimme hauskan kivikkokurun juurelle, missä pidimme pienen tauon, vaihtaen vaatteita sopivampiin. Minkä jälkeen silpaisimme ylös jyrkkää, mutta helppokulkuista rinnettä kurun oikealla puolen. Minä painelin taas edellä sauvojeni kanssa, nauttien siitä kun sain veren kiertämään kunnolla elimistössä. Tuon nousun jälkeen kuljimme korkealla Paistunturien ”tunturimassiivin” sisällä. Myöskin pilven sisällä. Emme valloittaneet mitään erillistä huippua, mutta silti olimme ylimmillään 569 metrin korkeudessa merenpinnasta siellä autioilla tunturien ylärinteillä ja pyöreillä satuloilla.
Tauko pilven sisässä, muovikartan ääressä
Vartin tauon vietimme keskellä tuota kivikkoista erämaata, katsellen pilvee, pilvee, pilvee. Sekä miettien reittisuunnitelmaa ison paperikartan ääressä, ensimmäisen ja ainoan kerran. Minullahan oli koko ajan mukanani suuret, muovikankaalle erikseen teettämäni karttalehdet koko Akujoen ja Paistunturien erämaista. Pakattuna tulpalla suljettuun muoviputkeen, joka oli kiinni putkirinkkani rungossa oikealla puolella.
Pelkästään älypuhelinten varassa olemme navigoineet tähän asti koko ajan. Minulla ja Malkuksella on molemmilla käytössä sama ohjelmisto, jonka kanssa voi käyttää aivan mitä tahansa karttamateriaaleja, satelliittikuvia, tms. Nyt oli käytössä Suomen viralliset, topograafiset peruskartat. Se toimii täydellisenä karttana, kompassina, GPS-navigaattorina ja dataloggerina, yhdistäen kaikki nuo täydellisen hienoksi kokonaisuudeksi. Se on niin moninkertaisesti ylivoimainen perinteisiin kartta-kompassimenetelmiin, että kaikki navigointi ja täydellinen tietämys sen hetkisestä olinpaikasta, maaston yksityiskohdista, seuraavasta kohteesta sekä suunnasta sinne on hallussa yhdellä vilkaisulla. Kaikki tuo on hoidettu paljon ennen kuin tavallinen kartta on edes saatu kaivettua esiin mistään.
Ei ole tylsää tuo, se on vain hienoa ja kiehtovaa nykyaikaa! Tässä kohtaa taas täysin varmasti aika monen vanhan polven retkeilijän leuka alkaa väpättää ja sormet jo tapailevat niitä iänikuisia lauseita ”mutta noihin vehkeisiin ei voi missään tapauksessa luottaa” ja ”mitäs sitten, kun virta loppuu?”. Käykää te please vaikka lukemassa nämä artikkelit, joiden yhteyteen nuo samat ikuiset ähkyt sopivat paremmin. ”Oletko kartalla?” ja ”Diginavi luonnossa”.
Tähän asti reissumme suurten linjojen etenemissuunnat ovat olleet aina selviä ja on tarvinnut vain katsella lähialueiden reittejä. Nyt kuitenkin meillä oli mahdollisuus valita vaikka minkälaisia etenemisen strategioita vaelluksemme loppumatkalle. Ja silloin laajan kartan katseleminen on kyllä aivan tavattomasti parempi tapa, kuin pienellä ruudulla surffailu. Niin me siis nyt teimme, valiten yhden strategian etenemisellemme läpi näiden Paistunturien todellisten sydänmaiden.
Luvattu maa!
Taivallus jatkui ja pikkuhiljaa tulimme alemmas noilta pilvien peittämiltä ylängöiltä uuden laakson reunoille. Se aukeni edessämme kuin Eedenin puutarha! En osaa edes sanoa mistä ja miksi tuollainen fiilis tuli, mutta se tuntui joka tapauksessa pakahduttavan upeana ainakin minun rinnassani. Ja kyllä siitä vaihdettiin muutama sananen keskenämmekin, eli tunne ei ollut yksin minun omani. Kai sen toi tunne siitä, että tuolla ei ole ketään. Melkein niin kuin tuolla ei ole koskaan ollutkaan ketään. Kävelimme alas mukavaa tunturin rinnettä, katsellen edessä aukeavia maisemia, jotka näkyivät nyt aika kauas kun olimme pois sieltä pilvien sisältä. Tämä kelin valkeneminenkin toi varmaan oman osansa tuohon upeaan tunnelmaan.
Malkus oli tarkkana kartan lukijana bongannut jonkun jyrkänteen, jonka kohdalle koitimme sitten kulkumme suunnata. Muttei sellaista kuitenkaan oikeasti löytynyt, vaan ainoastaan yksi moreeniin muodostunut, loivareunainen kuru. Joita oli sitten itse asiassa useitakin, ikään kuin joitain jääkauden muovaamia joenuomia. Niiden yli ja niitä pitkin jatkoimme matkaamme kohti tuota luvatun maan laaksoa. Olimme jo vähän ylempää rinteeltä katsoneet suunnan, minne olimme menossa. Mikronavigointi sinne vei vähäksi aikaa Malkuksen omalle reitilleen ja minut sekä Aarnon toiselle. Avoimessa maastossa näimme toki toisemme ja tiemme kohtasivat taas noin varttitunnin eron jälkeen. Siitä talsimme yhdessä lounasleiriin pienen joen, taikka ison puron rantaan.
Erilaisia kartanluvun taktiikoita
Malkus luki digitaalikarttaa koko ajan erinomaisen tarkasti, löytäen sieltä joet ja purot sekä lukemattomat muut asiat. Mikä oli tietysti hyvä ja usein perin hyödyllistäkin, esimerkiksi juuri veden täydennyspaikkojen katsomisessa vähän kuivanpuoleisessa erämaassa. Kääntöpuolena oli minun katselukulmallani taas se, että navigointia ja suunnitelmia ja päätöksiä etenemisen suunnasta ja reiteistä piti tehdä melkein tauottomasti. Minua, joka on tottunut navigoimaan hiukan ”väljemmällä” tavalla, tuo välillä vähän ärsyttikin. Itse käytin juuri samaa karttaa ja samaa ohjelmistoa, katsoen sitä vain aika harvakseltaan. Paikallistaen seuraavan suunnittelemamme kohteen ja sitten suunnistaen sinne vain maastoa katsellen ja sen perusteella reitin valiten. Joskus ehkä tsekaten jotain muuta, pelkästä uteliaisuudesta. Muun muassa tästä syystä olemme jonkun kerran päätyneet eri vähän reiteille.
Lounas Eedenin purojen risteyksessä
Tämä lounastuspaikkamme oli itse asiassa kahden puron risteyskohta. Leiripaikaksi päätyi pienemmän sivupuron mukava soraranta, mihin jo mainiosti treenatulla yhteispelillä laitoimme lounaskeiton kypsymään Trangian tulelle. En todellakaan mitannut, mutta oli kyllä hienoa huomata, miten nopeasti, eleetömän helposti ja melkein automaattisesti lounaan laittaminen sujui tässä vaiheessa reissua! Nyt oli vuorossa sveitsiläinen juustokeitto, joka sekin oli taas mitä maittavin ja täyttävin lounas, kunnon jälkiuunileipien kera.
Tämäkin paikka vaatii kyllä kerrontaa. Puroja tutkimme tietenkin. Tämä meidän sivupuromme oli sellainen sataprosenttisen kirkasvetinen tunturipuro, jonka pohjassa ei ollut missään kohtaa mitään muuta kuin soraa ja kiviä. Sen pienistä altaista tai ”suvantopaikoista” Aarno bongasi taas kaloja. Olivatko nuo nyt tammukoita sitten? Se isompi puro, johon tämä meidän soraylängöltä tuleva ”kotipuromme” laski, oli puolestaan myös hyvin kirkasvetinen, mutta pohja totaalisesti vihreän sammaleen peittämä. Ja yhtymäkohdan alapuolella oli todella hauska seurata, miten noiden kahden hyvin erilaisen puron ekosysteemit toisiinsa sekoittuivat. Maisemistakin on pakko kertoa. Tämä Eedenin laaksomme laski ja aukeni aika tarkkaan pohjoisen suuntaan, minne avautui näkymä hyvin kauas. Siellä näkyi tuntureita ja niiden laella radiomastoja. Tietäen Utsjoen olevan noilla suunnilla, minulle tuli vahva tunne siitä, että näin Utsjoen pohjoispuolella sijaitsevan Ailigastunturin silhuetin radiomastoineen. Sen, missä olin tasan vuosi sitten tehnyt yhden hienon päivävaelluksen yksinäni. Noin tunnin kaikkineen vietimme tuossa hienossa paikassa, Eedenin laakson sydämessä.
Solassa
Matkamme jatkui sitten tuon ”isomman puron” vartta ylöspäin. Emme menneet juurikaan aivan puron reunaa seuraten, vaan hiukan sivussa ja ylempänä kulkevia harjanteita pitkin. Aina välissä kuitenkin poiketen myös puron varressa, katsellen sen kulkua ja veden määrää. Kun tuo puro alkoi muuttua suoalueeksi, suuntasimme kulkumme puron yli oikealle, kovemmalle maalle. Sitä nousimme yhä ylöspäin soraista ja karua tunturiylänköä, kohti seuraavaa, edessä siintävää pyöreää solaa tai satulaa. Minä menin tuossa kohtaa taas edellä ja päästyäni lähelle solan huippukohtaa, riisuin rinkkani suuren lohkareen laelle, jääden siihen odottamaan muita ja katselemaan maisemia. Pojat kuitenkin jatkoivat ohitseni ja pysähtyivät vasta reilun sadan metrin päässä, solan taitekohdan kurun reunalla. Niin pidimme taukomme eri paikoissa, katsellen taaksemme jääneitä aukeita tunturiylängön maisemia, sekä vieressä olevaa sorakurua, jonka pohjalla oli vähän vettä. Lyhyen tauon jälkeen jatkoimme taas taivalta eteenpäin. Sataa tihuutteli välillä, mutta se ei pilannut tunnelmaa vähääkään.
Terveydentilat, osa 4
Tämä päivä oli tuskallisin selkäni kanssa. Otin VR+P -kombon aamulla ja lounaalla. Silti istumiset ja liikkeellelähdöt olivat surkeita.
Uusi laakso ja Ahkovarri!
Satulan toisella puolella eteemme aukeni seuraava laakso. Se ei ollut aivan niin taianomaisen näköinen kuin edellinen, mutta taas uusi laakso ja uusi seikkailu edessä meille. Kartalta katsoen paikkamme ja suuntamme oli tietenkin koko ajan selvillä, mutta nyt matkamme hiukan edetessä laakson perällä ja takana seisoi jylhä ja tunnistettava maamerkki, Ahkovarri. Jonka juurelta käytännössä olimme patikkaan lähteneet, Akujoen vartta seuraillen. Retkemme päätepiste oli jo näkyvissä ja tunnelma ei siten ollut enää aivan samalla tavalla erämainen kuin aikaisemmin. Noin ainakin minun mieleni toimi, siitä riippumatta että tämä laakso oli yhtä autio ja luonnontilainen kuin aiemmatkin. Patikoimme eteenpäin, alas laakson itäistä reunaa. Edessä oli suoalue, jota koetimme kiertää, päätyen kuitenkin tarpomaan sen läpi, mättäältä mättäälle navigoiden. Tuon jälkeen ylitimme yhden pienen, mutta runsasvetisen puron ja olimme laakson länsireunan tunturin alarinteellä. Istahdimme hetkeksi puron varteen, ottaen hörpyt sen raikasta vettä. Kun taivalta oli tänä päivänä takana jo liki 14 kilometrä ja taipaleella oli oltu seitsemisen tuntia, niin jonkinlainen väsymys alkoi jo painaa retkeläisiä. Niin päätimme etsiä leiripaikan siitä alhaalta tunturin rinteeltä, missä nyt olimme.
Leirin pystytys ja selkäkramppi
Sopivaa paikkaa etsittiinkin sitten hyvän aikaa, yli 20 minuuttia, kävellen itse kukin ylempänä sekä alempana, kumpareelta toiselle. Yhden kumpareen päältä tai tasanteelta sitten löytyi oivallinen paikka teltalle, kun vaivaiskoivurisukkoa ja muita muhkuroita siitä hiukan raivattiin. Eikun teltta pystyyn siihen. Päätimme sitten pystyttää myös laavun, ekan kerran tällä reissulla. Koska illasta tulisi viileä ja sateetkin näyttivät vielä mahdollisilta taivasta katsellen. Aarno lähti vedenhakukeikalle alhaalta purosta ja aloimme viritellä laavukangasta Malkuksen kanssa. Minun kävelysauvani vedettyinä maksimipituuteensa toimivat mainiosti laavun kulmasalkoina, jotka tuettiin kiristysnaruilla.
Siinä kun juuri pähkäilimme parasta laavun suuntaa tuulten suhteen, minun alaselkääni iski kuin kuuma veitsi! Sellainen noidannuoli tai lihaskramppi, etten ollut moista tiennyt voivan olla olemassakaan. Oli pakko mennä maahan makaamaan ja kipristellä siinä. Yritin nousta ylös monella tavalla, mutta mistään ei tullut mitään, polttava kipu esti kaiken aktiviteetin. Sorruin muistaakseni teltan absidiin, mihin Malkus toi sitten minulle vettä ja magnesium-tabletteja. Minulla ei ollut mitään sellaisia edes mukana, kun en ole koskaan ennen vielä tarvinnut. Hänelle lihaskrampit ja niiden estäminen olivat puolestaan tuttua kauraa, minun onnekseni! Sain sitten hetken perästä ryömittyä sisään telttaan, minne jäin makaamaan pidemmäksi aikaa. Päivän muiden rasitusten lisäksi tuollainen armoton kramppaaminen vei näköjään voimat hämmästyttävän perusteellisesti. Pojat laittelivat sillä aikaa muhkean Meksikonpatapäivällisen ja toivat minullekin annoksen telttaan. Sen syötyäni ja vähän vielä levättyäni krampit olivat historiaa ja pääsin jatkamaan normaalia leirielämää muiden kanssa.
Ilta tulen äärellä
Tulet oli myös sytytetty laavun eteen ja siinähän me sitten istuimme, katsellen vähitellen hämärtyvää iltaa noissa kertakaikkisen komeissa maisemissa. Edessämme jokilaakso ja sen takana ruskan kultaamat tunturinrinteet. Oikealla laajempi laakso, jonka takana kauempana siinsi Ahkovarrin mahtava tunturi. Kuivat katajan häkkyrät paloivat hyvin ja suurin sellainen toimi mainiona naulakkona, mihin virittelimme kuivumaan sukkia, paitoja ja ties mitä. Ennen pimeän ehtimistä maille, me säntäsimme Malkuksen kanssa ylemmäs tunturiin. Malkus meni hakemaan kenttää matkapuhelimelle, jotta saisi raportoida kotiin. Minä ajattelin ensin jotain samanlaista, mutta kun olin vähän matkaa kiivennyt ja tiesin kartasta tämän olevan ihan pikkuinen tunturi vain, silpaisin samantien huipulle asti. Alkumatkan jyrkimmissä paikoissa jumituin kylläkin keräämään ja syömään mustikoita, joita oli aivan kourakaupalla rinteessä tietyissä paikoissa.
Pikkuinen iltahuiputus
Huippu oli hyvin pyöreä ja istahdin siellä yhden kiven päälle ihailemaan punaisena loistavaa läntistä taivaanrantaa. Keli oli nyt lopulta aivan vuorokauden loppua kohti lähdössä selkenemään ja huomiselle oli varmaan odotettavissa taas hieno päivä, sadetuhnuisen tämän päivän jälkeen. Itse asiassa laitoin siellä huipulla puhelimeni verkotkin päälle toisen kerran koko tällä reissulla, lähettäen lyhyet terveiset lähimmille ihmisille, sekä tsekaten huomisen sääennusteet. Leirimme oli näyttänyt tosi hienolta ylempää katsellen kiivetessä ja näytti taas eri tavalla samanlaiselta alas tullessa. Tulen loimu näkyi laavukankaan läpi tummassa hämärässä ja nousevat savukiehkuratkin erottuivat juuri ja juuri.
Terveydentilat, osa 5
Illalla astuin selkäkipuni kanssa sen rajan yli, että otin käyttöön sen kovimman kombolääkityksen, mitä oma lääkärini oli suostunut ”suosittelemaan”. Ei kylläkään juuri tähän vaivaan, vaan muuhun joskus taannoin. Panacod 30mg + Voltaren Rapid 50mg. Ja kyllähän tuo tepsi hyvin, ilta kului likimain vaivattomasti. Ja kun kerran tähän ja tänne oli tultu, samalla kaavalla mentäisiin myös huominen viimeinen vaelluspäivä, toivottavasti ilman mitään katastrofia.
Jatkoimme illan istumista melko pitkään ihanan tulen äärellä, ennen kuin makuupussien kutsu kävi liian houkuttelevaksi vaeltajille.
Päivän saldot
Viidennen vaelluspäivän saldo oli seuraava (Karin karttaohjelmasta):
- Kokonaismatka: 14,4 km
- Kokonaisaika: 9 t 46 min
- Keskimääräinen nopeus: 1,5 km/t
- Nousut yhteensä: 293 m
- Laskut yhteensä: 384 m
Tarina jatkuu seuraavassa osassa otsikolla:
Osa 7/8 – Ahkovarri
–Kari
Lähierä™ 