Ruskavaellus Paistunturien erämaassa 7/8

Osa 7/8 – Ahkovarri

Tiivistelmä: Kertomus yhden vanhan Lapinkävijän ruskavaelluksesta uudelleen siellä taikamailla, pitkän tauon jälkeen. Kahden eräkaverin kanssa. Kokemukset on tallennettu sellaisella tarkkuudella ja intohimolla, joiden kautta tuon kaiken pääsee elämään uudelleen vuosienkin päästä!

Viimeinen vaelluspäivä vie vaihtelevien maastojen kautta yksinäisen mahtitunturin laelle, katselemaan uskomattomia 360 asteen näkymiä niin kauas kuin silmä siintää! Sieltä alas pudoteltiin puolestaan yksi Suomenmaamme suurimpia korkeuseroja, takaisin tutun Akujoen rantaan.

Tuomiopäivän vuori houkuttelee vaeltajia viimeisen päivän taipaleille.

 

Torstai 12.9. – Vaelluspäivä  6 – Ahkovarri

 

Dramaattiset aamumaisemat

Heräsin 6:30 selän jomotukseen ja kusihätään, nousten saman tien valoisaan ja kirpakan viileään aamuun. Ete­län suunnalla oleva iso laakso oli kokonaan sumun peittämä ja Ahkovarrin huippu näkyi sen yli. Samoin lähilaaksossamme oli aika paljon sumua. Maisemat olivat kertakaikkiaan shokeeraavat. Ihmettelin niitä suu auki, alkaen hoidella erilaisia aamuaskareita. Muun muassa napaten saman stydin tablettiparin naamariin kuin eilen iltana sekä käyden aamupaskalla sivummalla rinteellä.

Vasta noiden jälkeen tajusin, että herranjes­tas, ne sumupilvet olivat jo suureksi osaksi hävinneet, enkä minä ole ottanut ainuttakaan valokuvaa! Nap­sin sitten äkkiä pari fotoa seitsemän maissa, saaden liki viimeiset sumut vielä kuviin. Ne kaikkein dramaattisimmat maisemat kyllä karkasivat minulta ikävä kyllä, eikä nyt voi liiemmin kehuskella syillä moiseen mokaan.

The best a man can get. 

 

Yökasteen kuivailuita

Muistaakseni en tällä kertaa edes herätellyt muita, vaan kömpivät hekin ylös jo vartin yli seitsemän, ihastele­maan myös ääneen noita aamumaisemia. Yö oli ollut aika kylmä ja ainakin erittäin kostea. Teltta oli melko märkä niin ulko- kuin sisäpinnaltaankin ja tunturin kuntta oli myös aivan vesipisaroiden peitossa. Laavu­kan­kaan suojissa olevat tavaramme olivat kuivia, mutta reunoilla olevat märkiä.

Ensiksi naamariin kunnon tukevat aamupalat, aloittaen suurista kaurapuuroannoksista kiisselin kera. Se oli kyllä osoittautunut täysin lyö­mät­tömäksi aamun aloitukseksi koko reissulla. Kyllähän tietysti mysli plus maitokin tukevaa kamaa on, mut­ta kun aamut ovat usein aika kylmiä, niin eipä se tuolle puuropamaukselle vaan pärjää. Aamupalojen jälkeen le­vit­­te­limme sitten monia tavaroita kuivumaan pitkin tunturinrinnettä. Teltat, makuupussit, yms. Auringon pääs­ty­ä kunnolla nousemaan, kaikki alkoikin mukavasti kuivua. Päälliteltta kuivattiin hauskasti kel­la­ut­ta­mal­la se se­läl­leen tunturinrinteeseen kaarineen kaikkineen.

Yö oli kostea, vaikka aika ylhäälläkin leiriydyttiin.

 

Kohti Mordoria

Noin varttia vaille kymmenen oli kaikki taas pakattuna rinkkoihin ja lähdimme viimeisen vaelluspäivän taipa­leelle, kohti noin etelän suunnalla siintävää Ahkovarria. Kohtalaisen aikainen nousu ja aikainen lähtö tällä kertaa, vaikka olimme viettäneet jonkun verran aikaa tavaroita kuivatellen. Pelkästään edessä olevaa maastoa silmäillen, se näytti siltä kuin pitäisi ylittää vain yksi harjanne ja sen tuolla puolen luultavasti oleva pieni laaksonen ja sitten tal­sia rinnettä ylöspäin kohti tuota suurta tunturia. Karttaa katsoen toki näki, että kaikenlaista siihen väliin kyllä mah­tuu – ja niin todella mahtuikin. Ensin kuitenkin ylitimme sen meidän oman pikku leirilaaksomme poh­jal­la virtaavan puron (Suobbatoaijohka), täyttäen siitä myös juomapullomme.

 

Juomatäydennykset päivän taipaleiden aluksi.

 

Sitten tallusteltiin ylös harjanteelle ja pitkin aika mukavia, kuivia jänkiä, toki välillä soisia alueita kierrellen ja joskus läpi mennen. Eivät nuo juu­ri mär­kiä nyt olleet, ainoastaan hankalia kulkea isojen mättäiden ja tiheän vaivaiskoivikon vuoksi. Sieltä tulimme alas vähän soisen näköiseen purolaaksoon (Sitnogovaja), missä pysähdyimme hetkeksi ihaste­le­maan puron kirkkaita lammikoita. Monet niistä näyttivät olevan lähteitä. Mikä sai meidät keskustelemaan ellei peräti hiukan väittelemään miten ja mistä niiden vesi tulee. Ehkä yhteinen näkemys oli ainakin siitä, että tuol­ta ylempää se tulee.

 

Hienoja lähteitä!

 

Soita, puroja ja harjanteita

Välillä taas kävelyä hiukan ”ylhäisemmällä” maalla ja eikun taas puron ylitys. Nyt oli kyseessä Culloveaijohka -nimisen joen varsinainen latvapuro, mihin kaikki aiemmin ylittämämme purot yh­ty­vät. Siinä saimme jo hiukan kulkea puronvartta ylöspäin löytääksemme ylityspaikan. Minä ja Aarno pää­sim­me siitä yli helpommin, kun kävelimme kumisaappaissa. Malkus joutui hyppimään tar­kem­min kiveltä ki­vel­le tossut jalassa. Minun mainiot vaellussauvani olivat siinäkin oivallinen apu.

 

Culloveaijohka-puro vaati jo hiukan ylityspaikan tutkailua.

 

Tuon puron varresta kapu­sim­me jyrkkää hiekkarinnettä lopulta Ahkovarrin ”ylämaille”. Tallustimme vielä tuota tunturikoivujen peittämää, hyvin lievästi nousevaa tundraa ehkä vartin verran, ennenkuin pidimme viiden minsan juoma- ja kartanlukutauon. Keli oli tuohon mennessä kehittynyt jo oikein lämpimäksi auringonpaisteeksi, joka pisti näillä painoilla miehet hikoamaan aika kunnolla.

 

Kohti tuomiovuorta mennään, jo korkeilla ja kuivilla mailla.

 

Nousutaktiikka

Mietintää teetti se, millaista reittiä ylös tunturiin oikein nousisimme. Oma mielipiteeni oli selvä. Suoraan ylös vaan mistä tahansa kohtaa, ei siellä mitään jyrkänteitä ole. Suurin piirtein sellaiseen strategiaan sitten kai päädyimmekin, ottaen lisäelementiksi vain juomavesitäydennyksen ennen nousua. Yksi ainoa sivupuro oli tarjolla, joka Malkuksen tarkan kartanluvun mukaan oli sellainen osittain katkoviivalla merkitty, eli ei välttämättä sisältänyt vettä aina. Sitä kohti kuitenkin marssimme seuraavat 20 minuuttia halki vähitellen har­venevan tunturikoivikon. Ylitimme siinä matkalla myös kärrytien tai nykyaikana oikeammin mönkijäuran. Se on Karigasniemen tieltä Akujärven majalle vievä huoltotie.

Puro oli piilossa omassa pienessä sorakurussaan ja hiukan jännittäen menimme sitä tutkimaan. Melkoisen kuivahan tuo nyt oli, minkäänlaista virtausta ei näkynyt missään. Mutta löytyihän sieltä täältä kuitenkin kirkkaita lammikoita, joiden vesi näkyi pikkuisen vaihtuvankin. Joten ei kun pullot vaan täyteen taas. Istuessamme hörppyjä ottaen, näimme siellä kärrytiellä etenevän samaisen viiden hengen seurueen, jonka olimme havainneet eilen aamulla korkeanpaikan leiris­täm­me.

Sieltäkin vaan ne elämän nesteet saimme.

 

Tulta päin!

Tuon virkistävän pikku tauon jälkeen lähdimme sitten kunnolla nousemaan. Muutaman minuutin jälkeen rín­ne jyrkkeni komeasti ja katsoimme kukin, minkälaisella taktiikalla sitä lähdettäisiin ”neuvottelemaan”. Tai muut miettivät, minun taktiikkanihan on aina selvä, suoraan ylös jos vain pääsee. Ja tuosta kun pääsi, niin Annie Lenoxia taas lainattiin ja sitten puuskutettiin.

Rinne oli siis tosiaan jyrkkää, niin että siinä sai hengityksen ja hapenottokyvyn tappiin noin kolmessa minuutissa! Saisi aivan yhtä hyvin sprinttivarusteissa, kuin raskaan rinkankin kanssa. Hienon tilaisuuden taas tarjoutuessa, minä painoin ylös juuri tasan niin kovaa vauhtia kuin kunto salli, ainakin yli 160 pulssilla koko ajan, noin perstuntumalla. Fyysistä perstuntumaa en ottanut kertaa­kaan, pysähtyen vain kaksi tai kolme kertaa katselemaan mahtavia maisemia takanani. Poikia en nähnyt ol­len­kaan, tulivat kai jotain eri reittiä taikka joku nikama peitti näkyvyyden. Näppituntumaa tunturiin tuli sen sijaan otettua muutamankin kerran, kun paljaat sorakohdat olivat välillä niin jyrkkiä, että neliveto tuntui tur­vallisemmalta etenemistavalta. Siinä sauvat olivat vähän hankalat, mutta muutenhan niistä oli tietysti pelk­kää riemua.

Puuskutustauon maisemia sinne, mistä on ylös tultu.

 

Työ ja sen palkinto

Sitten se rinne yht’äkkiä jo taittuikin loivemmaksi normaaliin tunturin tapaan ja huippualue tuli näkyviin. Suuntasin ensin huipun pohjoisreunalla olevalle suurelle lohkareelle, minne istahdin tasaa­maan hen­gitystä ja tarkastelemaan mielettömiä maisemia. Huipulle pääseminen on vaan sellainen tunne, ettei muuta samanlaista oikein ole olemassakaan. Jos sitä haluaisi selittää, niin kai siinä vaan on aina täy­del­lisesti ajoittuva yhdistelmä työtä ja palkintoa. Ja mitä enemmän työtä, sitä suurempi palkinto. Niin kirjai­mel­lisesti kuin henkisestikin.

Tämä tuntui taas aivan suurelta ja mahtavalta! Kotona lokista katsottuna se oli vain 1 kilometri matkaa, 140 metriä korkeuseroa ja 19 minuuttia aikaa tauosta taukoon. Oli tuo vähän tai pal­jon, niin juuri siellä todellisuudessa se tuntui aivan mahtavalta! Muutaman minuutin istuttuani ja hengityksen ta­saan­nut­tua, kävelin sitten viimeisen parin sadan metrin matkan Ahkovarrin varsinaiselle huipulle, missä laitoin rink­­kani pystyyn suuren kivistä kasatun huippumerkin suojiin ja jäin odottelemaan poikien saapumista. Noissa maisemissa odottavan aika ei tuntunut pitkältä.

Viimeinen huippu on saavutettu! Tämän reissun  osalta siis.

 

360 asteen maisemat!

Aarnon ja Malkuksen saavuttua meni tietysti hyvä tovi pelkästään maisemia ihaillen. Ja niiden kuvailemisessa ovat kyllä onnettomia sekä sanat, että valokuvat. Yritetään jotain kuitenkin molemmilla menetelmillä. Kun kyseessä on yksinäinen, korkea tunturi, niin huikean aavoja näkymiä on sitten aivan joka suuntaan, täy­delliset 360 astetta.

Katselimme Akujoen laakson piirteitä lännen ja etelän suunnilla, luullen erot­ta­vam­me jopa jälkimmäisen rotkon kaukana horisontissa. Katselimme etelässä  ja kaakossa siintäviä Kevojoen kan­sal­lispuiston tuntureita, Utsjoen tuntureita pohjoisessa, sekä niiden takana, kaukana olevia Norjan korkeita vuo­ria. Näkyvyyttä oli minimissään 40-50 kilometriä ja yksi hieno fiilis tuli myös siitä, kun näki miten kau­ka­na eri suunnissa olimme kiertäneet takana olevien viiden vuorokauden aikana.

Minä olisin mieluusti kiivennyt kivikasan laelle ottamaan täydellisen 360 asteen kuvasarjan, mutta jätin sen sitten tekemättä kun sekä Mal­kus että Aarno kiljuivat varoituksia koko kivikasan sortumisesta. Jälkeenpäin harmitta, että kuuntelin. Niin­kuin oikeastaan aina jälkeenpäin harmittaa asiat, jotka olisi halunnut ja voinut tehdä, muttei kuitenkaan teh­nyt.

Edustakoon tämä näkymä pohjoisen suuntaan nyt noita Ahkovarrin maisemia.

 

Huippueväät

Sitten oli lopulta aika huippuevästauolle. Ensin minä kaivoin reppuni sivutaskusta siellä koko mat­kan kulkeneen Sigg:in punaisen klassikkopullon, mistä lorautettiin mukeihin huiputusviskit. Samaa Villa Syl­vestris huippulaatua, mihin jo muutamatkin minun tuttuni ovat saaneet erilaisilla yhteisillä keikoilla tottua. Sen päälle kuumat kaakaot voileipien kera. Tuo sai nyt riittää tämän päivän lounaaksi ja puhdasta kur­mee­ta­han se tuollaisessa paikassa oli! Johtuen kenties myös osittain siitä, että viskitujaus tehosi merkillisen voi­makkaasti miehiin runsaan liikunnan ja ulkoilmaelämän jälkeen.

Alhaalla läntisellä tunturiylängöllä näkemämme kak­si vaeltajaa saapuivat myös huipulle ja juttelimme tuon oikein mukavan eläkeläispariskunnan kanssa hyvän tovin.  Raapustimme myös nimemme vieraskirjaan.

Huippueväät teon päällä, Malkus puikoissa.

 

Alas ensin louhikoita

Puolitoista tuntia vietimme tuolla Akutunturin laella ja siitä muodostui kertakaikkisen upea huipennus matkal­lemme. Ihan kirjaimellisesti. Niin kuin olin sitä kyllä ajatellutkin, mutten voinut olla varma, kun en tuolla en­kä juuri monella muullakaan reittimme paikoista ollut ennen käynyt. Mutta nyt oli edessä patikan vii­mei­nen taival, takaisin tuttuun Akujoen rantaan ja sieltä autolle. Ensin jyrkkä polku alas huipulta alhaalla länteen päin aukeavalle ylätasangolle. Joka ensinnäkin osoittautui olevan paljon vähemmän alempana kuin hui­pulta näytti. Eikä toisekseen ollut ollenkaan tasaista, vaan ihan selkeää tunturinrinnettä. Se oli lou­hik­kois­ta rin­net­tä, jota tallustimme alaspäin ripeää vauhtia. Minulla ja Aarnolla jalassa olevat kumi­saap­paat eivät olleet aivan parhaat jalkineet tuollaisessa maastossa, mutta tokihan niillä pärjäsi, kuten niillä on aina pärjännyt aivan kaikkialla. Kävelyn tapa vaan muuttuu automaattisesti sellaiseksi, että nilkkojen lihakset ovat joka aske­leel­la valmiiksi jännittyneet jalan koskettaessa maata – tai jotain sellaista. Ja sauvathan olivat aivan erinomainen apu, vä­hentäen nilkan nyrjähtämisen riskiä oikein reippaasti.

Matka siis taittui oikein rivakasti, ihan kuin vanhat ratsut olisivat olleet menossa kohti kotitallia :-). Yhden pienen juomatauon pidimme, missä Aarno heitti myös takin päältään. Säätilahan oli nyt mitä ihanimman aurinkoinen ja kun täällä alem­pana ei tunturituuli enää vii­lentänyt, niin hikihän siinä uhkasi koko ajan.

Miehet taivaltavat Ahkovarrin ylärinteillä.

 

Ja sitten männikkörinteitä

Karttaa lukien tähtäsimme kohti oikealla olevaa laaksoa. Vä­hitellen olimme taas tunturikoivikossa ja pian myös jyrkän purolaakson oikealla puolella. Alamäkeä tuntui riittävän ja riittävän ja se myös jyrkkeni pikkuhiljaa lisää. Välillä menimme alas pitkin aika hyvää polkua, joka kiemurteli serpentiineinä alas komeaa, männikön peittämää rinnettä. Usein kadotimme polun, mutkitellen sitten omatoimisen pakollisesti ainakin jyrkimmät kohdat. Monen monta kertaa ar­ve­lim­me näkevämme Aku­joen ihan kohta, mutta eikun vaan alaspäin piti painella. Valokuvia ei kukaan muistanut ottaa vissiin ainuttakaan, mikä on sääli, sillä tämä oli taas yksi aivan uusi ja hieno maastotyyppi matkallamme. Eikä kart­taa­kaan katseltu, koska sitten kun Akujoki vihdoin todella tuli näky­viin, huomasimme ole­vam­me aivan Aku­majan kohdalla. Minä olin arvellut meidän rantautuvan jossain vielä paljon alempana joen juok­sulla.

Männikkörinteistä jäivät kuvat ottamatta. Korvikkeeksi yksi paljon ylempää.

 

Huimat korkeuserot!

Jos ja kun tuo ripeä alas patikointimme oli tuntunut aika pitkältä ja varsinkin korkeusero suurelta, se osoittau­tui olevan enemmän kuin totta. Olimme nimittäin harpponeet 5,3 kilometrin matkan 63 minuutin aikana ja pudotelleet siinä peräti 395 metriä korkeuseroa! Tuohan ei voi olla kaukana aivan ennätyksellisistä korke­us­eroista tässä Suomenmaassamme. Ja se tarkoittaa 7,45 % keskimääräistä rinteen jyrkkyyttä koko matkalla. Huh huh, mutta olihan hieno reitti ja kokemus vielä tuokin, ihan ekstrana, ilman että olisimme sitä osan­neet (tajunneet) odottaa!

 

Villapipoja ja näkäräisiä

Aarno kun oli kadottanut vaimonsa neuloman villapipon joskus heti ensimmäisenä reissupäivänä, menivät pojat kyse­lemään sen perään Akumajalla olevilta ihmisiltä. Ja kuulivat sellaisen löydetyn meidän ekalta leiripaikaltam­me putouksen äärellä sekä ripustetun sinne puun oksalle. Ensin arvottiin, pyydetäänkö Ankkalinnan väkeä lähettämään se Aarnolle postipakettina, mutta sitten Malkus tarjoutui ja suorastaan halusi lähteä juok­sulenkille hakemaan sen.

Niinpä minä ja Aarno jäimme sitten siihen polun varteen keittelemään kah­ve­ja, Malkuksen sännätessä matkaan urheilupaidassa ja tossuissa. En tiedä muistelenko oikein, mutta luulen jon­kun taas maininneen jotain ärsyttävistä mäkäräisistä tuossa? Tai ehkä vaan kaipailivat näkäräisiä ja minä kuulin väärin. Noin 40 minuutin päästä Malkus kuitenkin palasi pipo mukanaan ja me suoriuduimme heti perään lop­pu­taipaleelle.

Aarnon ja Karin kahvileiri, Malkuksen hienoa noutojuoksua odotellessa.

 

Loppumatkat tuttua Akujoen vartta

Jos ja kun tuota Akujoen alajuoksun laakson reunalla kulkevaa polkua ekan kerran kävelee, on se nättiä ja erämaahan lähtiessä aivan kutkuttavaa. Muttei sille mitään mahda, että kaiken meidän näkemämme ja kokemamme päälle (tämäkin mukaan luettuna tietysti) ei tuo vaan intohimoja meissä nyt enää jaksanut herättää.

3,2 kilomet­riä taitettiin 42 minuutissa. Tuo 13 minuutin kilometrivauhti tuntuu suorastaan hitaalta verrattuna sii­hen muistikuvaan, että menimme oikein rivakkaa vauhtia? No, väsyneille miehille kai hitaampikin meno tun­tuu formulakyydiltä.

Ja siinä kaikki taas autoon pakattuna Akujoen sillan vieressä.

 

Miehet puntariin

Autolla olimme sitten tasan viideltä. Siinä soiteltiin Kuusamon majapaikkaan, koettaen saada tupavaraustamme aikaistetuksi tälle illalle ja punnittiin miehet sekä reput alla olevin tuloksin. Lisälaskelmia painoista, matkoista ynnä muista löytyy tarinan jälkeisiltä liitesivuilta.

Mies+reppu                       Mies                   Reppu

• Aarno                           99,5                                79,5                     20,0
• Malkus                       120,8                                94,4                     26,4
• Kari                            113,2                                86,7                     26,5

 

 

Päivä numeroina

Kuudennen päivän saldo oli seuraava (Karin karttaohjelmasta):

• Kokonaismatka:                          14,0 km
• Kokonaisaika:                              6 t 19 min
• Keskimääräinen nopeus:          2,2 km/t
• Nousut yhteensä:                        342 m
• Laskut yhteensä:                         578 m

 

Tarina pääsee päätökseensä seuraavassa osassa otsikolla:

Osa 8/8 – Kotimatka ja loppuherkistelyt

–Kari