Keskusmetsän ihmeet

Tiivistelmä: Kertomus suuren ryhmän sunnuntairetkestä Kirkkonummen huikeimman lähiulkoilualueen, Keskusmetsän halki. Tämä yksityiskohtainen retkitarina sisältää tietoa ja kokemuksia paikoista, sekä paljon hämmästelyä siitä, miten hyvin voi retkeily sujua jopa 40 hengen porukalla!

Hemträsketin järvilehdon syysloistoa, olkaa hyvä! Kuva: L.Eloniemi.

 

 

Retki 16.9.2018.

Liuta erityisiä Keskusmetsän kohteita peruskartalla.

Taustoja

Tämä alkusyksyn retki oli osana Kirkkonummen kansalaisopiston jo pitkään jatkunutta sarjaa Kirkkonummi tutuksi. Mutta samalla myös osana varsinaisesti kevätkaudella 2019 käynnistyvää erityistä kokonaisuutta nimeltä ”Aikojen Kulkijat III”. Mistä löytyy tietoa edellisen linkin takaa. Tämä oli toinen osanen kyseisen muhkean kurssikokonaisuuden syksyn kiihdytysvaiheessa. Ensimmäinen oli 6.9. pidetty luento ”Luontoretkeilijän varusteet”.

Kaikki AK3:een liittyvät palaset kokivat huiman kiinnostuksen kansalaisopiston ilmoittautumisten aikaan 7. elokuuta, täyttyen heti ensimmäisten tuntien aikana ja keräten sen jälkeen vielä vähintään toisen mokoman jonopaikoille. Tämän ensimmäisen retken osalta saimme AK3:n vetäjätiimin ja opiston kanssa sovittua, että tuplaamme retken osanottajien maksimimäärän.

Meikäläiselle kaikki AK3-kokonaisuuteen liittyvät syksyn 2018 hyvin erilaiset retket ovat mitä kiinnostavinta ja innostavinta treenaamista opasrintamalla! Nimenomaan kaiken mahdollisen tekemisessä sen eteen, että retket voi saada sujumaan mukavasti, turvallisesti ja jopa suunnitelluissa aikatauluraameissa erittäin suurista osallistujamääristä huolimatta. Niinpä saatan näistä retkistä mahdollisesti kirjoittamiini tarinoihin sisällyttää myös joitain palasia niiden suunnittelun ja valmistelun kiehtovista haasteista. Ja samoista syistä asetan nämä jutut myös blogini Opasopissa –kategoriaan.

Komea joukko taivaltaa Kyrkvallan pelloilla. Kuva: P.Johansson.

 

Kokoontuminen ja lähtö

Sitten lopulta koitti sunnuntai 16.9. ja se aukeni juuri sellaisena täydellisen kauniina alkusyksyn päivänä, jota oli hartaasti toivottu. Näin, vaikka eilen satoi kuin saavista kaatamalla ja maanantaille oli myös samanlaista luvassa. Säiden haltijat nyt vaan olivat meille hyvin suosiollisia tällä kertaa! Kokoontumispaikalla Porkkalan lukion pihalla oli porukkaa jo minun sinne mennessäni kello yhdeksältä ja lisää tuli sitten tasaiseen tahtiin. Meikäläiselle meinasi tulla melkein kiire monien asioiden järjestelemisen ja kertomisen kanssa, joita olivat muiden muassa.

• Mukaan tulijoiden kirjaaminen
• Oppaan ja apuoppaan esittäytyminen.
• Lisäoppaiden värvääminen.
• Oppaiden pikapalaveri.
• AK3:n taustasta kertominen.
• Karttalehtien ja suojusten jakaminen.
• Ylimääräisten sauvojen jakaminen.
• Reitistä kertominen.
• Suuren joukon sujuvuusproseduureista kertominen.

 

Toinen kokoontuminen

Mutta kaikki nuo ehdittiin kuitenkin hoitaa juuri ennen kello 9:30, jolloin muhkea joukkomme lähti marssimaan. Ensin vain venäläisen kentän nakkikioskille, minne sovittiin treffit väärälle kokoontumispaikalle menneiden kuuden henkilön kanssa. Tai väärälle ja väärälle, he olivat menneet kurssikuvauksessa alun perin kerrotulle kokoontumispaikalle, eivätkä paikan muutoksesta kertoneet viestit ja opiston sivut olleet jostain syystä heitä tavoittaneet. Nakkikiskan pysäkillä oli kuitenkin ihan hyvä tilaisuus kertoilla jotain läheisestä Jolkbyn talosta, johon liittyy paljon Kirkkonummen historiaa.

Odotellaan toisen ryhmän mukaan tuloa kioskilla. Kuva: A.Matilainen.

 

Kuninkaantietä ja Jolkbyn jokea

Siitä marssimme jatkui ensin vähän matkaa vanhan Kuninkaantien viertä ja sen jälkeen Kyrkvallaan johtavaa kävelytietä, minkä matkalla pystyin kertomaan jotain sekä Jolkbyn joesta, että jo meneillään olevista rakennushankkeista, joiden alle jää taas monia palasia erittäin hienoja ulkoilumaastoja aivan keskustan tuntumassa. Sitten matkamme kulki poikki upeiden ja ihmisten paljon käyttämien ulkoiluniittyjen Jolkbyn ja Kyrkvallan välissä. Jokea vähän matkaa seuraillen, katsastimme sen kannaksen, joka ruoppaamalla joen yläjuoksun järvet saatiin kuivattua Porkkalan parenteesiajan jälkeen.

Tuohon mennessä olimme jo parikin kertaa ottaneet perinteisellä menetelmällä selville ryhmämme nuppiluvun ja saaneet molemmilla kerroilla saman, hyvin oikean tuntuisen numeron 40. Samalla tuli testatuksi ja taas kerran hyväksi todetuksi näppärä LA-puhelinyhteys etu- ja takaoppaan välillä.

Karavaani marssii yli pienen kannaksen, pellon reunalta toiselle. Kuva: A.Matilainen.

 

Ristiriitaisia tuntemuksia avohakkuun äärellä

Sieltä jatkoimme pitkin Åkärrin peltojen reunamilla kulkevaa metsäpolkua, josta aukenee kauniita ja puhtaan maaseutumaisia näkymiä yli peltolaakson, Nedre Pulkuksen puolelle. Tuon polun loppuosilla katselimme myös yhtä aika uutta hakkuuaukiota, jonka laiset yleensä herättävät nyrpeitä mieli- ja kielikuvia ulkoilijoiden piirissä. Niin toki minunkin, mutta koetin kuitenkin tuoda esiin myös vähän toisenlaisia näkökulmia tuohon asiaan. Esimerkiksi sitä, että hoidetut metsät ovat kuitenkin niitä kaikkein kauneimpia ja ylivoimaisesti suurinta osaa ulkoilijoita miellyttäviä metsäluontoja, sitten kun ovat edenneet johonkin sopivaan kehityksensä vaiheeseen, esimerkiksi 30-50 vuotta aukkohakkuun jälkeen.

Luonnon monimuotoisuuden säilyminen toki tarvitsee sellaisia ihmisen koskemattomia ikimetsiä, joissa on runsaasti tuulenkaatoja, lahopuuta ja muuta sellaista. Mutta sitä, millaiset luontotyypit ovat juuri sinun silmillesi ja mielellesi kaikkein hienoimpia ja rauhoittavimpia, on tosi hyvä tuumailla. Ja jos sen jälkeen alkaa tulla havaintoja, että monet niistä hienoimmista sattuvatkin olemaan metsänhoidon piirissä, moinen voi olla kovin hämmentävää. Niin ainakin pääsi tapahtumaan minulle joskus.

Luonnon ja metsätalouden puntarointeja avohakkuualueen äärellä. Kuva: A.Matilainen.

 

Jolkbybergen ja ensimmäinen evästauko

Retken seuraava jakso johdatti meidät isoa polkua ja kärrytietä ylös Jolkbybergenin kallioille, missä katselimme ensin vanhaa nuorison (tai vanhemman väen) leiripaikkaa ja kävelimme sen jälkeen yhdelle alueen parhaalle näköalakalliolle pitämään retken ensimmäisen evästauon. Juuri sitä ennen oli seurueeseemme liittynyt vielä yksi rouva koirineen, suoraan kotoaan Jolkbystä kävellen. Etukäteen sovittu juttu.

Näin suuren ryhmän kanssa tuntui ensin, että emmehän me edes voi mahtua eväsleiriin minkään kallion laelle! Mutta hyvinhän tietenkin mahduimme, koska kyllä niitä kallioita tuolla piisaa. Siinä viivyimme 24  minuuttia eväistä nautiskellen ja eri ihmisten välillä mukavasti jutellen. Takanamme oli silloin retkeä 3,6 km ja 1 t 10 min. Tuntui hirmu hyvälle ja suorastaan hämmästyttävälle, että olimme noin sutjakkaasti selvinneet retken ensimmäisestä osiosta! Joistain kauempana näkyvistä pelloista, taloista ja horisontin piirteistä myös keskustelimme, ennen reppujen pakkaamista.

Ensimmäinen evästauko Jolkbybergenin maisemapaikalla. Kuva: L.Eloniemi.

 

Mäyrän pesä

Vanhaa metsätien pohjaa Gruvbölebergenin kallioille ja sieltä polulle vasemmalle. Lyhyen matkan päässä meitä jo odottikin hakkuilta säästynyt kaistale vanhempaa metsää ja sen sisällä muhkea kumpareikko hienoa hiesua. Olimme ikiaikaisella mäyrien pesäkolostolla, joka on erilaisten tietojen mukaan ollut siellä jo hyvin monien kymmenien vuosien, ellei vieläkin pidemmän ajan. Ja vaikka luolasto on joinain vuosina näyttänyt hylätyltä, kyllä siellä taas näkyy ainakin yksi mäyrä asuvan ja kaivavan! Samaten kyllä näkyi taas kerran myös selviä merkkejä metsästystoimista, ainakin lapiolla umpeen luotujen suuaukkojen muodossa.

Tuolla vasta pääsimme kuulemaan joukossamme olevan myös todellisen paikallistietäjän, eli läheisen Stor Kvisin tilan nykyisen isännän. Jonka mailla olimme jo matkoja tänäänkin taittaneet. Hän kertoili sitten ainakin meikäläiselle uusia tietoja tästä pesäkolostosta. Muiden muassa, että kyseinen Kirkkonummen kunnan omistama metsäkaistale on jätetty hakkuiden ulkopuolelle juuri tuon pesäalueen vuoksi.

Mäyrien pesäkolostoa ihmettelemässä. Kuva: H.Heikkinen.

 

Koskiosuus ja lippaluola

Siitä jatkoimme jonkun matkaa polkua luoteen suuntaan ja sitten vähän risuisen harvennushakkuualueen läpi taas yksille Gruvbölen kallioille, mistä metsärinnettä alas jylhään purolaaksoon. Nyt tuossa ylemmiltä kallioalueilta tulevassa purossa taas virtasikin vähän vettä viime päivien sateiden seurauksena ja mukava pieni lorina kaikui korviimme puron jyrkistä kivikoista. Mutta ei kun vaan alas asti, pieneen pähkinäpensaiden valtaamaan lehtometsikköön. Ja siitähän jo näkyikin tuon seudun varmaan erikoisin paikka, eli länteen ja luoteeseen katselevan kalliojyrkänteen alla sijaitseva muhkea lippaluola. Kaikki kävivät sen vuorollaan kiertäen katsomassa, koska emme sinne olisi mitenkään yhtä aikaa mahtuneet. Hämmästyttävän sujuvasti tuokin kävi!

Erilainen näkökulma lippaluolan jylhiin yläreunoihin. Kuva: N.Etel.

 

Toinen tauko toisella kalliolla

Seuraavaksi etenimme yhä ”täysin villejä ja poluttomia reittejä” pitkin taas yhden näköalakallion laelle, missä oli myös toisen evästauon paikka. Tämä tapahtui retken koordinaateilla 5,0 km ja 2 t 28 minuuttia ja tuntui sopivan mainiosti kaikille. Eikä yhtään ihme, sillä paikkahan onkin mitä hienoin, tarjoten näkymät yli aikanaan kuivatun Hemträsk –järven, tällä kertaa vielä aurinkoisten maisemien ja leppeän lounatuulen kera! Mukavan tauon mitaksi tuli tällä kertaa 21 minuuttia, mitä hämmästyneenä illalla lokista katselin!  Silti tuossa ajassa kaikki näkyivät saaneen hyvin evästeltyä ja olivat taas valmiita jatkamaan matkaa paljon ripeämmin, kuin kuulutetussa viiden minuutin ajassa. Minulle itselleni tuokin tauko tuntui kyllä pidemmältä ja oikein rauhalliselta?!

Ei paskemmat maisemat toisellakaan taukopaikalla! Kuva: T.Poutanen.

 

Vähän kiipeilyäkin retkelle

Mutta sitten olikin kyllä edessä retken haastavin pätkä, kun muuan opas muisti väärin täällä aiemmin tekemiensä retkien reitit, johdattaen retkeläiset alas mahdottoman jyrkkää polun tapaista, johon sisältyi melkoisia, sammaleen peittämiä ”pykäliä”. Käydessäni siellä alempana vähän tutkimassa, päädyin jo siihen, että mennään toista reittiä. Mutta kun lähimpänä takanani tulevat sanoivat, että ”mennään vaan”, minähän sitten menin. Eikä se toki ollut polkua kummempi minulle.

Mutta kyllä meidän joukkueemme niistä paikoista sitten taiteili alas ties kuinka kauan! Ja meikäläinen odotteli siellä korvat jo valmiiksi vähän punoittaen, millaisia kaikkia kommentteja moisesta reitin valinnasta saan, ihan ansaitusti. Mutta kukaan ei sitten loppujen lopuksi narissut yhtään – ainakaan siellä silloin. Ja silloin jos ei mitään satu, eikä kenellekään tule liian hankalia tilanteita, kyllähän tuollainen onkin vain kivaa. Yhdenlaista normaalia suomalaista luontoa, tavanomaisia paikkoja metsissä ja kallioilla.

Retken haasteellisin kohta työn alla. Kuva: T.Poutanen.

 

Järven rantaa ja karhu puussa!

Tuon koitoksen jälkeen kävelimmekin sitten pitkät pätkät hyvää polkua, joka noudatteli aivan entisen Hemträsk –järven rantoja. Järviruoko-kaislikon reunassa kun vielä paikka paikoin kävelimme, siinä pystyi parhaiten aistimaan olevansa entisellä järven rannalla. Noiden rantojen itäisemmissä osissa on puolestaan kauniita, koivikkoisia rantalehtoja. Pellon reunasta lähdimme ylös metsän sisään nousevalle polulle. Minun olisi tehnyt mieli viedä porukka katsomaan myös suojelualueen sisällä olevia hurjia tuulenkaatoryteiköitä, mutta jätin sen sovinnolla tekemättä aikataulusyistä, kehottaen vaan ihmisiä menemään joskus niitäkin katsomaan omilla retkillään täällä.

Entisen Hemträsk-järven rannalla! Järviruoko viihtyy siellä yhä. Kuva: L.Eloniemi.

 

Harjanteen laen tuntumassa esittelin vielä sen huikean kokoisen pahkan, joka tietystä suunnasta katselleen näyttää hyvin paljon puussa kiipeilevältä karhulta! Minut se suorastaan säikäytti joskus silloin aikoja sitten, kun sitä juuri oikeasta (tai väärästä!) suunnasta yksin illansuun hämärässä lähestyin.

Aika jössikkä! Kuva: R.Jansson.

 

Huippuvoret – Nyrödjebergen

Sittenpä olimmekin jo Sepänkyläntieltä tulevan metsätien päässä, jota pikkuisen matkaa käveltyämme nousimme polkua pitkin koko alueen huippuvuoriston, eli Nyrödjebergenin laelle. Siellä vanhan hirvien suolakiven (tai sen tolpan) äärellä kerroin retken vaiheesta, takana ja edessä olevista kilometreistä, kysyen miltä kuulostaa? Yksi retkeläinen oli saanut jalkansa niin kipeiksi, että ilmoittautui halukkaaksi lyhemmälle reitille. Koska tällaisiinkin tilanteisiin oli tällä kertaa oikein varauduttu, katselin kartalta hänelle lyhimmän reitin lähimmän tien varteen. Ja toinen värväämistäni apuoppaista lähti reippaasti häntä saattamaan, pyytämättä.

Pääryhmä jatkoi sitten matkaansa ”Uudisraivausvuorten ylängöllä”, kohti sen itäisintä kalliohuippua, missä pidimme retken kolmannen evästauon. Se tapahtui retken koordinaateilla 8,0 km / 4 t 57 min ja tuntui sopivan taas vallan hyvin kaikille. Kaunis auringonpaiste helli meitä tuohon leiriin asettuessamme, mutta aika pian taivas tummeni jonkun sadepilven lähestyessä. Tulevaa arvuutellen, osa porukasta laittoi sadetakkeja päällensä tai otti sateenvarjot käteensä, kun tasan 20 minuutin tauon jälkeen lähdimme taas jatkamaan matkaa.

Taivaitakin katseltiin Nyrödjebergetin kaakkoishuipun evästauolla. Kuva: T.Poutanen.

 

Rävkärr

Nyt polkumme johti lyhyen korpitaipaleen jälkeen Rävkärrin autioniitylle, jonka sereenisyyttä siellä metsien keskellä meikäläinen kehui. Juuri siellä saattokeikan heittänyt apuoppaammekin sitten taas tavoitti meidät, aivan suunnitelman mukaisesti. Ja me tungimme sisään niityn koillisreunan metsikköön, missä ihmettelimme juuri samalle kannakselle osuneita kolmea eriaikaista kokonaisuutta. Vanhimpana niistä pienen talon tai torpan perustukset, pihapiireineen. Seuraavana olivat vuorossa neuvostoliittolaiset sotilaat, jotka Porkkalan luovutusaikana kaivelivat tuon niemekkeen täyteen poteroita ja juoksuhautoja. Varmaan samasta syystä, jonka vuoksi alueen kolmaskin asukas on siellä touhuillut, mäyräpä tietenkin. Koska niemekkeen maaperä sattuu olemaan juuri sellaista tunneleihin sopivaa hiesua. Nuo mäyräntyötkin olivat kyllä jo historiaa ja tunnelit kauan sitten hylätyn näköisiä.

Talon tai torpan perustukset Rävkärrin itäreunalla. Kuva: O.Lukkaroinen.

 

Lopputaival ja split-off

Varsinaisista Keskusmetsän taipaleista oli jäljellä enää tasan yhden kilometrin marssi Kuninkaantien varteen, pitkin hyvin vanhaa kärrytietä. Östergårdin talon luona pysähtyessämme, porukalla alkoi jo olla kiire kenellä mihinkin suuntaan, enkä päässyt harmi kyllä kertoilemaan noiden kahden, saman pellon laidoissa olevien talojen jänniä historioita. Osa porukasta lähti siitä siis kävellen koteihinsa Masalassa, osa hyppäsi bussin kyytiin Westergårdin pysäkiltä ja kourallinen meistä palasi Jorvaksen seisakkeelta junalla keskustaan, mistä kävellen autoille.

Tämä oli sellainen tarinantynkä yhdestä retkestä, keskittyen eniten siihen mitä kaikkea siellä tapahtui. Enemmin paikkoihin ja asioihin keskittyvä kuvaus tuosta huikean hienosta alueesta löytyy tämän blogin artikkelista ”Kirkkonummen keskuspuisto”.

Vanhaa Ukkopekkaa pääsimme tervehtimään Kuninkaantien reunalla. Kuva: L.Eloniemi.

 

Puntarointeja

Koko retken mitoiksi tuli 11,6 km / 5 t 18 min, Porkkalan lukion pihasta takaisin samaan paikkaan, pois lukien junamatka. Tuo siis meni melkoisen tarkkaan, kuten retken viimeiseen suunnitelmaan oli kirjattu. Lisäksi minun silmilläni katseltuna koko retki meni aivan kummallisen sujuvasti?! Kävelytaipaleiden osalta, jopa mukaan lukien erinäiset infopysähdykset. Minun hyvin luotettavan pitämäni karttaohjelmisto (Oruxmaps) kertoo koko kävelytaipaleemme keskinopeudeksi 2,2 km/t kaikkine taukoineen ja liikkumisen ajan keskinopeudeksi peräti 4,6 km/t. Mikä jälkimmäinen on jo suorastaan epäilyttävän ripeä vauhti! Mutta ehkä sitten kuitenkin?

Keskusmetsän retken reitti Google Earth -satelliittikuvalla.

 

Ja tauot ne vasta hienosti menivätkin! Vaikka meitä oli todella suuri joukko, taukoaminen alkoi aina aivan kuin itsekseen, tauoilla tuntui olevan riittävästi aikaa leppoisaan oleiluun ja niiltä lähdöt tapahtuivat kuin armeijassa! Eikä suinkaan aloittelevien mopojen kanssa, vaan enempi niin kuin kokeneen sissiporukan kesken. Päädyimme vielä testaamaan myös Escape-kuviota, jonka laisia minä en ole ennen tätä retkeä toteuttanut. Nappiin saatiin vaan sekin menemään! Suuri kiitos tässä kaikille kolmelle opaskollegalleni, joiden kanssa yhteispelillä saimme retken sujumisen varmistettua!

Kaikkinensa retken sutjakka kulkeminen kyllä muodostui liki kokonaan siitä, että ryhmä oli vissiin jotenkin motivoitunut sujuvaan yhdessä menemiseen. Ikään kuin jo ennalta kukin tykönään päättänyt, että nyt tsempataan yhdessä ja näytetään miten suurikin porukka pystyy ripeästi toimimaan. Muuten mikään ei voisi noin sujua!

Juuri johonkin tämmöiseen täytyy yrittää tähdätä myös sitten sillä syksyn huipennuksella, Meikon 20 järven lenkillä. Tällä tavoin jopa niin hemmetin vaativa konseptikin SAATTAISI toimia. Ties vaikka kelvollisen hyvinkin?!

Näin ruusuiselta asiat siis näyttivät oppaan olemattomien silmälasien takaa. Yritän, oletan ja toivon kuitenkin saavani palautteita myös muilta mukana olleilta ja sieltä aivan varmasti löytyy myös paljon parannettavaa. Joita oppeja koetetaan sitten hyödyntää taas seuraavilla retkillä.

Taas yhtä asuinaluetta ja kehätietä tässäkin kai katsellaan 😦  Kuva: A.Matilainen.

 

Kauhistavia uutisia!

Tämän hienon tarinan loppuun on nyt pakko vielä laittaa kerrassaan masentavia tietoja. Oman kuntamme hallinto nimittäin suunnittelee vakaasti lohkaisevansa erittäin merkittävän osan koko Keskusmetsästä asuntojen, katujen ja kaiken sellaisen rakentamiseen! Ottakaa hyvät ihmiset nyt selvää noista suunnitelmista, katsokaa ketkä niitä kunnassamme eteenpäin ajavat ja tehkää johtopäätöksiä!

Sijaintikartta JOLKBY raakamaa. Että silleen tällä kertaa.

Näkemisiin toivottavasti mahdollisimman monen teidän kanssa. Ja toivottavasti myös Kirkkonummen Keskusmetsän aivan maailman mitassakin ainutlaatuisen kokonaisuuden piirissä yhä vielä tulevaisuudessakin!!! Vaikka kuntamme ohjastajat eivät näytä tajuavan mitään tämän maailman merkittävistä kehityskuluista, vaan töhertävät menemään samoilla vanhoilla kaavoilla kuin aina ennenkin. Eipä ”vanhat kaavat” -termi moneen paikkaan paremmin sopisikaan, kuin juuri tähän!

Maailma on oikeasti kuitenkin kääntymässä sellaisiin asentoihin, missä lähiluonnon arvoa ja merkittäviä positiivisia vaikutuksia ihmisten terveyteen sekä hyvinvointiin ymmärretään yhä enemmän ja enemmän. Jopa suhteessa niihin monikymmenvuotisiin perusjuttuihin, eli kasvaa täytyy, kasvaa täytyy, kasvaa täytyy. Täytyy tehdä lisää asuntoja ja tehdä lisää teitä.

Mutta erilaisen näkökulman ja strategian ottaminen on itsestään selvästi – ja ikävä kyllä suorastaan luonnollisesti – aivan liian vaikeaa nykyisille päättäjille.

–Kari