Syysunelma

Tiivistelmä: Viiden tunnin retki yksin ulkona tavattoman kauniissa eteläsuomalaisessa luonnossa. Sen antamalla virkistyksen ja sielun rauhan annoksella jaksaa vaikka ensi vuoteen! Paitsi jos voi saada lisää.

 

20181118_163057
Illan rauhoittumisen paikka Meikonjärven rannalla.

 

Tapahtui 18.11.2018.

Vaikka nyt eletään jo upeaa talvea, minäpä haluan silti tuoda sen keskelle vielä joitain muisteloita lumettoman luonnon keskeltä. Hypätään talven sisään sitten täälläkin.

 

Otsikoita, muttei sentään lööppejä

Yksi moisen otsikon takana olevista asioista on se, että meikäläisen syyskausi pääsi vuonna 2018 muodostunut turhan kiireiseksi. Syitä selittelemättä kävi joka tapauksessa niin, etten ehtinyt kuljeskelemaan luonnossa niin kuin ennen – ja niin kuin sekä kehoni, että sieluni hyvinvointi vaativat. Siksi kun nyt olimme vaihteeksi kotona ja pääsin kuukausien tauon jälkeen säntäämään ihan itsekseni ulos luontoon kauniin aurinkoisena syyspäivänä, unelman toteutumiseltahan tuo tuntui jo siinä kohtaa!

Enkä tiedä, kuinka paljon moinen ennakkoasenne retken fiiliksiin vaikutti, mutta se on aivan samantekevää. Joka tapauksessa tuo pieni viiden tunnin syysluonnon sisässä vietetty aika tuntui niin virkistävältä ja akkuja lataavalta, että haluan nuo kokemukset laittaa heti talteen.

Saattaa olla hyvä myös muistaa taustalla vaikuttavan meikäläisen syksyn lapsen preferenssit ja monien vuosikymmenten kokemukset. Joista voi saada enemmän hajua edellisen syksyn artikkelista nimeltä ”Syyssonaatti”.

 

20181118_140839
Syksyn sienisato alkaa olla kypsynyt jo vähän ”sunnuntain puolelle”, mutta kaunista on.

 

Ulos kauniiseen sunnuntaihin

Sunnuntaina puolen päivän jälkeen sain pakattua päiväreppuni ja vaimoni heitti minut autolla tuttuakin tutummalle Meikon pumppuaseman parkkipaikalle Kirkkonummen Myllykylässä. Se on vuosi vuodelta muuttunut täydemmäksi aina kauniina viikonlopun päivinä, mutta nyt taisi olla taas uusi ennätys! Autoja täynnä olevan parkkialueen lisäksi kaikki tien pielet ja muutkin paikat täynnä jo satoja metrejä ennen P-aluetta! Siinähän meinasi pikkuisen jo tunnelma laskea mieheltä, joka oli asennoitunut menemään luonnon rauhaan.

Mutta päästyäni vain puolen kilometrin päähän Korsolammesta ja sen rannoilla kaikuvista kimittävien rottakoirien räksytyksistä, luonto oli ennallaan ja rauhallinen. Enkä siitä hetkestä eteenpäin sen paremmin nähnyt kuin kuullut ainoankaan ihmiselävän olemassaolosta koko lopun päivän aikana!

 

20181118_134127
Monet erilaiset maastot kiehtovat tätä kulkijaa. Kalliot ovat ehdottomasti mitallisijoilla.

 

Ensin tarkastetaan kivat, uudet kallionreunat

Navigoin Dorgarnin upeaakin upeammassa kallioiden, metsiköiden ja soiden labyrintissä ensin kohti paikkoja, minne olimme tehneet pienen retken viime talvena lumikenkä-ahkio –menetelmällä. Koska olimme silloin osuneet minulle ihan uuteen kallionreunaan, jota veri veti katsomaan näin sulaan aikaan. Ja hienohan se olikin, kuin sika pienenä! Eikä uuden paikan hienoutta ollenkaan vähentänyt se, että karttaa hetken rauhassa katsellen tajusi kulkeneensa monet kerrat aivan läheltä, eri puolilta. Noin hieno mesta oli kuitenkin jäänyt huomaamatta ja käymättä.

 

20181118_134147
Yhdellä viime talven retkellä bongattu uusi maisemakallio.

 

Lounastauko risukeittimen ääressä

Minitauon jälkeen piti taaskin lukea karttaa tarkasti, jotta osaisi löytää tiensä jalkojaan kastelematta kalliolabyrintin läpi sinne, minne tuumaili menevänsä. Koska jalassa olivat vain tavalliset vaelluskengät ja monet suot sekä puronotkelmat alkoivat olla jo aika vetisiä. Kallioiden päällyksiä katselin jo sillä silmällä, että mihinkähän tekisin lounasleirin? Ja sitten kun viimein löytyi vielä sellainen paikka, mihin laskemassa olevan auringon säteet osuivat, se oli siinä!

Risukeitin kasaan ja tuleen repusta kaivetuilla tuohenpalasilla ja tikuilla, makuualusta männyn juurelle ja eväät esiin. Untuvatakki myös välivaatteeksi tuulitakin alle, koska viileä pohjoistuuli osui jonkin verran siihen kalliolle. Sitten vaan paistelemaan makkaraa ja mutustelemaan sitä tyytyväisenä valmiiksi tehdyn, kananmunalla ryyditetyn ruisleivän kera. Njam!

 

20181118_143108
Oikeasti ihan pikkuinen tikkutuli, vaikka pitkä valotus sen erilaisena näyttää. 

 

Avosoita ja suuria kallioita

Auringon hävittyä kokonaan metsän taakse, oli meikäläisen lounastuskin hoidettu ja tavaroiden kasaamisen jälkeen taas reppu selkään ja kohti uusia seikkailuita. Tai ainakin hienoja maastoja. Tuolta pääsin vain yhden hiukkasen kostean notkelman ylitettyäni Grenomossenin itäisimmän avosuon eteläpuolen kallioille, mistä niitä upeita maisemia hetken katseltuani jatkoin vähän matkaa etelän suuntaan vanhaa metsätietä pitkin ja sitten alas Talimossenin suon luoteispään reunaan. Korsobäckenin yläjuoksun ylitettyäni pääsin ähistelemään useita kymmeniä korkeuserometrejä ylös Isbergenin kallioille, tarkalleen korkeimman huipun kohdalle. Siinä oli kiva pitää istuallaan yhdistetty puuskutus- ja kartanlukutauko. Koska hämärä oli koko ajan tihentynyt pidemmälle ja pidemmälle, suuntasin helpointa ja sujuvinta reittiä kohti Meikonjärveä ja siellä itselleni lupaamaa kahvileiriä. Tutuissa maastoissa ei tarvinnut karttaakaan katsella, vaan suunnistin pelkän muistin varassa.

 

 

20181118_135006
Hienoja kallioita ja muita maaston kohtia piisasi toinen toisensa jälkeen.

 

Kahvileiri kruunaa kaiken!

Tuo tuttu reittini (ilman polkuja) tuo suoraan avokallioilta järven rantaan ja siinä kohtaa on juuri yksi mahdottoman hieno rantakallio tauon pitoon. Sellaisia on tosin tuolla Meikonjärven pohjoisrannalla noin vieri vieressä. Mutta harvoja sellaisia kuitenkaan, missä on kulkijan riemuksi oikea nojatuoli. Aivan tasainen, jyrkkäreunainen ja juuri oikealla istumakorkeudella oleva kivenmurikka kauniin silokallion päällä. Sekä suoraan kiven takana vielä niin tiheä katajapensas, että sitä vasten voi pehmeästi nojata. Aivan superhuippua mukavuutta luonnossa!

 

20181118_163057
Paljon arvokkaampi, kuin joku tuhannen taalan paikka!

 

 

Meikä pujahti sisään Fjellduken suojavaatteeseensa ja istahti kivelle, kasaan taitetun makuualustan päälle. Siinä oli aivan taivaallisen hieno istua katselemassa koko ajan lisää hämärtyvää, yön syliin vaipuvaa järveä! Saaden alkuun ihailla vielä lounaisen taivaan iltaruskon värejä, ennen kuin kaikki alkoi muuttua sinisen kautta tummaan harmauteen. Kaikki tuo vielä lämpimän kahvin ja parin joulutortun kera, joustavaa katajaselkänojaa vasten painautuen. Pivipussin täydellisessä lämmössä, missä kovaa vauhtia viilenevän syysillan kylmistä tuulahteluista ei tiennyt yhtikäs mitään.

 

20181118_163109
Pitkä sininen hetki Meikonjärven rannalla kruunasi päivän.

 

 

Sielun lepoa

Oliko tuo siis ihme, että tunnin ja 11 minuuttia siinä viihdyin? Pakaten leirin silloinkin vain sen vuoksi, että päätyisin Meikon parkkikselle suurin piirtein siihen aikaan, jolloin rakas vaimoni oli luvannut minut tulla sieltä hakemaan. Puolisen tuntia siitä oli sitten enää marssittavaa, pitkin tavattoman hyväkuntoista polkua, kunnon otsalampun valossa.

Jos joku kokee, että tälle artikkelille valitsemani nimi on liian suureellinen tai jotain muuta sellaista, olen pahoillani. Teidän puolestanne.

–Kari

Mainokset

2 thoughts on “Syysunelma

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s