Tammikuun huumaa etelärannikolla

Tiivistelmä: Yksi pieni retki Etelä-Suomen tammikuun talviluontoon. Tuoden tekijälleen ihastuttavan irtioton arjesta ja paljon enemmin posetiiveja, kuin olisi ikinä osannut arvata.

20190116_135000
Bastubergetin villin kaunista talviluontoa tammikuussa!

 

 

Pikkuretki 16.1.2019

 

Tämä on kertomus sellaisesta pienestä, nopean päätöksen ja lähdön retkestä, josta kehkeytyyi aivan ihana ulkoilukokemus. Keskellä Suomen etelärannikon tammikuun talvea, joka on itse asiassa jo fantastisen upealla tolalla!

 

Pikalähtö vastoin suunnitelmataloutta

Tämä keskiviikkopäivä oli siis buukattu useiden rästiin jääneiden asioiden väkertämiseen kotitoimistolla. Ja koko aamupäivän niitä tuli hammasta purren ähellettyä, vaikka ulkona oli auennut upean aurinkoinen tammikuun päivä. Mutta sitten vaan eräinsinöörin hermot pettivät ja syntyi pikapäätös lähteä ulos, jonnekin tuonne talviluontoon. Voihan noita kaiken maailman rästejä tehdä joskus myöhemminkin, kun ei minkään takaraja ole edes huomisella, hitto soikoon!

Eikun vaan voileipä naamariin lounaan virkaa ajamaan, samalla kun kahvi turisi keittimessä ja keräilin sopivat varusteet eteisen lattialle ja pieneen päiväreppuun. Siinä touhutessa syntyi myös ajatus kohteesta. Autolla sinne piti kuitenkin mennä, koska muuten päivän tunnit tulisivat kesken loppumaan. Kun sitten parkkeerasin autoa pienelle Tolsan liittymäpysäköintipaikalle, tuli vähän epävarma olo auton jättämisestä siihen. Siinä parkkipaikan reunalla oli nimittäin Romu Keinäsen iso kuorma-auto ja sen kuljettaja siinä tyynen rauhallisesti murskaili Hiabilla jotain lavalla olevaa henkilöautoa! Toki osasin arvella kyseessä olevan joku parkkikselle ehkä kuukausiksi unohdettu auton raato, mutten kuitenkaan kehdannut omaa autoani sinne jättää, ennen kuin tuo pahuksen monsteri oli häipynyt tiehensä.

 

20190116_131337
Vähän brutaalilta vaikutti autojen kohtelu tuolla Porkkalantien alun parkkipaikalla!

 

Etelä-Suomen talvi on jo hienolla mallilla!

Pian pääsin kuitenkin retkelleni lähtemään. Ja retken kohteeksi oli siis valikoitunut varsinaisesti yhden Bastuberget –nimisen kallion tutkaileminen. Koska sitä oli yhdessä opaskollegani kanssa hiukan tuumailtu maaliskuun alussa odottavan Helsingin Ladun opastetun lumikenkäretken etäisimmäksi pisteeksi ja samalla potentiaaliseksi evästauon paikaksi. Tuo perustuen noilla seuduilla reilu viikko sitten yhdessä tekemäämme maastokartoitukseen.

Saunavuorta kohti siis lähdin tallustamaan, lumikengät jaloissani ja sauvat käsissäni. Jo ihan alusta alkaen oli pakko ihastella noiden vaihtelevien maastojen talvista kauneutta! Lunta oli ehkä keskimäärin 20 senttiä, vaihdellen tietysti paljon paikasta riippuen. Sellainen lumen määrä ei kai juuri miltään kuulosta useimpien ihmisten korvissa, mutta niin vaan täydellinen talvi siellä oli! Kaikki puut ja pensaat kimaltelivat lumipeitteisinä ja vähääkään aukeammilla paikoilla olisi tullut lumikenkiä ikävä, jolleivät ne olisi jalassa olleet.

 

20190116_132252
Luonto oli kaunis ja tunnelma jotenkin kevättalvinen – tammikuun puolivälissä!

 

Saunavuori valloitti miehen, eikä päinvastoin

Pitkä matkahan tuohon ekaan etappiin ei ollut, vain kilometrin verran lähtöpaikaltani. Kohta jo kipusin ylös tuolle minulle vielä tuntemattomalle kalliolle, jonka huipun olimme kiertäneet aiemmalla reitin tutkailuretkellämme Virvan kanssa. Vallan upeaksi sitten osoittautui tuo kallion laki! Muistaen toki, että meikäläinen kalliofanaatikko kokee tällaisia elämyksiä melkein joka ikisen suomalaisen kallion laella tai kallioalueiden päällä kulkiessaan. Keväällä, kesällä, syksyllä ja talvella. What a lucky bastard I am!

Ei siellä sitten taas muu auttanut, kuin antaa mennä Dave Lindholmin kappaletta hiukan soveltaen: ”Annan kameran laulaa vaan”. Jostain kumman syystä juuri tuo sävelmä siellä korvissani soi. Pienen kahvileirin sinne kallion laelle toki myös tein, miksi ihmeessä muuten termospulloa repussani kantaisin? En tiedä miksi juuri tuolla minulle tuli myös mieleen, että moinen paikka ja maisemat kelpaisivat kyllä vaikka kenelle tahansa kuninkaallekin!

 

DSC06208
Kahvileirin paikkahan se oli, tietenkin.

 

Toinen ihana leiri pitkillä taipaleilla

Mutta matkan pitää jatkua, se kai tärkeintä on? Pientä tavoitteellisuuttakin tällä retkellä kun oli, suuntasin sitten seuraavaksi yhdelle toiselle läheiselle, peltojen keskellä olevalle kumpareelle. Sille, jonka lounaisrinteelle on peruskartassa merkitty kaksi muinaismuistoa. Tuon mäen olimme edellisellä tutkimusmatkallamme jo kyllä katselleet ja muinaishaudat kovin vaatimattoman näköisiksi todenneet, mutta minäpä katselin tuota ”saarta” nyt vähän toisesta perspektiivistä, lähtien kiertämään sen rantoja vastapäivään. Ja kuinkas siinä sitten kävikään?

Niemekkeen kaakkoisnokassa oli NIIN ystävällisen näköinen paikka, ettei siitä ohi voinut noin vain mennä. Vaan päätin pitää seuraavan tauon, sillä olihan edellisestä kulunut jo kohta kymmenen minuuttia ja taakse jääneiden taipaleiden kokonaismittakin hipoi varmaan puoltatoista kilometriä. Siinä tuli sitten kahvittelun lisäksi mieleen pitää peräti piiputteluhetki. Moisen fiiliksen ja kiireettömyyden tunteen iskeminen meikäläiseen on niin harvinaista, että edellinen piipun käyttöni pääsi tapahtumaan viime juhannuksena, isäpapan nyt jo pois myydyn talon takametsässä!

 

DSC06209
Eikä tuommoisestakaan paikasta ohi päässyt ilman nautiskelutaukoa.

 

Tuon paikan ja tauon ”ystävällisyyden” takana oli paljolti myös se seikka, että tammikuun matalalta paistava aurinko kuitenkin lämmitti tuollaista lounaisrinnettä niin mukavasti, ettei edes pipoa ja sormikkaita siinä tarvinnut! Vaikka pakkasta oli kuitenkin lähtiessä ollut viisi astetta ja kylmempään suuntaan se oli menossa. Muttei tuossa! Siinä eteläsuomaiset ikivanhat maalaismaisemat lumen kuorruttaminen peltoineen, metsineen ja kallioineen levittäytyivät joka suunnalla auringon kimalluksen kera. Mitään liikettä ei näkynyt missään, eikä edes ihmiskunnan melkein ainaisia ääniä kuulunut siellä mäkisen maaston suojissa. Se oli sellaista olemista luonnon keskellä, missä aika pysähtyy, sitä ei ole olemassa!

 

DSC06214
Kai tämmöinen on aivan moitittavaa touhua kerran pari vuodessakin?

 

Vielä uusia näkökulmia tuttuihin maastoihin

Mutta kun huomasi hyvin matalalta peltojen yli paistavan auringon juuri kohta siirtyvän mäen reunan taakse, aika tuli takaisin kulkurin tietoisuuteen. Samalla myös se, että tuota niin outoa fysiikan suuretta ei nyt tällä kertaa ollut aivan rajattomasti käytettävissä. Koska illansuussa odotti kaksivuotisen vaelluskurssiryhmän ensitapaaminen, mistä kurssin vetäjän ei vissiin pitäisi pahasti myöhästymän.

Mutta kun aikaa kuitenkin näytti yhäkin myös meikäläiselle piisaavan, päätin olla ihan vielä suuntaamatta mahdollisimman suoraan takaisin autolle. Vaan kiertää vielä pienen lenkin katselemassa Storskogen ja Pepparkärret –nimisten alueiden maastoja. Niinhän minä tein, löytäen melkein koko matkan itselleni uusia luontonäkymiä, vaikka noilla seuduilla sentään olen aika monet kerrat kuljeskellutkin. Kaikki tuo oli jopa potentiaalisesti hyödyllistäkin paikkatietoa sen meidän tulevan lumikenkäretkemme kannalta. Koska jostain niiden seutujen kautta paluumatkamme tulee silloin kulkemaan.

 

20190116_132302
Erilaisia peltoja ja metsäsaarekkeita piisaa noilla ikiaikaisilla ihmisasumusten alueilla.

 

Ilmaista positiivienergiaa!

Oman paluumatkani suuntasin nyt kulkemaan kallioalueen 60-metriseltä huipulta harjanteen lakiosia pitkin, missä muistin olevan monia hyvin kauniita luontopaikkoja. Minun kyseessä ollessani siis mäntyjen koristelemia avokallioita, joilta avautuu pitkiä näkymiä eri suuntiin. Niistäkin sain vielä nautiskella ja joihinkin kohtiin oli pakko pysähtyä myös valokuvia ottamaan, vaikka silloin oli jo kelloa vilkuiltava tuon tuostakin.

Hyvin ehdin lopulta kaikki päivän hienot riennot hoitaa. Tämä pieni retki superkauniin talviluonnon sisään oli yksi sellaisia erityisen makeita kokemuksia, jotka irrottavat kokonaan arjesta, saavat aikaan paljon hyvää mieltä ja positiivista energiaa elämiseen!

 

DSC06224
Aurinko hiipuu kohti pakkasiltaa retken loppuvaiheissa.

 

Irtiottoja

Vielä on sanottava sekin, että luultavimmin tämä ihana pikakokemus stimuloi minut lopultakin kirjoittamaan valmiiksi ja laittamaan pakettiin yhden pitkään tuumaillun asiakokonaisuuden. Se kulkee minun mielessäni työnimellä ”Suunnitelmatalous” ja käsittelee sitä, kuinka vähän tai paljon pystymme tarttumaan hetkeen.

 

DSC06221
Ei mitään pimennyksiä, mutta jotenkin kuu-ukkokin vaikutti ystävälliseltä!

 

Mene sinäkin hakemaan luonnollista virtaa talviluonnosta!

Siitä ei edes tarvitse maksaa sähköyhtiöille. Eikä se tuota päästöjä, sen paremmin kuin edistä ilmaston lämpenemistäkään, ainakin jos pystyt sen tekemään joko kokonaan ilman tai ainakin vähällä moottorikäyttöisten liikennevälineiden hyödyntämisellä.

–Kari

 

Reitti GE satelliittikuvalla, 14,7 km ja 2 t 31 min
Retken reitti Googlen satelliittikuvalla. 4,7 km ja 2 t 31 min.
Mainokset

One thought on “Tammikuun huumaa etelärannikolla

  1. […] Päätimme tuon kokeilun perusteella sitten tietenkin lyhentää retken reittiä, arvellen sopivaksi kääntöpisteeksi Bastubergetin kallion, jonka huipun soveltumista suuren ryhmän evästauon paikaksi emme kuitenkaan käyneet silloin tarkistamassa. Tuo minullekin vuosikymmenten saatossa yhä tuntemattomaksi jäänyt kalliohuippu jäi tietenkin kaihertamaan jonnekin lähitutkimusmatkailijan mielen taka-alalle ja sittenpä siitä tarjoutui oivallinen kohde yhdelle äkkilähtöretkelleni  16.1. Tuosta pikaretkestäni pääsi muodostumaan minulle NIIN hieno kokemus, etten voinut mitään muuta kuin tallentaa sen tarinan muotoon! Tammikuun huumaa etelärannikolla. […]

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s