Erilainen Itsenäisyysilta

Tiivistelmä: Kertomus yhden eräinsinöörin paosta pois suomalaisten vakiintuneesta itsenäisyyspäivän vietosta.

Sankarikuva: Risukeittimen tuli luo lämpöä pakkasyöhön.

 

 

Tapahtui Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.2018.

 

Suomen itsenäisyyspäivä 6.12.

On Suomen itsenäisyyspäivä. Jo sadasensimmäinen sellainen, herranjestas sentään! Se on meikäläisen maailmassa perin juurin upeaa ja päivää on vietetty rauhallisesti kotona, yhdessä vaimon ja vanhan isäpapan kanssa. Siniristilippu on ollut salossa ja kaksi sinivalkoista kynttilää sytytetty keittiön ikkunalle kello kuuden aikaan illalla.

Itsenäisyyspäivän illan ohjelma tässä maassa on sitten tietenkin töllön ääressä istuminen. Minun kehoni ei kuitenkaan ole koskaan kestänyt tuota rituaalia. En sano tästä asiasta yhtään enempää, etten loukkaisi ainakin puolta koko tämän isänmaamme asukkaista. Tänään iski kuitenkin päähäni ajatus mennä juhlistamaan maamme itsenäisyyttä vallan toisella tavalla.

 

IP-kynttilät keittiön ikkunalla.

 

Toinen tapa viettää itsenäisyyspäivän iltaa

Kello seitsemän aikaan, kun ulkona oli jo aivan sysipimeä, pakkasin päiväreppuni ja lähdin ulos luontoon. Nyt halusin mennä niin kauas ihmiskunnasta, kuin täällä Suomenmaamme eteläisillä rannoilla vain pääsee. Jotta pääsen ihan oikeasti sinne luonnon sisään, vain minä ja hän, puhdas ja aito suomalainen luonto.  Meikon erämaa-alueelle sitten suuntasin. Siellä pumppuaseman parkkiksella oli yksi auto peräkärryn kanssa ja minä arvuuttelin, mahtavatko peräti olla jotain oikeita eräretkeläisiä, viettämässä iltaa ja yötä jossain tuolla?

 

Yössä yksin

Oma retkeni suuntautui siitä Dorgarnin ikiaikaiselle ylänköalueelle, missä lähdin Korsolammelta pois polkujen vaikutuspiiristä, ohjaten kulkuni kohti koko erämaa-alueen kaikkein syrjäisimpiä kulmia. Meikäläisellehän nuo seudut ovat perin juurin tuttuja jo yli kolmenkymmenen vuoden erilaisista kuljeskeluista, kaikkina vuodenaikoina. Silti, kun siellä pimeissä metsissä ihan yksin kulkee, ensinnäkin tuttuja paikkoja on tosi harvassa. Koska vähäisessä ja vain lähelle kantavassa otsalampun valossa eivät ympäristöt aukene silmille ja muistille ollenkaan niin kuin päivänvalossa.

Ja kyllä sellainen täysin pimeä, villi luonto myös herkistää yksin kulkevaa ihmistä jollain tavoin. Tämän Homo-eläinlajin monisatatuhatvuotiset yösaaliseläimen vaistot vaan nousevat lähemmäs pintaa, jostain aivojen syvemmistä osista. Tämän eräinsinöörin muistissa olevat kohtaamiset karhun – tai karhujen – kanssa juuri näissäkin erämaissa tahtovat silloin myös kummasti nousta muistiin. Mutta kun jatkaa kulkemistaan siellä pimeän luonnon sylissä, siihen tottuu ja aika pian alkaa tuntua siltä, että minähän olen nyt myös osa tätä luontoa. Metsä on ystäväni! Aivan samoin, kuin valoisaankin aikaan.

 

Puhtaat poronjäkälät loistivat otsalampun valossa jotenkin maagisen hienosti.

 

Kulkeminen pimeässä

Aivan kunnon pimeä nyt luonnossa vallitsi. Jo Korsolammen reunoilla kulkiessani sammutin välillä otsavaloni, tutkiakseni hämärän tasoa. Taivas oli upean tumma ja täynnä tähtiä, muttei mitenkään musta sentään. Jotenkin sinertävän harmaan tumma vaan, hohkaen kuitenkin jotain vähäistä valoa jostain. Avoimilla paikoilla pystyi silloin näkemään metsän reunan ja aivan vähäisesti jotain muutakin. Mutta lähelle ja jalkoihinsa ei nähnyt yhtään mitään. Jos tuolla olisi täytynyt edetä ilman valoa, se olisi sitten tapahtunut aivan puhtaasti tunto- ja tasapainoaistien perusteella. Minä siis kuljin tuolla metsissä ja kallioilla nytkin otsalamppuni (Petzl Tikka+) valossa, käyttäen sen pienintä 25 lumenin valaisutehoa. Jotta aistini pysyisivät virittäytyneinä siihen pimeään (tai siis oikeasti tumman hämärään) luontoon.

Hengitys huurusi kovasti muutaman asteen pakkassäässä, aiheuttaen vielä omanlaisensa tunnelman otsalampun valokiilassa. Pysähtelin vähän väliä kallioiden laelle, ihastelemaan fantastisen upeaa tähtitaivasta, jollaista ei tahdo enää ollenkaan nähdä ihmiskunnan valopiirissä. Linnunratakin erottui oikein selkeänä maitovanana halki taivaan kannen. Yhden hienon ja hitaan tähdenlennonkin pääsin näkemään, juuri Otavan tähtikuvion alla, idästä lännen suuntaan edeten. Kirkas tähtitaivas tarjosi nyt yön kulkijalle täydellisen kompassin, koska Otavan ja pohjantähden näki koko ajan ja erinäisiä kirkkaita tähtiä sekä planeettoja pystyi mukavasti käyttämään suuntamerkkeinä edetessään.

 

Taivas oli musta. Ja tähtiä täynnä. Muttei ilman aikavalotusta.

 

Niinpä minä kuljin näitä taipaleita tällä kertaa oikeastaan karttaa laisinkaan katsomatta. Oikeastaan-sanaa on kuitenkin pakko käyttää, koska aivan pari kolme kertaa tunsin kuitenkin tarvetta tarkistella, missä suunnissa pääsen välttämään soita ja muita vetisiä paikkoja.

 

Sereeninen leiri öisessä erämaassa

Sitten reilun tunnin ja kolmen kilometrin jälkeen tunsin olevani niillä syrjäseuduilla, minne vereni nyt veti. Ja niin katsoin itselleni taukopaikan yhden kallion laelta. Päähäni muodostuneen suunnitelman mukaan, tein ensimmäiseksi tulet risukeittimeeni, käyttäen polttoaineena repussa kantamiani kuivia tikkuja. Hienon roihun se hyvin nopeasti tarjosi, muodostaen öisen metsän sisään juuri sellaisen ihanan tulipiirin, joka ihmistä niin puoleensa vetää. Mutta heti pian huomasin myös, että juuri tuollainen ”tikkutuli” vaatii melkein minuuttitason ylläpitoa, eikä sellainen mahdollista ollenkaan rauhallista kahvittelua ja nautiskelua.

Joten jätin risukeittimen sikseen, katsoin mukavan istumakiven ja sujahdin reppuni kanssa Fjellduken syliin. Missä sitten nautiskelin oikein antaumuksella termospullossa olevista hyvistä Latte-kahveista, sekä vaimoni juuri tänään tekemistä joulutortuista! Ei yhtään paskempi tapa viettää Suomen sadattaensimmäistä itsenäisyyspäivää! Aistien tämän isänmaamme luonnon rauhaa, aivan ilman ihmiskunnan äänisaasteita. Koska olin tarkoituksellisesti juuri niillä kulmilla, jotka taannoisissa tutkimuksissa olivat koko Etelä-Suomen hiljaisimmiksi paikoiksi todetut! Ja katselin yläpuolella aukeavaa huikean hienoa tähtitaivasta, ilman valosaasteita! Peräti kolme varttia siinä sitten nautiskelin, ilman kiireen kierää.

 

Leirituli on ihana aina!

 

Paluumatka ja loppusummeeraus

Tuon suorastaan suunnitellun huipennuksen jälkeen eräjorma lähti suunnistamaan vähän niin kuin takaisin päin jo. Yhä vaan tuttua ja rakasta tähtitaivasta apunaan käyttäen. Ja kaikenmoisten maastojen – jotka eivät todellakaan tutuilta tuntuneet – jälkeen tuli kuitenkin osuma Meikon halkaisevalle metsätielle. Jota pitkin sitten matka jatkui kotiin päin. Tosin tehden vielä yhden ”harhailun” tutun Meikojärven rannoille muun muassa havaitsemaan, ettei siellä ainakaan missään leiritulia näkynyt. Eikä näkynyt sitten sitä autoakaan parkkipaikalla enää, eli ypöyksin siellä ainakin nyt olin.

 

Jääriitteisen Korsobäckenin yli pääseminen oli haasteellista.

 

Ihanan puhdistava itsenäisyyspäivän illanvietto tuo meikäläiselle oli! Rauhallinen yksin oleminen tämän rakkaan maamme luonnon sydämessä. Typerää on varmaan tuota verrata linnan juhlien töllöttämiseen, mutten näköjään kuitenkaan kyennyt tätäkään mokaa aivan kokonaan välttämään :-).

 

Seuraavia putkeen

Nyt päästään viettämään jo seuraavaa itsenäisyyspäivää, järjestysnumeroltaan 102 – hiphurraa! Ja minä tunnen suorastaan pakottavaa tarvetta mennä viettämään tätäkin iltaa samanlaisella hienolla tavalla kuin tuota edellistäkin. Niinpä siis teen, tietämättä vielä, millaisiin paikkoihin tuonne tumman myöhäissyksyn yön sisään mahdankaan nyt päätyä. Mutta niitä kokemuksia jo innokkaasti odottaen!

 

Vaimoni tekemä IP-kakku vm 2019. Ja mustikat ovat muuten sinisiä!

 

Juuri nyt mieleeni vilahti myös sellainen ajatus, että ehkä kysäisen joltain parhaista erä- ja retkeilykavereistani, miltä moinen epäortodoksinen IP-rituaali heistä kuulostaa. Minusta nimittäin ei tuntuisi järin huonolta sellainenkaan kuvio, että jonkun parhaan kaverin kanssa itsenäisyyspäivän yössä istuttaisiin!

–Kari