Talvisota

Tiivistelmä: Tarina siitä, miten talvisen latvalinnustuksen palaaminen takaisin suomalaiseen metsästyksen kenttään sai kolmen eränkävijän innostuksen nousemaan melkein kuumelukemiin.

 

Tämmöiset varusteet ovat tärkeitä olla autossa mukana!

 

Valmistelut marraskuusta 2019 tammikuuhun 2020.

Tuleva Retki 24.-28.1.2020.

 

 

Artikkelin nimen tarina

Olisi tietenkin pakko avata heti ensimmäiseksi, koska suomalaisille pyhästä termistä on sentään tässä kyse! Mutta on vaan pakko pyytää lukijoita malttamaan mielensä muutaman seuraavan lyhyen kappaleen verran, koska vain niiden kautta tuon nimen käyttö selviää.

 

Kuva sieltä, missä on lunta toista metriä ja pakkasta 30-40 astetta.

 

Latvalinnustus

Niin on käynyt, että tänä talvikautena 2020 on Suomen maassa taas hyvin pitkästä aikaa sallittua koiraspuolisten metsojen ja teerien talvimetsästys. Latvalinnustukseksi sitä tavallisimmin kutsutaan ja sitä pidetään yhtenä kaikkein hienoimmista ja haastavimmista metsästyksen lajeista. Erän- ja metsänkäyntiä käsittelevissä kirjoissa sekä lehdissä on kautta aikain ollut komeita tarinoita tuollaisista retkistä legendaarisine ”huurremetsoineen” kaikkineen. Suomen metsistä nuo tarinat kumpuavat kuitenkin monien kymmenien vuosien takaa, sillä suurten metsäkanalintujen kantojen ei ole katsottu tuota metsästyksen lajia kestävän – vaikka juuri tuollaisen luulisi haasteellisuutensa ja olemattomien saalismäärien vuoksi vaikuttavan tosi vähän lintukantoihin. Viimeksi teeren talvinen latvalinnustus on Suomessa ollut sallittua vuonna 1980 ja metson vuonna 1965. Jokatalvistakin se on ainakin vanhojen eränkävijöiden tarinoiden mukaan joskus ollut, mutta selvää tietoa minä en moisesta onnistunut löytämään. Ruotsin laajoissa pohjoisosissa tämä metsästyksen muoto on ollut sallittua kaikki menneet vuosikymmenet.

Nyt kun noiden metsiemme suurten kanalintujen kannat ovat viime vuosina lähteneet kohentumaan ja ne ovat jokavuotisilla laskennoilla todetut, on sitten päätetty myöntää joku määrä metsästyslupia valtion metsästysmaille. Vain kokeiluluontoisesti, vain tietyille alueille ja vain aikaikkunaan 20.1. – 31.1.2020.

Tässä linkki Suomen Metsästäjäliiton lehden artikkeliin latvalinnustuksesta.

 

Tunturit alkavat hohtaa violetteina ennen auringonnousua.

 

Metsäseikkailujen kaari

Minulla on kaksi sellaista jo perin kokenutta eräretkikaveria, jotka ovat aivan lähivuosina joko aloittaneet tai uudelleen aloittaneet myös metsästyksen, osana laajaa luonnossa liikkumisen skaalaansa. Ainakin osin samankaltaisesti, kuin minäkin. Heidän kanssaan olemme sitten varsinkin juuri taakse jääneen syksyn 2019 aikana tehneet kaksin ja kolmin jo kohtalaisen määrän mitä erilaisimpia eräretkiä, joissa myös metsästys on ollut tavalla tai toisella mukana. Tai on ainakin yrittänyt olla. Joistain noista aika huikeistakin seikkailuista en ole vielä mitään juttuja saanut aikaseksi, mutta tässä kuitenkin linkit niihin muutamaan metsästysaihepiiriin liittyvään artikkeliin, jotka tästä blogista toistaiseksi löytyvät. Ja antavat myös lisää taustaa tähän tarinaan.

Millainen on todellinen erämies?

Ensikertalainen lintumetsällä.

Kohti metsähiipijöiden maailmaa.

 

Kivoja testausreissuja varusteiden kanssa tuli tehtyä jo marraskuussa.

 

Koetetaan!

Sellaisia eräretkeilyn näkökulmalla metsänkäyntiä katselevia ja harrastavia heppuja kun kaikki olemme, meitähän ryhtyi kovinkin kiinnostamaan moinen mahdollisuus. Vaikka kyse onkin yhdestä ehkä vaikeimmasta metsästyksen lajista ja vaikkei meillä kenelläkään ole vielä järin pitkää kokemusta noiden isojen lintujen kanssa muutenkaan. Jollei meikäläisen vajaata kolmeakymmentä ”metsonkäyntipäivää” kahden syksyn aikana nyt semmoiseksi lasketa. Siitä huolimatta se innosti! Tai juuri siksi. Tarjoaisihan tuommoinen joka tapauksessa aivan omanlaisiaan talvisia eräpäiviä Lapin aavoilla hangilla!

Kun sitten tammikuun lopun aikataulut sattuivat napsahtamaan kohdilleen, teimme pikaisen päätöksen. Yritetään! Ei meillä ollut mitään vahvaa uskoa hankkeen toteutumisesta, sillä olimme varmoja, että niin mahdoton rynnistys noiden ikiajat kadonneina olleiden mahdollisuuksien perään kokeneiden metsästäjien piirissä syntyisi. Mutta kuin ihmeen kaupalla M sai ensin varattua meille Metsähallituksen tuvan kolmeksi päiväksi Tulppion suurten valtion alueiden reunalta. Ja sen perään ehdimme vielä itse kukin myös ostaa kolmen vuorokauden kanalintuluvat tuolle alueelle. Jippii! Siinähän se sitten? No ei todellakaan!

 

Yksi lumihuppu jo melkein valmiina ja toisen kaavoja viritellään.

 

Valmistautumisen kiihko iskee miehiin

Edessä odotti nyt vallan kiehtova ja haastava laji. Upouusi jokaiselle meistä, kuinka ollakaan. Vaikka kaikki meistä ovat talvisinkin monin tavoin ikiajat retkeilleet ja siihen sopivaa varustearsenaalia myös nurkista löytyy, niin vaan alkoi eteen tulla monenlaista mietittävää ja valmisteltavaa jopa varusteiden puolella. Onko kaikilla sopivat sukset pitkiinkin taipaleisiin umpilumessa? Entä lämpimät talvisaappaat ja kaikki muu vaatetus? Hyvin vielä tänne saakka. Mutta väärän värisiä ainakin ovat kaikki vaatteet! Noita äärimmäisen tarkkaavaisina puiden latvoissa harvoina syömäaikoinaan istuskelevia lintuja pitäisi päästä huomaamatta lähestymään jonnekin 100-150 metrin potentiaaliselle ampumaetäisyydelle. Jotta moinen voisi edes teoriassa onnistua, ei äijän todellakaan kannata kirkua olemassaoloaan tuolla talvisessa luonnossa selvästi erottuvilla vaatteilla ja varusteilla. Vaan on parasta naamioitua niin hyvin, kuin mahdollista on.

Eli lumipukuja vaan etsimään, mieluiten käytettyinä ja halpoina tietenkin. Samoin rukkaset. Samoin pipo, Eikä metsärepunkaan varmaan sovi siellä selässä mustana pilkottaa.

 

Yksi hieno repunsuoja melkein valmiina.

 

Ja entäs sitten nuo aseet, herranen aika sentään? Pitäisiköhän tai kannattaisikohan niidenkin naamioimista jotenkin huonommin lumimaastoissa erottuviksi ryhtyä suunnittelemaan? Uutta mietittävää, viriteltävää ja jopa hankittavaa taikka askarreltavaa siis ryhtyi tulemaan kokeneiden eränkävijöiden eteen aivan yllättävänkin paljon. Niinpä noista asioista sitten ryhdyttiin vaihtamaan viestejä eri kanavilla, heittäen erilaisia ehdotuksia ja kommentoiden niitä. Kovasti jo joulukuussa ja yhä vaan kiihtyvällä vauhdilla nyt uuden vuoden alussa. Välillä jo naamatustenkin naapureiden kesken turisten.

 

Kiväärin sai mainiosti naamioitua moneen kertaan käytetyillä Idealsiteillä.

 

Tarinan nimi

Eränkävijöiden vaimoväki pani luonnollisesti merkille sellaisen epätavallisen innostuksen, joka miehiin oli nyt iskenyt. Ja talvisodaksi ryhtyivät tuota hanketta kutsumaan. Lyhyt ja ytimekäs nimi, ei siinä mitään.

Noin tuo nimi siis oli käyttöön otettu, eikä minulla tai eräkavereillani ollut siinä mitään osaa, taikka sanomista.

 

Kankaiden värjäykseenkin päädyttiin perehtymään.

 

Jousella lintujen perään

Kaverini M siis on ryhtynyt ylipäätään opettelemaan metsänkäyntiä jousen kanssa. Hyvin tietäen, että se on aivan minkä tahansa riistalajin suhteen puuhun latvasta käsin yrittämistä. Taikka tyvestä perse edellä kiipeämistä, jos niin päin haluaa ajatella. Tavattoman paljon haasteellisempaa siis, kuin haulikolla taikka kivääriaseella tapahtuva metsästys. Käytännössä siinä voi yleensä onnistua ainoastaan jonkun ruokinta- tai juomapaikan lähellä kyttäämällä ja silloin jonnekin puun oksalle tai lavalle kertakaikkisen näkymättömäksi naamioituneena. Sekä siellä hiirenhiljaa odottaen, usein pitkiäkin aikoja.

Näistä asioista hänen kanssaan joskus kommunikoidessamme päädyimme molemmat, tilastomatematiikkaakin hyvin tuntevat insinöörit, arvelemaan talvisen latvalinnustuksen onnistumisen todennäköisyyksien olevan jousiaseen kanssa ehdottomasti hyvin paljon pienempiä, kuin Loton päävoiton kohdalle osuminen. Todennäköisesti paljon lähempänä sitä todennäköisyyttä, jolla meteoriitti iskee juuri sinun päähäsi kesken metsästysretken 😊.

Mutta niinkin sanotaan, että yrittänyttä ei laiteta. Ja onhan tuo sitkeä yrittäjä päässyt jo parikin kertaa erilaisilla syksyn retkillä hiippailemaan niinkin lähelle noita isoja metsälintuja, että sellaiselta 20-30 metrin matkalta ainakin periaatteessa voisi onnistuneen riistalaukauksen jousella ampua. Jollei lintu siis lähtisi karkuun ennen sitä.

 

Eräs jousimies Kuhmoisten metsissä menneenä syksynä.

 

Näin se tehdään!

Seuraavassa on yhteen nivottuna joitakin lauseita sellaisesta viestien vaihdosta, jota juuri edellisen kappaleen kuvioista viime vuoden lopulla kävimme. Ao. kappaleet ovat – tai ainakin yrittävät olla – huumoria, enkä viitsi näitä ryhtyä valokuvilla koristelemaan. Sillä parhaimmillaan näistä muodostuu kuvia mieleen, kuten ainakin minulle kävi! Ja voisi se olla vähän haasteellista tuollaisista härdelleistä mitään valokuvia löytääkään :-).

M: Minä olen perehtynyt aiheeseen sillä aikaa kun te olette lukeneet erilaisia joutavia metsästystarinoita.

Lähteeni (https://www.vetexotic.theclinics.com/article/S1094-9194(02)00031-2/fulltext) mukaan peräti 9,7% linnuista kärsii sydänongelmista ja on siten erityisen alttiita saamaan kovassa pakkasessa yllättäen eteen tulevassa stressitilanteessa sydänkohtauksen. Tämä taktiikka tarjoaa paremman saalistodennäköisyyden kuin perinteinen jousimetsästys, jossa osumistodennäköisyys lennosta lienee jotain promilleluokkaa ja puussakin korkeintaan hieman yli tuon 9,7%. Noin valtavat prosentit toki vain JOS siis parin kolmenkymmenen metrin etäisyydelle pääsisi hiipimään. Metsästyslain analyysi on vielä kesken, mutta ainakaan suoraan kielletty tämä innovatiivinen pyyntimenetelmä ei vaikuttaisi olevan.

Joten täältä tullaan metsot ja teeret!

K: Tuo ei kyllä yhtään parantanut minun hihitystautiani! En mahtanut mitään seuraavalle eläväiselle mielikuvalle, joka nyt pyörii päässäni.

Kun lintuparvi on jostain aika kaukaa havaittu, kiväärillä metsästävät yrittävät tavattoman hitaasti ja varovaisesti lähestyä niitä edes jonnekin 100-200 metrin päähän, mistä sitten vielä hyvän ampumapaikan ja tuen löydyttyä yritetään tarkkaa laukausta.

Jousella metsästävä puolestaan katsoo korkeimman lähellä olevan mäen, jonka huipulle hän hiipii hiljakseen, kenenkään havaitsematta. Sitten hän lähtee aivan hiljaa ja huomaamatta laskea sujuttelemaan suksilla kohti sitä lintuparven olinpaikkaa. Tämä laskemisen alkuvaihe on varmasti koko tuon ultrahaastavan prosessin vaikein kohta. Täydellisen valkoinen haamu, joka hiljaisesti ja melkein näkymättömästi lähtee kiitämään alaspäin. Ja sitten, lähestyessään melkein myrskytuulen nopeudella lintuparvea, hän yhtäkkiä nousee pystyyn ja alkaa karjua niin kovaa, kuin palkeista lähtee!

JOS tuon pystyy tekemään, niin liki varmasti joku lähistöllä mahdollisesti hiippailevista metsästäjistäkin saa sydänkohtauksen. Ja lintuparvesta jopa useampi, kuin vain ne sydänvikaiset. 

M: Nyt kyllä menee pahasti vähättelyn puolelle. Nimittäin metsästysalueellahan on useampi TUNTURI – tässä mitään mäkiä ruveta ylös hiihtelemään. Lisäksi se huutaminen alkaa vasta sen puuhun törmäämisen jälkeen, ja nimenomaisesti se puun yllättävä tärähdys yhdistettynä hirvittävään meteliin aiheuttaa akuutin stressireaktion. Tätä suunnitelmaa on muuten mainio jatkojalostaa kotaparlamentissa.

Mainioita taktiikoita on meillä! Teen tässä juuri ennakkotiedustelua mistä löytyisi sopivan korkea tunturi, jotta saan aikaan riittävä yllätysmomentin omaan taktiikkaani. Härkätunturin suunnalla näyttäisi olevan vanhoja metsiä: http://forum.eralle.net/viewtopic.php?p=1594646

Suomessa ei liene siis latvalinnustettu jousella 1000 vuoteen ainakaan. Olisihan se hienoa olla 1000 vuoteen ensimmäinen, joka pudottaa jousella linnun latvasta 🙂. Silti panostan kyllä enemmän tuohon sydänkohtaus linnulle -metodiin.

 

Taivaanranta alkaa punertua -40 -asteisen yön jälkeen.

 

Luodikkomiehen suunnitelma

Koska saaliin saaminen talvisessa latvalinnustuksessa on tunnetun kirjaimellisesti pitkässä puussa jopa tarkkasihtiselle kiväärin käyttäjällekin, päätyi toinen kaverini A tuosta edellä olevasta innostuen sitten myös ideoimaan tapoja, joilla se onnistuminen kuitenkin saattaisi toteutua. Alla se suunnitelma:

Metsojahdissa Tulppiossa 25.1.2020.

Olet pukenut yllesi Suomen armeijan ylijäämän, SA-maastopuvun mallia 62. Sen olet kääntänyt tietenkin nurinpäin, jolloin se on valkoinen. Olet naamioitunut muutenkin. Käsissä on valkoiset rukkaset. Kiväärisi on kierretty valkoisilla ideaalisiteillä epämääräiseksi tumpuksi. Päässäsi on hohtavan valkoinen villapipo, jonka vaimo neuloi pipon ”Seitsemän veljestä” -sarjan villalangoista ennen metsästysretkeä. Se on räikeässä ristiriidassa vanhan SA-lumipuvun kellertävän likaisenkirjavan valkoisen kanssa. Mutta vaimon tekemä pipo, ei sitä enää voi vaihtaa. Nimittäin pipoa.

Etenet korpimetsässä hiihtäen, julmetulla ryskeellä ja kolinalla (siis et suinkaan omasta mielestäsi, vaan metson). Metso ei ole arka, kunhan vaan tulija ei ole ihminen, jolla on ase. Esimerkiksi haukkuvat koirat ovat metson mielestä ihan hupaisia. Tässä tapauksessa tämä epämääräinen ilmestys, joka kompuroi jonkinlaiset laudat jaloissaan ryteikössä, kiroillen ja sadatellen (toki hiljaa mielessään), herättää metson mielenkiinnon. Koskaan se ei ole moista häkkyrää nähnyt. Se ei ole koira, ei susi, peura, poro, näätä, ei mikään minkä se tuntisi. Ja metso sentään on nähnyt ihmisiä ja autojakin. Vallan levollisin, joskin uteliain mielin se istuu männyn latvassa, tilannetta tarkkaillen, väliin neulasia hakoen.

Metsolla on ihan hauskaa ohjelmaa. Tuossa remuavassa hahmossa sitä huvittavat erityisesti kaksi punaista läikkää hahmon yläosassa – sinun silmäsi! Metso ääntelee. Jonkun asiaa ymmärtämättömän mielestä se vain ääntelee, niin kuin lintu ääntele, päästelee kummallisia ääniä. Mutta sinä, joka olet ikäsi kulkenut Lapin kairoilla, erämaissa, Virtain armoitetuilla metsästysmailla ja ties missä, osaat tulkita eläinten äänet: Tämä ääni on tukahdutettua naurua!

Lähestyt kohdettasi. Alat riisua reppua selästäsi – sitä tarvitaan tähtäämisen tueksi. Reuhdot siinä risukossa reppuinesi ja tussareinesi. Reppusi takertuu johonkin, samoin lumipukusi. Ase ei takerru. Se putoaa hankeen. Horjahdat ja kaadut lumeen (lumenkorkeus mittaushetkellä 120 cm). Puhelimesi putoaa rintataskusta. Onneksi se on musta ja löytyykin n. 10 minuutin kaivausten jälkeen. Sen sijaan hukkaat toisen valkoisista rukkasistasi. Lumi on sotkenut naamasi maastovärit. Aseesi piippu on täynnä lunta, samoin lukko.

Kiroilet ja sadattelet (tällä kertaa ääneen). Alat lumikuoppasi pohjalla etsimään kadonnutta rukkastasi, putsaamaan aseen lukkoa, kuivaamaan puhelintasi, kaivamaan lumia pois saappaistasi ja kalsareistasi, jonne sitä jotenkin vain meni.

Metson ääni muuttuu. Taaskin vain sinä, joka olet kokenut eränkävijä ja metsästäjä, tunnistat äänen: Se on hillittöntä naurua. Sitten se alkaa jotenkin haukkomaan henkeään. Tunnistat tuon äännähtelyn. Vain sinä tiedät, mistä on kyse. Olet voitolla.

Metso hiljenee. Se horjuu hetken. Sitten se pudottautuu puusta. Ei, sinä tiedät, että se ei pudottautunut. Se putosi. Se kuoli nauruun.

Onneksi olkoon!

 

Aavoja jänkhiä piisaa pohjoisen Suomen itäreunoilla.

 

Hyvin valmistautuneina kohti seikkailua!

Niin kaikki valmistelumme saatettiin hyvään malliin tammikuun ensimmäisten viikkojen aikana ja suunnittelemamme mukaisesti istahdimme vielä yhdeksi illaksi oikein naamatusten käymään läpi niin varustepuolta, kuin vähän itse kunkin tuumailuita päiväretkistä siellä Tulppion laajoissa erämaissa. Meikäläisen kotona me kokoonnuimme keskiviikkoiltana 15. tammikuuta, aloittaen pohdinnat tietenkin saunan lauteilla. Mutta sitten katselimme myös vähän tavaramääriä ja miten ne autoon pakataan. Erityisesti meikäläisen erittäin pitkät metsäsukset, jotka eivät autoon, eikä kattoboksiin mahdu.

 

Ilman näitä ei enää koskaan lähdetä pitkien metsätietaivalten taakse. Älä sinäkään.

 

Uudenlaisia kokemuksia on meillä edessämme aivan varmasti! Katsotaan millaisia niistä tulee, josko peräti tarinan jatkon väärtejä?

–Kari

 

 

Advertisement