Tarpit tanaan

Tiivistelmä: Tarina yhdestä pienestä retkestä tutulle lähiulkoilualueelle. Tarjoten kuormakaupalla mukavia luontokokemuksia samanhenkisten retkikavereiden seurassa. Talviretkeilyä hienoimmillaan, vaikkei perinteisistä talven merkeistä ole tietoakaan!

Surkea paikka, mutta jossainhan sitä on ihmisen ulkoiltava :-). Kuva: Kari.

 

Retki 14.-15.2.2020.

 

Kuka mitä häh?

Tämä juttu kertoo pienestä talviretkestä, etelärannikon merkillisen talven sydänaikana, helmikuun puolivälissä. Erilaiset seikkailut lumen peittämässä luonnossa olivat tietenkin ajatuksissa ja odotuksissa, mutta eivät hienot ulkoilukokemukset sellaista vaadi. Edes talvella. Jollei mieltään sellaiseen pakkoon lukitse.

Harrin kanssa olin tullut tutuksi joskus muutama vuosi sitten. Taisi jostain blogiartikkelista alkaa viesteilyä ja sitten havaittiin samankaltaisia innostuksen elementtejä lähiluontoretkeilyn tiimoilla. Niistä ajoista lähtien olen oppinut saamaan Harrilta valokuvia jostain metsistä, kallioilta ja soiden reunoilta tuon tuostakin. Ei ole ollut vaikea tajuta miehen olevan oikein kunnolla tykästynyt luonnossa kulkemiseen, koska noin joka viikonloppu jonnekin ulos päätyy, kaikkina vuodenaikoina! Olisiko tuo jotain pieniä kateuden tunteitakin välillä minussa herättänyt, kun ei itse tunnu ollenkaan noin usein luontoon ehtivän?

Joka tapauksessa joskus saatuani taas hienoja ulkokuvia paikkatietojen kera, hyppäsin melkein saman tien maastopyöräni selkään ja polkaisin siihen Linlon saaren kulmaan, missä Harri ja kaverinsa leireilivät. Niin pääsin lopulta näkemään mimmoinen tyyppi tuo retkeilyhirmu oikein on ja siitä eteenpäin ollaan sitten päädytty samoillekin retkille joskus harvakseltaan.

 

Iloinen porukka kasassa jälleen. Kuva: Taku.

 

Tarppien ääreen

Englanninkielisen tarp –sanan (lyhennelmä sanasta tarpaulin) suomalaiset vastineet ovat ymmärtääkseni pressu, suojapeite ja kuormapeite. Ne kun eivät ainakaan minun korvaani kuulosta ollenkaan siltä, mitä tarpilla ulkoilukuvioissa tarkoitetaan, niin olen itse päätynyt vain tuota englannin kielen sanaa käyttämään.

Telttoja, laavuja ja muita sellaisia on usein esiintynyt niissä Harrin lähettämissä kuvissa, mutta ainakin yhtä monesti myös erilaisia tarpista tehtyjä leirejä. Moisia leirinpidon välineitä olen minäkin käytellyt silloin ja tällöin, mitä erilaisimmissa paikoissa ja säissä vuosikymmenten varsilla. Monilla erilaisilla tavoilla rakennettuna. Eri versioilla on kullakin omia erilaisia hyviä ja huonoja puoliaan ja minulla on aina tunne, etten ole vieläkään löytänyt sitä yksinäiselle metsien kulkijalle kaikkein parasta suojan ja majapaikan rakentamisen tapaa. Sen kun pitäisi olla paras mahdollinen ainakin kaikkien seuraavien asioiden kannalta:

• Suojaa hyvin sateelta.
• Suojaa hyvin tuulelta.
• Kestää kovatkin myrskyt.
• Tarjoaa hyvin tilaa niin nukkumiselle, varusteille, kuin ilta- ja aamuaskareillekin.
• On erittäin helppo ja nopea pystyttää.
• On pakattuna hyvin kevyt ja vähän tilaa vievä.

Niinpä meille oli taannoin herännyt semmoinen ajatus, että mennäänpä joskus yhdessä ulkoilemaan ja leireilemään erityisesti tämän tarppi-teeman äärelle. Viikko sitten Harri heitti ehdotuksen seuraavasta perjantai-illasta, joka sopi minullekin.

 

Kaksi tarppileiriä aamun navakassa tuulessa. Kuva: Harri.

 

 

Störsvikin rannalle

Molemmille kovin tuttuun paikkaan sovimme leiriytyvämme, Siuntion kunnan Störsvikin ulkoilualueelle, joka on käytännössä samaa yhtenäistä aluetta lännen puolella olevan Inkoon Kopparnäsin ulkoilualueen kanssa. Tässä linkki sen monenlaisia ihmeitä esittelevään tämän blogin retkitarinaan. Unelmien hiekkalaguuni naapurissa.

Ja juurikin tuon kyseisen laguunin reunalle me tapaamisemme sovimme. Tietäen sen olevan nykyään tavattoman suosittu ulkoilupaikka kesän ja alkusyksyn kauniilla säillä. Eikä mikään ihme tuo. Mutta yhtälailla tiesimme myös, ettei siellä kyllä ole ristin sielua edes normaaleilla loppusyksyn säillä, saati nyt sitten näillä ”helmikuun pakkasilla ja lumilla”.

 

Tällaisena laguunin hiekkaranta näyttäytyi helmikuun tulijalle. Kuva: Kari.

 

Painava varaslähtö

Harri oli arvellut hänen ehtivän tuonne kavereineen joskus kello viiden aikoihin, mihin minäkin tähtäsin. Mutta näin yhden kerran pääsi sitten käymään niinkin, että kaikki hoidettavat asiat sujuivat jopa arveltua nopsemmin, joten sainkin rinkkani pakattua jo heti kolmen jälkeen. Eikun sitten vaan kamat autoon ja kohti Kopparnäsiä. Minä olin siis päättänyt mennä tuonne pidempää reittiä. Vain, koska minulla sattui nyt olemaan aikaa ja tykkään niin kovasti laguuniin lännen puolelta johtavasta rantapolusta.

Siellä sitten nyöritin järeät talvivaellussaappaani, heitin raskaasti kuormatun rinkkani selkään ja lähdin kävelemään tuota vajaan kilometrin mittaista matkaa, täydellisen kauniissa auringonpaisteessa! Fiilis oli sen mukainen ja tuttu, joka tavalla minun kehooni istuva rinkka tuntui mukavalta selässä. Oli sellainen tunnelma, kuin olisi ollut lähdössä jonnekin kauas, seikkailulle ulos luontoon. Niin kuin toki olinkin, paitsi en järin kauas.

Tuosta raskaasta kuormasta on kai parempi jotain sanoa, koska muuten erinäiset ihmiset päätyvät sitä ihmettelemään. Eihän nyt tuommoiselle yhden yön lähiretkelle kovin paljoa varustusta tarvita? Ei tarvita ei. Minulla vaan on usein erilaisia asioita, joita haluan kokeilla ja testata. Semmoisia on nyt taas pitkästä aikaa tullut eteen, liittyen sellaisiin vaeltamisen ja metsästämisen kombinaatioihin, joita olen alkanut harrastaa. Nyt minulla oli erityisen testauksen kohteena keksimäni uudenlainen tapa kiinnittää aika iso metsästysreppuni (tyhjänä) rinkan taakse näppärästi omilla olkahihnoillaan. Ja jotta tuohon ihan oikeaa tuntumaa saisi, on rinkan silloin parempi olla lähelle siten pakattu, kuin semmoisella oikealla vaelluksella. M.O.T.

 

Metsästysvaeltajan pitkän retken kombo. Kuva: Kari.

 

Leirin pystytyksiä, osa 1

Kauas vessoista, mutta aika lähelle tulipaikkaa. Sillä tavoin löytyi helposti mukavan tasaisen näköinen paikka, mihin tarpin keskiosan saisi kiristettyä kahden männyn rungon väliin. Semmoisen tavallaan päädyttömän harjateltan mallisen suojan olin päättänyt tällä kerralla itselleni pystyttää. Kokemuksista tietäen sen hyvät ja huonot puolet. Hyviä ovat: Reilusti tilaa, helppo pystyttää, tukeva ja tuulta kestävä, suojaa hyvin sateilta. Huonot: Ei suojaa juuri ollenkaan tuulelta, vaan muuttuu suorastaan tuulitunneliksi. Ainakaan nukkumisen kannalta sillä ei nyt kuitenkaan ole suurta merkitystä, sillä meinaan nukkua pivipussin täydellisessä suojassa.

 

Isosta tarpista vaihteeksi tällainen ”teltta ilman päätyjä” -malli. Kuva: Kari.

 

Eipä tuollaisen pystytyksestä muuta sanottavaa ole kuin se, että käytin kahta kevyttä pakkausremmiä täyttämään ylimääräiset etäisyydet tukimäntyihin ja lyhyitä ”mustekalan lonkeroita” pitämään yllä sopivaa harjan kireyttä, tuulista ja sään vaihteluista huolimatta.

 

Yhdenlainen kiinnitys- ja kiristystapa aamun 10 m/s testissä. Kuva: Kari.

 

Leirin pystytyksiä, osa 2

Kahvin keittoon olin seuraavaksi ryhtymässä, koska sitä oli nyt vaan saatava! Oli mokoma jäänyt kokonaan väliin tänään iltapäivälle ja semmoinen on melkein kauhistus tällaiselle kahviratille. Mutta sitten alkoi kuulua jutustelua ja Harri sekä kaksi kaveriaan saapuivat leiriin sieltä toisesta suunnasta, Pikkalan golfkentän parkkipaikalta. Niinpä tuli tietenkin ensin vaihdettua kuulumisia jonkun aikaa, ennen kuin muut ryhtyivät pystyttämään omia leirejään ja minä siihen kahvinkeittoon.

Kun nyt kerran olin mättänyt rinkkani täyteen, olin sitten satsannut kunnolla tähän kahvipuoleenkin. Mukanani oli Trangian keitinsetti varustettuna Primuksen bensapolttimolla, kunnollinen nokipannu, sekä juuri ostettu paketti Kulta Katriinaa pannujauhatuksella. Johan niillä oli mukava keitellä kahvit siinä oman tuvan merenpuoleisessa päädyssä istuen ja jättää sen jälkeen plöröt vartiksi selkiämään pipon suojaan. Maininta pannukahvin saatavuudesta toi sitten sutjakkaasti paikalle myös kahvitteluseuraa.

 

Harrin vielä ilmavammin pystytetty tarppileiri tutkinnan kohteena. Kuva: Kari.

 

Noiden tärkeiden rituaalien jälkeen lähdin katselemaan millaisia leirejä kollegat olivatkaan tällä kertaa pystyttäneet. No yksi oli samanlainen harjateltta-mallinen kuin omani, paljon kompaktimpi vain. Toinen tarppi oli kiristetty kokonaan puiden varaan niin, ettei mikään reuna maata koskenut ja kolmas leiriläinen Timo olikin pystyttänyt pikkuisen teltan (Hilleberg Niak). Sen eteen hän oli kyllä sitten virittänyt etukatoksen pikkuisesta tarppikankaasta.

 

Kaikki leirit loistavat iltakuvassa. Kuva: Harri.

 

Ilta tulilla

Minun singahdettuani hakemaan vähän lisää juomavettä autolta aamutoimia varten, olivat tulet jo palamassa käheällä paikalla, hiekkarannan reunassa. Siis ihan virallisella tulipaikalla, missä oli myös iso keko kuivia klapeja pressukankaan suojassa. Siinä me sitten tietenkin koko illan vietimme, koska eihän nyt yhtään mikään vedä vertoja elävän tulen ääressä istumiselle, ulkona luonnossa. Ja tällä kertaa vieläpä hiekkarannalla, Suomenlahden äärellä!

Joskus kuuden jälkeen me tuon illanistunnan jo aloitimme ja siinä vaiheessa tuntui, että herranjestas iltaahan on edessä loputtomasti. Mutta niin vaan oli kaikenlaista mukavaa touhua siinä, että ne tunnit sulivat pois aivan huomaamatta. Makkaran paistoa ja eväiden syöntiä, kuuman glögin nauttimista ja kaikenlaisista asioista turinoimista.

 

Iltatähti tervehtii leiriläisiä oikein tuplana. Kuva: Harri.

 

Säähän oli aivan rasvatyyni, vaikka meren rannalla oltiin. Ei mitään maailman tavallisimpia olosuhteita. Ja sellaisena kirkkaana iltana pakkanenkin pääsee vähän yrittelemään, jopa sulan meren äärellä. Neljä pakkasastetta meni rikki jo alkuillasta ja viisikin lopulta ennen yöpuille vetäytymistä. Niinpä itse kukin kävi välillä vetämässä päälle tai väliin lisää vaatetusta. Kaikilta semmoisia onneksi löytyi. Tai eihän siinä mistään onnesta kyse ole, vaan siitä, ettei kukaan ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Joskus historiassa oli paleltu ja se oli jäänyt muistiin :-).

 

Hienoa illanistuntaa täydellisen nuotion ääressä. Kuva: Harri.

 

Tähtitaivas näyttäytyi meille upeana siellä merenrannan aavojen maisemien äärellä! Sitä käytiin oikein erikseen katselemassa aina välillä. Milloin yhdessä, milloin kukakin yksinään. Harri vietti pitkiä aikoja rannan tuntumassa kameran ja jalustan kanssa, koettaen saada talteen jotain siitä taivaan hienoudesta. Joskus yhdessä katsellessamme minä ikivanha Ursalainen esittelin joitain taivaan kiintopisteitä ja hienoja kohteita. Taivaallisen soturin Orionin vöineen, kaasusumuineen ja punaisine jättiläisineen (Betelgeuze). Korkealla taivaalla olevan Cassiopejan kaksois-V:n. Pohjantähden tietenkin ja seulaset, jotka näkyivät jo aika hyvin paljaalla silmällä. Linnunrataa ei kyllä oikein pystynyt havaitsemaan, sen verran jotain merkillistä valonkajoa taivaalla oli kauttaaltaan.

 

Taivaallinen metsästäjä Orion vöineen kaikkineen. Ylhäällä :-). Kuva: Harri.

 

Kaikkien aikojen sauhut

Nuotion sauhut eivät meitä haitanneet ollenkaan, niin hienon tyyni oli keli, että millä tahansa puolella sai istuskella ilman silmien kirvelyitä. Eipä järin usein ole moisia iltanuotioita minun kohdalleni osunut! Jotainhan asialle täytyi sitten tehdä. Eli menin ja kaivoin piipun rinkkani sivutaskusta.

No moinen ihme toki oikeasti vaatii minulla sellaisten monenlaisten, vähän epämääräisten ehtojen toteutumisen. Kuten hienon tunnelman jossain ulkona luonnossa, joskus yksin, joskus mukavan porukan seurassa. Ehdottomasti kiireettömän olotilan.

 

Nuotion tuli lämmittää ja savu nousee suoraan ylös. Kuva: Harri.

 

Nyt kävi niin, että piiputellessani istuimme kaksin Takun kanssa siinä nuotiota ympäröivillä penkeillä, päätyen joidenkin retkikohdemutkien kautta Lohjalle. Huomaamaan molempien olevan sieltä kotoisin ja sikäläisissä ympäristöissä paljon heiluneita. Kyllähän silloin jutun juurta riittää. Ihan varmasti ainakin 20-30 minuuttia siinä leppoisasti jutustelimme, muiden kahden tutkaillessa tähtitaivasta jossain rannalla. Kelloa en toki katsonut, joten aika on vain peffatuntuma-arvailua. Vai olisiko tällä kertaa ollut kyseessä suutuntuma-arvailu? Kuitenkin niin, että havahduin huomaamaan piipun palavan tällä kertaa täydellisen hienosti! Kuin elokuvissa, vaikkapa komissaario Maigret’in kädessä. Pakko on tähän todeta, että tuo nyt oli vaan tasan KAIKKEIN täydellisin piiputussessioni omalla noin 50-vuotisella urallani tämän lajin parissa!

Harrin palatessa tulipiiriin kameransa kanssa pyysin häntä nappaamaan suorastaan kuvan tuosta piiputuksestani. No, ihan varsinaisesta ”nappaamiseksi” sitä ei voine kutsua, kun hän asetteli ja viritteli erilaisia kuvakulmia ties kuinka pitkään. Oikein jännittää nähdä, mitä siitä kennolle mahtui tarttua! Mutta niin se vaan piippuni toimi yhä vaan leppoisasti läpi tuonkin session. Ja sammahti sitten pesällinen loppuun palaneena heti kuvaussession jälkeen!

 

Kyl’ se palaa – uskokaa tai älkää – ja hienosti palaakin! Kuva: Harri.

 

Nukkumaan

Kai maar se jonnekin puolen yön tuntumiin meni, enpäs tullut kelloa katsoneeksi. Tulen annettiin sammua ja jokainen vetäytyi yöpuulle omaan leiriinsä. Minä kömmin pivipussin sisässä olevaan Joutsen Tunturi Special –makuupussiini tietäen, ettei palella tarvitse. Eikä edes vetoketjuja kiinni asti vetää.

 

Nuotiopiiri ja leirien merkkivalot. Kuva: Harri.

 

Aamu raakkuen tulevi

Yö meni mukavasti. Lämmin oli ja meikäläisen ”pomppivan” nukkumisrytmin läpi tajusin tuulen alkaneen puhaltaa joskus aamuyön tunteina. Kellonajoista minulla ei ole hajua, sillä kelloa en yöllä katsele. Enkä ihan aina päivälläkään, nykyään. Varsinaisesti heräsin siihen, kun yksi korppi lensi aamulenkilllään leirimme yli, kommunikoiden sillä samalla, ei kaikkein tavallisimmalla ääntämyksellä, jonka olimme kuulleet jo iltapartiolennollakin. ”Howwouw, houwouw.” Melkein kuin koira. Mutta lensi taivaalla kumminkin.

 

Yksi heebo aamupuuronsa kimpussa. Kuva: Harri.

 

Elämän merkkejä näkyi jo muissakin leiripaikoissa ja niin me kaikki siitä vääntäydyimme aamupuuhiin. Älä kysy kellonaikaa, koska minä en sitä viitsinyt katsoa. Miksi olisin? Se aamuyön tuuli oli sitten vahvistunut jo aikamoiseksi ja aamutoimissakin tarvittiin ihan kunnon vaatetusta. Kuten illallakin, mutta vähän eri syystä. Minun tarppileirini oli muuttunut juurikin sellaiseksi tuulitunneliksi, joksi sen tyyppiset majoitteet noin aina tuulella kehittyvät. Mitäänhän tuo ei tällä kertaa haitannut, koska Primuksen bensapoltin pöhisi ja miehellä oli mukavan lämmin vaatteidensa suojassa. Jos olisi oikeasti ruvennut tuulemaan, niin sitten olisin vaan istunut Fjelldukeni sisässä.

Aamutoimista ei ihmeempiä, jokainen omillaan. Harri toki taisi kierrellä kuvaamassa eri leirejä, mikä positiivisesti merkille pantiin. Ainakin useimmissa leireissä. Mitä nyt jotain herjoja paparazzeista välillä lenteli. Tämän artikkelin pääotsikon alla toimien kannattaa mainita, että Taku oli ilmeisesti ensimmäisiksi aamutöikseen konvertoinut oman pienen tarppileirinsä louteeksi, joka kivasti suojasi rannan puolelta puhaltavalta tuulelta.

 

Toinen, suojaisampi aamiaisleiri. Kuva: Harri.

 

Myrskylenkki rannoilla

Leirit pakattiin kasaan rinkkoihin ja reppuihin, eipä sen kummempaa. Koko porukalla yritettiin lähteä pienelle aamukävelylle, mutta Harri halusi sitkeästi jäädä leirivahdiksi. Taustalla varmaan kuitenkin taas se, että ties millaiset valokuvauksen kokeilut kutkuttelivat mieltä. Eikä kai suuri ihme tuo, sillä mies oli vasta jokunen viikko sitten hankkinut itselleen sellaisen makumaailmaltaan jännittävän Nikonin (Z50)  kamerajärjestelmän. Kamera ja linssit makeita, hinta suolainen :-).

Me muut lähdimme sitten pienelle aamukävelylle meren rannoille, missä etelätuuli puhalteli jo aikamoisella voimalla. Heti alkuun täytyi jäädä ihastelemaan erikoisen hienoja ”ahtojäitä”, joita myrsky oli rannoille pakannut. Ohuet, ehkä vain sentin paksuiset rantajäät olivat pilkkoutuneet eri kokoisiksi palasiksi, joita tuuli pakkasi rannoille mitä moninaisimmilla tavoilla!

 

Mitä erilaisimpia ”miniahtojäämuodostelmia” oli kaikilla rannoilla. Kuva: Kari.

 

Ehkä parisen kilometrin lenkin kävelimme noilla Störsvikin ulkoilualueen merenrannoilla, missä on suorastaan sadoittain toinen toistaan hienompia leirien ja taukojen paikkoja! Varmasti aivan jokaiseen makuun, mitä joku nyt saattaisi omien unelmiensa rantapaikalta toivoa! Jokusia itse kunkin kulkijan omia, aikaisempien retkien makupalapaikkoja myös bongailimme, vanhan rantahuvilan kivijalan, ynnä muuta.

 

Timo ihmettelee talvimaisemaa. Ihailee! Kuinka kiva olisi tuossakin taukoilla. Kuva: Kari.

 

Talviretkeilyä hienoimmillaan!

Jäljellä enää hyvästelyt ja retkeilijöiden paluumatkat autojensa luokse, eri suunnilla.

Tämän tarinan minä intouduin kirjoittamaan heti retken jälkeen lauantaina, saunaa lämmitellessäni. Ajatus moisesta oli pälkähtänyt päähäni tuolla rannalla, useamman erityisen hienoksi kokemani hetken jälkeen. Eikä tästä ollenkaan näin pitkää ollut tarkoitus tulla – mutta tuli vaan.

Koska NIIN paljon ja monenlaista hienoa voi ihminen itselleen saada yhdeltä lyhyeltä illasta aamuun lähiluontoretkeltä! Kokonainen, täyteläinen matka. Hinta ehkä kympin matkakulujen muodossa, kaksi jos eväätkin mukaan laskee. Ja alle 20 tuntia aikaa ihan kaikkinensa. Hyötysuhde niin erinomainen, että tuskin mikään asia tässä maailmankaikkeudessa voi parempi olla! Ainakaan minulle.

 

Espoon Haikka-Ankkojen pakaasit valmiina – taas kerran!

 

Talviretkeilyä hienoimmillaan, vaikkei niistä totutuista talven merkeistä ole tietoakaan! Eikä ollut historian huonoimpia tapoja viettää ystävänpäivääkään.

–Kari