Osa 2 – Ensimmäinen eränkäyntipäivä suon reunoilla
Tiivistelmä: Tarina kolmen eräkaveruksen matkasta ja seikkailuista talvisen latvalinnustuksen parissa Tulppion kylmissä ja lumisissa erämaissa.
Jatkokertomuksen toinen osa päästää miehet irti niin villeihin talvisiin erämaihin, ettei sellaisista ole osannut oikein uneksiakaan!
Koko retki 23.-28.1.2020.
PERJANTAI 23. TAMMIKUUTA – 1. METSÄNKÄYNTIPÄIVÄ
Minä en osannut olla laittamatta kännykkää herättämään aikaisin. Kello kuudelta taisin laittaa. Kyllähän minä toki nukun valtaosin aika kevyesti ja heräilen sekä pyörähtelen varmasti kymmeniä kertoja jokaisen yön aikana, mutta siltikään en aina uskalla siihen luottaa. Enkä tietenkään ainakaan ollessani vastuullisena oppaana jossain. Enkä nytkään, kun on niin hienoja, jännittäviä ja uudenlaisia kokemuksia edessä!
Ensimmäiset aamutoimet
Siispä ensimmäiseksi tulet kamiinaan, koska tupa oli kyllä yön aikana jäähtynyt melkoisen viileäksi paikaksi. Seuraavaksi iso kattilallinen vettä kuumenemaan, kunhan olin ensin käynyt hakemassa ämpärin täyteen hienosta lähteestä! Sitten vaan omien aamupalojen sekä päivän retkieväiden laittelua siinä samalla kun ensin kämppäkaveri A ryhtyi omiin aamutoimiinsa ja vähän myöhemmin myös M sieltä saunasta. Varhaisen aamun lintuna pakkailin myös metsäreppuani valmiiksi, katselin vaatekertoja valmiiksi sängyn päätyyn ja vein kiväärin jäähtymään seinän viereen terassille.
Varusteista
Kaikkea vastaavanlaista varustautumista jokainen harrasti tahoillaan, kunhan tukevat aamiaiset oli ensin saatu nautittua. Eivätkä ne valmistautumiset mitenkään järin hienosti tainneet keneltäkään sujua, sen verran uusia asioita oli nyt vaan kuvioissa mukana. Esimerkiksi vaatetusta täytyi miettiä ihan tosissaan, sillä pakkanen oli vielä vähän kiristynyt eilisestä -25 lukemasta ja siellä lumisilla aavoilla oli itse kunkin tarkoitus viettää koko valoisan päivän aika, jos kaikki hyvin menisi. Minä päädyin laittamaan ylleni pari fleecekerrosta alusvaatteiden päälle, sitten kevyet talvihousut ja takin, sekä päällimmäiseksi ensimmäisen kerran Suomen armeijan maastopuvun mallia 62, lumipuvuksi käännettynä. Jalkoihin järeät Meindlin huopavuoriset talvisaappaat mallia ”Canada Boots”, joihin sisälle kahdet ohuet villasukat urheilusukkien lisäksi. Käsiin paksut valkoiset nahkarukkaset, joiden alle ohuet villasormikkaat. Päähän keskipaksu, valkoinen keinokuitupipo. Koska villa alkaa otsaani hikoillessa kutittaa.
Sitten on toki repussa vielä ”vararahasto”. Varapipo, paksut varasormikkaat ja untuvatakki. Tärkeimpänä kaikista pivipussi mallia Fjellduken King Size. Jota ajattelin hätävarojen lisäksi käyttäväni evästaukojen mukavana ”kämppänä” siellä kylmissä erämaissa.
Lähteminen ei suju kuin Strömsössä
Minä muistelen oman varustautumiseni tapahtuneen aika hitsin hitaasti, vain koska siinä nyt oli vaan sen verran uusia asioita. Täytyi vähän säädellä sitä sun tätä, ennen kuin alkoi tuntua siltä, että kaikki on riittävän hyvin kohdillaan tuollaisella varustuksella liikkeelle lähtemiseen. Sen muistan oikein erityisesti, kuinka sitten olin lopulta mielestäni valmis ja ryhdyin tuossa Michelin-ukon habituksessani kiinnittämään kämpän edustalla jalkoihini niitä OAC:n siteitä, joiden muoviremmit olivat taas muuttuneet jäykäksi teräkseksi tuollaisessa vajaan 30 asteen pakkasessa. Enhän niitä meinannut millään saada lukkoihinsa menemään! Ähelsin, tuskailin ja yritin vaikka kuinka monta kertaa, eri tavoilla. Hiki alkoi puskea päälle siinä varustuksessa, sormet jäätyä ja harmitus nousta jyrkkenevää rataa! On se nyt helvetti, etteivät suomalaiset osaa tuon vertaa tuotteitaan testata ja toimiviksi virittää!!! Kun vimpan päälle ja helposti kaikissa olosuhteissa toimivia juuri samanlaisia siteitä kuitenkin löytyy monista markkinoilla olevista tuotteista.
Lopulta sain rauhoituttua sen verran, että riisuin kiväärin pois olaltani, repun selästäni ja sitten hiukkasen notkeampana ähellettyä ne peltiremmit paikalleen. Niin paljon tuskastunut olin saatuani taas varusteet selkääni, että lähdin juuri niiltä sijoiltani hiihtämään metsään! Ihan mihin tahansa suuntaan! Kunhan pääsen liikkeelle!
Ja tokihan lähdinkin oikeastaan juuri päinvastaiseen suuntaan, kuin minne olin ajatellut suunnata. Mutta tuosta koukkauksesta seurasi sitten kuitenkin yksi hauska juttu, joka olisi muuten jäänyt näkemättä. Nimittäin lähtiessäni sitten tekemään kaarrosta kämpän ympäri oikeaan suuntaan, muistin kartalta katsomani naapurikämpän aivan lähellä. Ja niinpä sitten sujuttelin ensin sinne ihmettelemään, kenenkähän tuommoinen kämppä oikein mahtaakaan olla? Noin saman kokoinen, ehkä vähän pienempi, kelohirsikämppä samanlaisine apurakennuksineen. Lumessa ei mitään jälkiä käynneistä tänä talvena, ei polkua tielle. Ja Urho Kekkosen kansallispuistossa hän sijaitsee, kuten Tikkasen vieriharjun kämppäkin.
Alkurauhoittuminen
Siitä minun metsänkäyntipäiväni lähti sitten oikeasti etenemään jotain sen kaltaisia latuja pitkin, joita olin ennakkoon kuvitellut. Ei siis latuja ollenkaan, vaan aivan umpilumessa eteenpäin hiihtäen. Tai oikeasti hiljakseen kävellen, sillä pitkät metsäsukset upposivat lumeen noin 15 sentin verran. Reittini vei ensin tien yli ja sitten ylös sille harjanteelle, josta ainakin luulen tuon kämppämme nimen juurensa juontavan. Sen ylämäen puurtaminen oli niin hidasta touhua, että alkoi heti kehittyä jonkinlaista ymmärrystä päivämatkojen skaalasta tällaisissa olosuhteissa. Eipä puhuta mistään 20 kilometristä, hyvä jos edes kymmenestä!
Vieriharjun yli koivikkoon
Ihan pienen matkan kuljin sitten ilmiselvästi veli M:n jälkiä, joiden kääntyessä oikealle, minä jatkoin suoraan. Silloin aloin jo kulkea myötämäkeen, alas harjun toista rinnettä. Toki se oli paljon vähemmän raskasta kuin ylämäen tallaaminen, mutta pelkkää kävelyä siltikin. Vähän tiheämmistä, nuorista männiköistäkin menin läpi, helppoja reittejä kuitenkin. Suuntanani oli lähimpänä leiriämme sijaitseva suuri suo nimeltä Koiranpieksujänkä. Ennen sinne pääsemistäni osuin kuitenkin alueelle, jonka vallitseva puulaji oli koivu! Huutomerkki sanan perässä sen vuoksi, että juuri tuollaiset koivikot ovat teerien yleisimpiä ruokailupaikkoja. Jonka vuoksi minä pysähdyin monta kertaa katselemaan ja kuuntelemaan hyvin hiljaa paikallani. Jospa kuulisin jotain teeriparven pulinaa. Tai näkisin ruokailun jälkiä. Silloin tiedusteluretkeni olisi onnistunut ja voisin yrittää palata samoille kulmille seuraavan aamun hämärissä. Mutta enpä vaan onnistunut kuulemaan, enkä näkemään mitään, edes kiikareiden kanssa rauhallisesti maastoja tutkien.
Koiranpieksujänkä
Koivikkoalueelta oli enää ihan lyhyt matka suon laitaan ja sinne päästyäni täytyi suorastaan pysähtyä katselemaan maisemia. Minä olin laskeutunut alas tuon suon koilliseen kärkeen, mistä aukeni perin komeita ja pitkiäkin maisemia avosuon yli lounaan suuntiin. Taisipa peräti Kettuvaarakin siintää jossain noin viiden kilometrin päässä. Toki säätila oli semmoinen hyvin harmaa ja tasapilvinen, mutta siltikin tuli metsämiehelle aika hienoja fiiliksiä siellä suurten aapojen äärellä!
Minä otin sitten suunnan suoraan suon yli, edessä kohti näkyvää pientä, männikköistä suosaarta. Ajattelin, että semmoisessa paikassa olevien mäntyjen latvat voisivat olla hyviä paikkoja metsojen hakomiseen, koska kukaan ei moista paikkaa pääsisi huomaamatta lähestymään. Olin jo vallan innoissani, nähtyäni kiikarilla ainakin parin männyt latvaosissa juuri sellaisia harsuuntuneen näköisiä alueita, joita olin etsimässä! Niiden ääreen päästyäni en sitten ollut enää kovinkaan varma, että mahtavatkohan nuo olla metsojen syömisten jälkiä, vaiko jonkun mäntyjä vaivaavan taudin tai tuholaisen? Siitä en tuijottamalla selvää saanut, mutta siitä sain, ettei noiden puiden alla ollut mitään syömingeistä kertovia jälkiä. Siis ainakaan viimeisimpien lumisateiden jälkeen.
Jängät tuntuvat maastossa suuremmilta kuin kartalla
Eteenpäin sitten vaan, suksien päällä hiljakseen kävellen. Tuosta metsäsaarekkeesta tai niemekkeestä suuntasin kulkuni suon pohjoiselle rannalle, jonka suurta, pyöreää niemeä lähdin kiertämään. Ensin lounaan suuntaan ja siitä pikkuhiljaa luoteeseen kääntyen. Hienon vaihtelevia suon rantoja piisasi ja siellä täällä myöskin sellaisia harsuuntuneita mäntyjen latvuksia, muttei missään mitään syömisen jälkiä. En meinannut uskoa lukemaani, kun karttaa ja träkkeriä katsoessani huomasin olleeni reissussa vasta reilut kaksi tuntia ja taittaneeni matkaa vain reilut kolme kilometriä! Tuplalta kaikki tuntui minun mielessäni ja kehon tuntemuksetkin olivat ihan linjassa siihen. Mutta kun keho niin sanoo, silloin kyllä kannattaa evästaukoa ryhtyä junailemaan.
Lämmin leiri kylmässä erämaassa
Matka-ajalla 2 t 20 min ja mittarilukemalla 3,7 km sitten katsoin yhden kuusen juuren suojaisesta paikasta, vähän metsän sisästä, ryhtyen laittamaan siihen itselleni eväsleiriä. Ensin sellaisen 60-70-senttisen montun tallaus lumeen, sukset sen reunalle, mies sisälle pivipussiin ja istahdus suksien päälle. Toki vielä pari istuinalustaa ahterin alle ja repun kiskaisu sisään, jalkojen juureen. Otsalamppu päähän ja sitten nauttimaan lepohetkestä sekä eväistä lämpimässä! Hyvän pivin sisällähän lämpötila nousee heti jokusen sekunnin kuluessa aivan valtavasti. Esimerkiksi niin, että tuommoisella vajaan 30 asteen pakkasella minä nautiskelen siellä ilman pipoa ja sormikkaita.
Kyllähän kuuma kaakaokahvi voileipien kera maistuikin! Kelloa katselin, todeten sen olevan kuitenkin jo vähän yli kahden ja hämärän alkavan hiipiä maille jo melkein siitä hetkestä lähtien. Toki sellaista hämärän hyssyä, missä vielä pystyy liikkumaan ulkona ilman lisävaloa riittää tähän aikaan näillä main hyvinkin jonkun puolentoista tunnin verran. Mutta tavoitteeksi omille yksinäisille päiväretkillemme olimme asettaneet takaisin kämpällä olemisen kello 16 tienoilla. Omien radio- sekä muiden tiedustelujen alkavan kello 17 aikaan ja soiton 112:een tapahtuvan kello 18. Joten vain arvaillen paluumatkaani kuluvaa aikaa, minä päätin lähteä siltä istunnolta etenemään suoraan kohti kämppää.
Jotain radioliikennettä koetin myös harrastaa veli A:n kanssa, kuultuani LA-puhelimesta jonkun kesken jääneen pätkän hänen viestistään. Muttei hänkään minua vissiin kuullut, koska hiljaista oli eetterissä oman paikka- ja tilannetiedotukseni jälkeen. Välissämme oleva suuri harjanne häiritsee vaan vissiin liikaa radioaaltojen etenemistä.
Vähän raskaan tuntuinen paluumatka
Paluumatkan ensimmäiset puolitoista kilometriä olivatkin sitten ylöspäin nousemista. Ensimmäinen kilometri sekalaisissa, väliin vähän tiheämmissäkin metsissä, jälkimmäinen puolikas sitten aika jyrkkää männikköä ylös harjanteen päälle. Ja sehän kyllä tuntuikin tosi väsyttävältä vain tämänkinmoisen päivän taipaleiden jälkeen.
Yksi erikseen mainittava asia on tuo kivääri, jota minä nyt kuljetin oikealla olallani, leveästä ja tukevasta nahkahihnasta roikkuen. Tai eihän se siinä mitenkään roiku, vaan on erinomaisen hienosti ja tiukasti kiinni miehen selkää vasten. Kunnes hihna siitä aina liukuu pikkuhiljaa alaspäin olkapäältä, päästäen tuon minun tapauksessani likemmäs viisi kiloa painavan murikan enemmän ja enemmän irti selästä. Sitten ei kun vaan peliin korjausliike – jonka joutuu tekemään varmasti keskimäärin noin kymmenen minuutin välein. Toki paljonkin riippuen sen maaston hankaluudesta, missä kulloinkin kulkee. Mitään niskan väsymisen oireita en ainakaan ensimmäisen päivän lenkiltä itselleni hankkinut, mutta uskon tuon murikan kyllä joka tapauksessa lisäävän liikkumisen raskautta jopa pelkkää painoaan enemmän.
Alamäki takaisin Kemihaaran tielle oli sitten retken ensimmäistä oikeaa hiihtoa, sillä M:n meno-paluuladulla minunkin sukseni vihdoin myös vähän luistivat. Niin, että joissain vauhdikkaimmissa paikoissa alkoi jo vähän jännittämään. Sillä jos vauhti tämän varustemäärän ja 2,7 metrin suksien kanssa lähtisi oikeasti karkaamaan, siinä kyllä alkaisivat hyvät neuvot olla kalliita – ja ne täytyisi saada nopsaan!
Noin puoli neljältä olin sitten takaisin kämpällä, minne oli kerta kaikkiaan kiva kömpiä sisään lämpöiseen! Muutkin saapuivat tai olivat saapuneet omilta retkiltään noin samoihin aikoihin ja siinä varusteita riisuessa sekä kahvia keitellessä tietenkin päästiin myös vaihtamaan päivän kokemuksia.
A-luokan aamuhärdellit
A:n aamu oli minun kiireisin sivusilmineni katsellenkin vaikuttanut vielä huomattavasti omaani haasteellisemmalta ja nyt kuunneltuna se vaikutti viittä vaille totaalikatastrofille! Kiväärin remmi oli unohtunut kotiin. Jostain nippusiteistä viritettiin hätävarakiinnikkeet haulikon hihnalle, mutta ne härdellit hajosivat välittömästi pakkasessa. Hukassa oli ollut vaikka mitä tavaroita, parhaimmat vissiin kahteen kertaankin saman aamupäivän aikana. Tuo -5% tulee siitä, että oli mies sitten lopulta päässyt yrittämään vähän hangillekin, mutta siellä taas lainasuksien sideviritykset hajosivat. Päivää riitti kuitenkin vielä kävelyille lumikengillä kämpän lähimaastoissa, muistaakseni oikein haulikko olalla.
M oli puolestaan kiertänyt jonkun verran minun kuutta kilometriäni pidemmän lenkin, yllättävänkin samoilla seuduilla Koiranpieksujängän reunoilla, mutta vastakkaiseen suuntaan. Tuli todettua, että meidän olisi ehkä pitänyt suorastaan havaita toisemme jossain vaiheessa, mutta päädyimme päättelemään lumimaastovarusteidemme vissiin toimivan aika hyvin.
M oli myös nähnyt yhden linnun lähdön jonkun lähteen lähistöllä ja kehitteli jo skenaarioita siitä, miten noiden isojen lintujen onkin pakko oleskella sulien vesien lähellä, jotta pääsevät kivestämään talvellakin. Nuo teoriat täytyy yrittää tarkistaa jostain.
Ilta-askareet
Ilta-aika kämpällä alkoi nyt jo sujua rutiinilla toisena iltana. Paljon rauhallisemmin vaan, koskei ollut ollenkaan niin paljon tekemistä kuin saapuessa.
Kuumat Miruvor –perusteiset juomat laitettiin mukeihin heti kamiinan sytyttämisen jälkeen ja se tuuppasi mahdottoman virtapiikin vähän väsähtäneen tuntuisiin miehiin. Kuten aina.
Sitten me oikein todella innostuimme polttopuiden tekemisestä, kesken niiden normaaleiden ilta-askareiden. Jostain syystä tuohon touhuun iski nyt joku kumman kärpänen niin, että joka mies tahtoi puita tehdä ja kantaa. Niitä sitten tehtiinkin niin, että varastotilat kerta kaikkiaan täyttyivät. Samassa suhteessa tehtiin tietenkin myös sekä aivan pikkupilkkeitä sytyttämiseen, että semmoisia puolipikkuisia tikkuja seuraavaan vaiheeseen, kunnon puhtaan palamisen aikaansaamiseen heti alusta lähtien.
A:lla oli hiukan sellaisia tuntemuksia, että olisiko jotain nuhakuumetta päälle hiipimässä? Mutta hän heilui kuitenkin samalla täydellä innolla mukana, vaikkei se ehkä järin järkevää alkavan nuhakuumeen tilassa ollutkaan. Mutta eihän semmoisesta touhusta nyt VOI poissa pysyä, jos mies ei vielä aivan haudan partaalla ole!
Sittenpä olikin vuorossa saunominen! Kiukaasta riitti muhkeasti löylyä tuohon isoon saunaan ja M kävi kerran pari lumiuimassakin ulkona. Jotain päivällistä nautittiin tuvassa saunomisten jälkeen, kiuasmakkaroihin taisivat ne pääasiallisesti perustua tuolla kertaa.
Varusteita tuli tietenkin myös laiteltua vähän valmiiksi seuraavaa päivää varten. Nyt olikin jo ensimmäisen päivän kokemuksiin perustuen helpompi viritellä juuri sopivia varusteita sopiviin paikkoihin.
–Kari
Tarina jatkuu kolmannessa osassa alaotsikolla:
Osa 3 – Toinen eräpäivä saman suon lähistöllä
Lähierä™ 