Osa 4 – Rannimmaisen Sotatunturin valloitus
Tiivistelmä: Tarina kolmen eräkaveruksen matkasta ja seikkailuista talvisen latvalinnustuksen parissa Tulppion kylmissä ja lumisissa erämaissa.
Jatkokertomuksen neljäs osa vie miehet etsimään lintujen jälkiä kauemmas ja vallan erilaisiin maastoihin, tunturin rinteille. Eikä turhaan!
Koko retki 23.-28.1.2020.
SUNNUNTAI 25. TAMMIKUUTA – 3. METSÄNKÄYNTIPÄIVÄ
Normiaamukuviot. Oltaisiinko siinä kymmenen maissa saatu kannettua varusteemme autoon ja lähdettyä ajamaan kohti uutta, jännittävää päämäärää? Kiehtovuutta lisäsi ilman muuta se, että nyt oltiin sitten menossa tunturiin! Se samainen asia kertasi jännitystä myös sitä kautta, että tuo aivan toisenlainen ympäristö voisi kenties myös olla niiden kadonneiden lintujen salainen piilopaikka!
Jonkun kolme varttia ajettiin pikkuhiljaa leveneviä teitä, kunnes kartan mukaan olimme sen Rannimmaisen Sotatunturin kohdalla. Niillä main oli tien reunassa yksi aurattu levennyspaikka, missä oli jo parkissa auto ja peräkärry. Siihen me kuitenkin saimme hyvin myös meidän automme parkkiin, jättäen vielä sopivasti tilaa peräkärryn taakse. Jotta ilmiselvästi moottorikelkkailemaan lähtenyt kaveri saisi kelkkansa myös takaisin kärryyn ajettua, jos meitä ennen tunturista sattuisi palaamaan.
Tunturiin!
Sinne me sitten lähdimme punnertamaan, heti tien vierestä loivasti nousevaa rinnettä pitkin. Mitään aiempia jälkiä ei siellä ollut, vaan minä ähelsin edellä sujuvaa reittiä kuusikon ja männikön seassa tuumaillen. Innostus oli nyt niin suuri, että sitä vaan ihan luonnostaan painoi menemään aika lähelle sellaista maksimi tehotasoa, jota pystyy mukavasti pidempään ylläpitämään. Huomasin suuren innostukseni ainakin siitä, että täytyi aina välillä pysähtyä hetkeksi odottelemaan takana punnertavaa veli M:ää. Tosi suora ja puuskutusta vaille helppo reitti löytyi avotunturin alapuoliseen harvaan mäntymetsään, missä pysähdyimme hetkeksi sopimaan jatkokuvioista.
Päätimme lähteä etenemään kumpikin omia reittejämme. Minä suoremmin ylöspäin ja M vähän alempana metsikössä huippua myötäpäivään kiertäen. Syytä on muuten myös mainita, että pakkanen oli siellä alhaalla auton luona ollut suorastaan paukkuvan kireää, reilusti yli kolmenkymmenen asteen. Vähän ylempänä tunturin rinteellä se ei tuntunut enää aivan niin piukealle.
Jälkiä, jälkiä, jälkiä!
Ei mennyt varmaan viittä minuuttia eroamisestamme, kun sitten osuin tämän retken ensimmäisiin linnun jälkiin!
Vain hetken niitä katseltuani arvelin kyseessä olevan metson jäljet. Koska ne kulkivat männyltä männylle ja joidenkin matalalla olevien oksien kohdalla näkyi erilaisia syömäjälkiä. Muutamat siipien jäljet näin ja kuvasin lumessa ja sitten aikani jälkiä seurattuani osuin vielä kieppiinkin. Toki hylättyyn sellaiseen, mistä johtivat pois tuoreet, varmasti tämän aamuiset jäljet ja sinne puolestaan johtivat jo hiukan tuulen sumentamat eiliset jäljet. Kuopan pohjalla näkyi jätöksiä. Olipa nyt kerrassaan hienoa ja jännittävää päästä lopultakin katselemaan ja tulkitsemaan isojen lintujen jälkiä!! TÄÄLLÄ niitä siis oikeasti elää nyt talvella!
Aikamoisia kohahduksia puiden latvoissa alkoi kuulua ympäriltä, eli tuuli oli ilmeisesti yltymässä. Eipä tuo minua vielä tuossa vaiheessa häirinnyt ja lähdin siitä sitten punnertamaan huomattavasti jyrkkeneviä nousuja ylös puuttomalle tunturipaljakalle. Heti päästyäni ensimmäisen ison koivikon äärelle, havaitsin ympäristön olevan aivan täynnä linnun jälkiä. Luultavasti teerien jälkiä, jotka johtivat lumen pinnassa olevien koivun oksien luota toisille ja pieniä hippusia oli joka paikassa silmujen syömisen jäljiltä.
Tokihan ne voivat yhtä hyvin olla myös riekon tai kiirunankin jälkiä, joista molemmat lajit elelevät juurikin avotunturissa. Mutta oikein mukavasti voivat myös teeret käydä nautiskelemassa silmuja metsänrajan koivikkopensaikoissa, missä oksat ulottuvat kätevästi aivan lumen pintaan saakka. Jälkien koosta ja mallista ei noita ainakaan meikäläinen osaa vielä toisistaan erottaa.
Sitten havaitsin M:n hahmon liikkuvan metsänrajassa alapuolellani ja huusin hänelle, että tulehan sieltä tänne ylemmäs katsomaan. Niin me sitten tutkailimme hetken yhdessä tuota jälkien paljoutta, kunnes taas päätimme jatkaa eteenpäin omia reittejämme.
Duke-tauon paikka
Minä arvoin mielessäni sitä, lähtisinkö nyt suorempaan ylös avotunturiin, vai jatkaisin vielä kiertolähestymistä siinä metsikön ja avotunturin reunamilla. Sitten onneksi keksin, että joku taukokin voisi jo kohta olla paikallaan. Miksei siis juuri nyt ja tässä? Niinpä vaan taas Duke-leiri pystyyn (eikun istumaan) siihen rinteeseen, juuri viimeisten puskien suojaan ennen avotunturia, ehkä vain sadan metrin päähän äskeisestä kohtaamispaikastamme. Tuo tapahtui nyt retkiajalla tunti ja vartti, mutta olihan toki jo paljon aikaa aamiaisesta kulunut.
Aivan makoisaa oli tuollaisessa suojaleirissä taas istua. Ja sen antamaa suojaa osasi arvostaa vielä jonkun pykälän enemmän kuin edellisillä kerroilla, koska satunnaiset, aika voimakkaat tuulenpuuskat pöllähtelivät välillä ulkona. Ja niiden puuskien lämpötila oli oletettavasti aika paljon vähemmän, kuin -20 astetta! Ylikin kolme varttia siinä näyin viihtyneen ja muistan, miten minua meinasi vähän harmittaa, kun onnistuin kippaamaan maitokahvia pivin vuorikankaalle vieressäni istuvasta isosta mukista. Mutta osasinpa sentään asettaa asian suhteisiin ja hymähtää mokomalle harmitukselle. Se ei haittaisi yhtään mitään, vaikka vielä viikon olisin reissussa ja pesu kotona on helppoa.
Ylös läpi kylmän viiman
Tunturinrinteen kylmyys tuntui aikamoiselta, sinne täydellisestä suojasta kömmittyä ja kädet meinasivat jäätyä jo heti siinä leirin pakkauksessa. Evästankkauksen vahvistamana olin päättänyt taktiikakseni lähteä nousemaan juuri siitä paikasta kohti tunturin huippua, niin suoraan kuin vain suksineni pystyisin. Sinne vain jonkun satakunta metriä noustuani, ymmärsin enemmän tuosta tuulesta. Olin leireillyt tunturin suojan puolella ja sieltä vähän ylemmäs noustua tuuli alkoi ujeltaa kasvavalla voimalla päin naamaa! Huonosti tulisi käymään pelkkä pipo päässä tuolla kulkijan, joten pysähdyin ja vääntelin (veli A:n itse tekemän) lumipuvun hupun päähäni. Se tosin onnistui vasta otettuani sekä kiväärin, että repun pois selästäni ja niiden touhujen jäljiltä käteni olivat sitten aivan tunnottomat! Kyllä ne alussormikkaat vaan tärkeät ovat, joten täytyy joskus hankkia suuremmat rukkaset.
Pikkuisen naruja kiristäen huppu tarjosikin sitten aivan mahtavan suojan kulkijan päälle sekä naamalle, joten eipä muuta kuin mahdollisimman jyrkkään ylöspäin ja koneen kierrokset korkealle. Jotta saisi käsiinkin taas tunnon takaisin siellä nahkarukkasten sisällä. Ja kyllähän ne siitä, pikkuhiljaa. Samoin aika pikkuhiljaa antautui myös tunturi minulle, koska pitkiä ja hitaita siksakkeja myöten jouduin niin jyrkkää rinnettä nousemaan. Kaikin muin tavoin se oli kyllä helppoa, sillä kivirakat ja pienet kasvit olivat jossain paksun lumipatjan alla ja pakkaslumen pinta juuri passelin pehmeää, sekä kantavaa.
Huippuhetkiä
Kaikkein jyrkin rinne alkoi jäädä alapuolelle. Aurinko porotti etelän suunnalta ja joka puolella aukeni hienoja näkymiä! Isojen lintujen syömäjälkiäkin näkyi siellä täällä paikoissa, missä oli jotain tunturikoivuja vielä näin korkealla. Ihmettelin ja valokuvasin myös jonkun pienen nisäkkään merkillisiä hyppelyjälkiä, seuraten yksiä peräti johonkin pesään tai suojakoloon saakka. Näädän jäljiksi niitä myöhemmin arvelimme, alettuamme havaita niitä lisää siellä ja täällä myöhemmin.
Kartasta ja muistakin muodoista tiesin, että tunturin laakea huippu alkoi olla jo aivan lähellä. Ja juuri silloin havaitsin jonkun merkillisen hahmon liikkuvan siellä ylempänä! Se oli M, joka oli juuri lähtenyt suksimaan alas huipulta, minusta viistoon poispäin. Pari kertaa täysillä yritettyäni sain karjaistua niin kovaa, että hän minut kuuli ja pysähtyi. Sittenpä me ihastelimme hetken yhdessä mahtavia maisemia joka puolella ja katsastimme myös yhden kivikasan, jonka arvelimme olevan huipun merkkinä. Ehkä se olikin, mutta jotain merkillisiä antennin tapaisia virityksiä siellä näkyi lumen seassa olevan, eikä infotaulua tai kylttiä, kuten luulimme.
Eikun paranee! Tunturihiihto-osuus
Alas päätimme mennä tunturin länsipuolelta, eli tarkalleen vastakkaiselta puolelta minun nousuuni nähden. Sepä olikin sitten kerta kaikkiaan lihaksia kipeyttävää touhua. Poskilihakset nimittäin kipeytyivät melkein kramppiin saakka siitä jatkuvasta virneestä, missä naama oli. Varsinaista juhlaa! Joka puolella ympärillä avautuivat auringon kultaamat, koskemattomat lähi- ja kaukomaisemat, avoimia mutta vaihtelevia rinteitä pitkin oli ihana valita reittejä alas ja se tunturituulikin vaikutti jotenkin jättäneen meidät rauhaan. Eri reittejä menimme, koska olihan se nyt hienointa edetä korkkaamattomissa rinteissä. Pehmeää lunta oli sielläkin niin paksusti, ettei mistään varsinaisesta mutkittelusta oikein mitään tullut. Tämä koskien siis vain veli M:ää lyhyine Altai Hokkeineen. Minun pitkien lankkujeni kanssa täytyy kaikilla lumikeleillä vaan katsoa joku sopivan loiva, pitkä soiro ja päästellä sen päähän sitten kääntymään seuraavalle.
Valokuvia tuli otettua varmaan noin jokaisella pysähdyksellä. Mikä oli minullekin mahdollista nyt, kun olin aamulla laittanut kameraani sellaisen uuden halvan tarvikeakun, joka osoittautui monin verroin paremmin pakkasta sietäväksi kuin kalliit alkuperäisvaraosat!
Vaiheikas paluumatka monenlaisin havainnoin
Metsän reunassa huokailimme hetken tuota hienoutta ja sovimme sitten jatkavamme takaisin autolle taas kumpikin omia reittejämme. Kääntäen tällä kertaa osat aamuisesta. M vähän metsänrajan yläpuolella ja minä vastaavasti sen alapuolella.
Vaikka kuinka monia teeriryhmien jälkiä olimme tänään jo havainneet, mutta tuolla se aina vain parani. Siellä tuli vastaan varsinaisia linnunjälkien kudelmia, laajoja juhlatantereita. Jäljet olivat toki lintujen aamuruokailusta, eikä ketään enää näkynyt missään. Lumikiepeissään olivat jossain muualla pakkaspäivää viettämässä. Mutta kyllähän nyt oli alkanut kuume herätä huomista päivää varten!
Hämärä oli jo alkanut pehmeästi laskeutua maisemien ylle, meikäläisen hiihdellessä hiljakseen metsien sisässä idän suuntaan, kohti nousujälkiämme. Erilaisia aukeampia paikkoja lähestyessäni ryhdyin aina pysähtymään, katselemaan ja kuuntelemaan. Taivas tietää, jos vaikka joku metso jossain puun latvassa ilta-ateriaansa hakoisi. Ja kyllähän sitten tunnelma sähköistyi, kun jotain säkkimustaa havaitsin edempänä olevan aukon takana, mäntyjen latvoissa ehkä noin 200 metrin päässä! Kivääri pois selästä niin varovasti ja vähäisin liikkein, kuin vain osasi. Sitten tähtäilemään vapaalta kädeltä hyvin valovoimaisen kiikaritähtäimen läpi. Musta möykky löytyi kiikarin kenttään, osoittautuen olevan sellainen tumma aukko mäntyjen latvustoissa. Se siitä sitten, mutta tilanne oli kumminkin hieno sen hetken aikaa, minkä jännitys kesti!
Tähtäilyharjoituksia auton luona
Loppumatka meni sitten nousulatuamme myöten takaisin auton luokse. Siinä suksetkin taas oikeasti luistivat, jopa helkkarin kireästä pakkasestakin huolimatta. Kello oli puoli viisi, eikä veli M:stä näkynyt vielä merkkejä. Noin viideksi olimmekin paluuajan sopineet, joten minä ryhdyin askartelemaan jotain ajankulukseni. Myöskin pitääkseni kehoa liikkeessä, sillä pakkanen yhä vaan kiristyi illan laskeutuessa. Ensin juoksin muutaman sadan metrin lenkin tietä pitkin, saaden veren vähän kiertämään. Sitten ryhdyin testailemaan, miten helposti ja hyvän ampumatuen saisin aikaan metsärepustani aivan paljaalle tasamaalle. Tähtäyskohteeksi valitsin arveluni mukaan noin 150 metrin päässä olevan männynlatvan. Erinomaisen positiivisesti olin yllättynyt siitä, miten hyvä siinä oli tähdätä asetta reppuun tukien. Tuntui, että tähtäimen ristikko pysyi kuin naulittuna juuri keskelle sitä männyn latvaa ja kuviteltu lintu siellä vaikutti suorastaan varmalta saaliilta. Tunnelma senkun vaan parani, mitattuani karttaohjelmani kanssa ja tien vieren sähköpylväitä apuna käyttäen etäisyydeksi noin 220 metriä!
Taas yksi juoksulenkki ja sen aikana M sitten saapui autolle ihan aikataulussa. Opelin dieselkone hyrähti käyntiin suorastaan hämmästyttävän notkeasti ja edessä oli vajaan tunnin huristelu takaisin Tikkasen vieriharjun kämpälle. Kauheita -35 asteen pakkaslukemia hämmästelimme matkalla auton mittarista ja ajoimme yhdestä risteyksestä vähän ohi.
Kämppäelämää lyhyenä versiona
Iltatouhut kämpillä taas tuttujen kuvioiden mukaan. Veli A ei ollut kuitenkaan kestänyt jäädä kokonaan flunssaansa kämpälle hoitamaan, vaan oli tehnyt jonkun kävelyretken lumikengillä tien toisen puolen rinteillä. Olikohan kantanut peräti haulikkoakin mukanaan?
Suunnitelma huomiselle, viimeiselle metsänkäyntipäivälle syntyi nyt kuin itsestään. Sinnehän me menisimme tämänpäiväisille tunturinrinteille jo aamuhämärissä, tai jopa ennen. Ollaksemme pelipaikoilla kun teeret aloittavat päivän pääateriaansa, eli aamiaista. Tuo tietenkin tarkoitti meidän aamiaisemme siirtämistä vielä paljon teerien aamupaloja varhaisemmaksi. Semmoiseen kello viiden heräämiseen taisimme päätyä, tähtäimenä päästä suksimaan Rannimmaisen Sotatunturin rinteille joskus seitsemän jälkeen. A oli myös lähdössä mukaan huomenna ja kaikki koettivat viritellä jo iltapuhteella asioita mahdollisimman paljon valmiiksi aikaista lähtöä varten. Ainakin M myös saunoi, minä jätin sen väliin tällä kertaa.
–Kari
Tarina jatkuu viidennessä osassa alaotsikolla:
Lähierä™ 