Tiivistelmä: Kotiovesta suoraan lähimetsään, kun ruumis ja sielu molemmat tuuletusta kaipasivat. Sitä sitten myös saivat, oikein roppakaupalla! Juuri siten kuin epäortodoksisissa säissä luonnossa liikkuminen oikeastaan aina tarjoaa.
Retki 12.4. armon karanteenivuonna 2020.
Ulkoilmapuutostauti
Muutamia päiviä pääsi kulahtamaan ilman yhtään luonnossa samoilua. Maatilan askarteluita enkä edes metsänhoitotöitä kun en aivan tähän kategoriaan sisällytä. Ja kun vielä aivan täysmittainen ”toimistopäiväkin” jäi taakse eilen, tänään keho jo suorastaan huusi raikasta metsäilmaa! Mikä ilmenee meikäläisellä tavallisimmin seuraavin oirein.
Ei osaa olla paikallaan, eikä tarttua mihinkään asiaan. Ajatukset harhailevat siellä täällä. Semmoinen olevinaan päänsärkykin kummittelee jossain taka-alalla. Jopa sittenkin, vaikka viimeisestä kahvikupillisesta ei ole tuntiakaan kulunut. Juuri tästä oireesta minä sitten yleensä viimeistään bonjaan, mistä kenkä puristaa.

Huono keli on oikeasti hyvä keli – dilemma
Tänä sunnuntaipäivänähän täällä etelärannikolla vallitsi semmoinen aika nuhjuinen keli, ainakin useimpien ihmisten mielestä. Sadetta, tihkua ja vähän puolittaisia poutahetkiäkin välillä, navakan lounaistuulen kera. Yksi juuri semmoisista säistä, jotka eivät useimpia ihmiskunnan edustajia ulos houkuttele. Lähipururadoilla heitä sentään jonkun verran näkee. Ei houkuteltuina, vaan nelijalkaisten lemmikkiensä pakottamana.
Minulla ovat kuitenkin jotkut geenit menneet sillä tavoin väärään järjestykseen, että niin kutsutut rupukelitkin saattavat ryhtyä suorastaan kutkuttelemaan jotain hermosäikeitäni. Niin tapahtuu aivan varmasti aina kunnon myrskysäillä, tulivat ne sitten vesisateen, lumisateen, tai pelkän tuulen kera. Semmoinenhan se tempaisi minut nukkumaan ulos pivipussiin juuri reilu viikko sitten (Koronapikapako). Mutta niin voi käydä myös paljon vähemmän dramaattisten säätilojen kohdalla, kuten tänään.
Oikeastihan tämmöinen vinksahtanut asenne juontuu ainoastaan siitä, että niin valtavan paljon hienoja kokemuksia on vuosikymmenten varrella päässyt toteutumaan nimenomaan niiden muunlaisten säiden sylissä, kuin kauniit auringonpaisteet. Silloin luonto on jotenkin aidompaa, sellaista kuin se usein joka tapauksessa on. Kaikille siellä luonnossa oikeasti eläville olennoille. Silloin siellä ei ole ketään muita ihmisolentoja kuin sinä. Olet oikeasti siellä luonnon sisässä, niin kuin ne kaikki muutkin luojan luomat metsien asukkaat. Jos ja kun olet vielä varustautunut sopivalla vaatetuksella – joka meille ihmisille on nykyään jo älyttömän helppoa – pärjäät siellä mitä mainioimmin. Ja sinulle tulee siitä suorastaan hykerryttäviä tuntemuksia!
Minä olen jo iät kaiket kertonut ihmisille oman tiivistetyn kokemukseni siitä, mitä kaikkea hienon retken ja kokemuksen toteutumiseen tarvitaan. Vain kaksi asiaa se vaatii. Sopivat varusteet ja sopivan asenteen. Siinä ne. Mitään erityistä säätilaa se ei todellakaan vaadi, eikä myöskään jotain erityistä nähtävyyttä tai luontokohdetta.

Matkalle, retkelle, kävelemään, luontoon
No niin. Innostus vei miehen mennessään tuossa edellä. Niin se vei myös tänään. Vartin yli kolme taisin päästä singahtamaan ulos ovesta, saatuani ensin haalituksi kasaan juuri sopiviksi katsomani varustuksen tuohon säähän ja siihen retkeen, mikä oli mieleeni rakentunut. Tähän ikään on kymmeniä tuhansia luontoretkiä tehnyt hiippari jo oppinut sen, että sopiva varustus aivan kerta kaikkiaan varmistaa jokaisen retken onnistumisen.
Eikun sitten patikoimaan sinne tuulen ja pienen sateen sekaan, joka ei tuntunut yhtään miltään muulta kuin mukavan raikkaalta! Metsäautotiellä ensimmäisen kilometrin matkalla tuli vastaan kaksi naisihmistä, jotka moikkasivat ja totesivat, että ”eipä näy niitä paljon puhuttuja ruuhkia täällä luontopoluilla”.
Sitten omille tutuille reiteille, villien metsämaiden läpi. Mikä toki tässä nykyisessä Suomenmaassamme tarkoittaa ”villien talousmetsämaiden läpi”. Joka puolestaan tarkoittaa melkein joka paikassa myös eri vaiheissa olevien aukkohakkuualueiden läpi. Niin nytkin. Loppumatka hyviä, vaihtelevia polkuja pitkin, koska kuitenkin aika tunnetulle ja sitä myöten suositullekin kotikuntani luontokohteelle olin menossa.

Huippupaikka ja –hetki ihan yksin
Ristin sielua en matkallani nähnyt. Enkä ketään tietenkään siellä superhienossa nähtävyyspaikassakaan, minne sitten tauolle istahdin, reilun neljän kilometrin kävelyn jälkeen. Kotona syödyn hyvän lounaan jälkeen ei ollut vähääkään nälkä tai mitään muutakaan, joten hörppäsin vain vähän repussani olevasta vesipullosta.
Ja kun sekä paikka, että fiilis olivat jotenkin niin kohdillaan, kaivoin repustani myös vanhan piippuni ja ryhdyin valmistelemaan sellaista rituaalia, jonka päädyn tekemään vain ehkä neljä tai parhaimmillaan viisikin kertaa vuodessa nykyään. Siis polttamaan piipullisen jossain juuri täydellisessä paikassa ja tilanteessa.

Eläinten seurailua
Paluumatkan reitiksi valitsin niemen kiertävän polun ja siitä järven rantaa pitkin niin pitkälle kuin pääsi. Ihastellen siellä kallioita ja niiden suojissa vihreinä hohtavia kallioimarteita. Tuttujen – ja siltikin yhä vaan aika usein yllätyksiäkin tarjoavien – lähimetsien läpi kotiin kuljeskelin. Kuunnellen lintujen ääniä ja koettaen erinäisistä jäljistä maassa lukea, mikä eläin mitäkin jalan tai sorkan jälkiä oli sinne jättänyt. Sekä erilaisia pipanoita. Erikseen mainitsen sepelkyyhkyt, joita juuri nyt puuhastelee koko ajan lisääntyvät määrät ainakin eteläisen Suomen metsissä ja peltojen reunoilla. Tiedättehän sen hienon äänen ”Hu-huu-huu-huhuu, hu-huu-huu-huhuu”?

AK3-KK4
Siellä iltahämyisen luonnon rauhassa ajatukset selkeytyivät semmoiseen jonoon, että päätin tehdä seuraavan pikkuisen opastetun retkenkin juuri näillä reiteillä. Kyse on siis semmoisista muutaman ihmisen luontoretkistä, joita teemme näinä korona-aikoina kaksivuotisen retkeilykurssimme piirissä. Täyttämään sitä aukkoa, jonka kurssin päätöskevään huipennusten eteenpäin siirtyminen jätti. Tämän väliotsikon merkilliset akronyymit avautuvat edellisen vastaavanlaisen retken tarinasta ”Koronakarku kolme”.
—Kari