Nyt reppu jupiset

Tiivistelmä: Yhden repun ja sen kantajan kehityskertomus, jonka aikana molemmat ovat muuttuneet. Ensin vanha samooja, jonka syvälle juurtuneet käsitykset reppujen ja rinkkojen hyvyyksistä kehittyivät eteenpäin.

Sitten myös se reppu, joka on omien muokkausprojektien myötä päätynyt yhä vaan monikäyttöisemmäksi välineeksi. Niin tarkalleen käyttäjänsä tarpeisiin hiotuksi, ettei moista pelkästään rahalla pysty hankkimaan.

 

Lintumetsällä. Kaikki tarpeellinen mukavasti mukana.

 

Yhden repun tarina

Reppua tärkeämpiä varusteita ei ole paljon luonnossa kulkevalle monia, jos yhtäkään. Minä olen vasta yhden ainoan jutun näistä asioista kirjoittanut otsikolla Reppu ja reissumies. Summeeraten siihen omia kokemuksiani erilaista repuista ja rinkoista eri käyttötarkoituksissa, sekä omaa läheistä suhdettani noihin reissukavereihin. Tuon artikkelin otsikoin Reino Helismaan, Toivo Kärjen ja Tapio Rautavaaran klassikon nimellä, joka ei satavarmasti vanhene ikinä, niin kauan kuin Suomen kieli olemassa on!

Tämän tarina otsikoksi pääsi palanen Eppu Normaalin 1984 julkaiseman kappaleen ”Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset” kertosäkeen alusta. Sen kestävyydestä ajan virrassa en tiedä, mutta aika vahva usko minulla siihenkin on.

Tämä on tarina yhdestä repusta. Yhdestä minun repustani. Joita minulla on jo yli 50 vuotta kestäneen retkuilu-urani aikana ollut vajaat kymmenen kappaletta, oikein aktiivisessa ja pitkäaikaisessa käytössä. Ja juuri nytkin niitä on semmoisessa käytössä 4 – 6 kappaletta, riippuen siitä, mikä nyt sitten oikein aktiiviseksi käytöksi lasketaan.
Varusteartikkeli tämä on siis tietenkin. Mutta yhtälailla puntarointia repun merkityksestä metsien kulkijalle, erilaisista tarpeista ja käyttötavoista. Kuten myös aktiivisen vaeltajan aivan omista strategioista, jotka johtavat varusteiden säätämiseen ja kehittelyyn juuri omiin tarpeisiin sopiviksi.

 

Vaeltajia reppuineen Koilliskairassa joskus.

 

Kaikki reput

Monta niitä siis on. Kun on niin monia erilaisia tapojakin, joilla metsissä, tuntureilla ja ties missä milloinkin kulkee. Nykyään usein erilaisissa opasrooleissa ja välistä ties mitä kunnostusprojekteja toteuttaen, kuljettaen vaikkapa moottorisahaakin selässään pitkälle metsien sisään!

Olen kai noista jo tuossa ”Reppu ja reissumies” –artikkelissa kertonutkin, mutta olkoot listamuodossa tässäkin. Erinomaisen aktiivisessa käytössä meikäläisellä ovat siis pitkään olleet:

• Pyöräilyreppu, Outdoor Sur5val – Noin 20 ltr.
• Pieni päiväreppu, Haglöfs Project L – Noin 25 ltr.
• Anatominen rinkka, Mc Kinley Sherpa – Noin 60 ltr.
• Putkirinkka Savotta Paljakka 906 – Noin 85 ltr.

 

Esimerkkinä kauan palvelleista nyt tuo, minun kaikkien reppujeni vakio-olkataskuin.

 

Vanhalle vaeltajalle erikoinen reppu

Tämän menin ostamaan Varustelekasta muistaakseni vuonna 2013. En suorastaan mihinkään selkeästi määritettyyn tarpeeseen, vaan oikeastaan vähän sellaisena impulssiostoksena. Taustana kuitenkin se, että halusin kokeilla ja testailla, miltä tuollainen military-tyylinen reppu oikein selässä tuntuu ja miten semmoisen kanssa voisi (muka) jossain retkeilykäytössä pärjätä.

Valintani osui silloin yhteen reppuun, jonka nimessä esiintyi termi ”3 Day Assault Pack”. Omien nettitutkailujeni perusteella näin tuon repun olevan jonkunlainen kopio yhdestä maailman kuuluisimmasta repusta, jonka kanssa brittiläiset SAS-joukot roudasivat muutaman vuorokauden aikana rajut kuormat sotatarvikkeita Falklandin saarten (tai Malvinas-saarten) reunalta toiselle yhden kahakan yhteydessä vuonna 1982. Tästä asiasta löytyi kehujakin kyseisen kopiovalmistajan sivuilla silloin, kun minä reppuni ostin. Vaan ei ole löytynyt enää pitkiin aikoihin. Eikä moista kai pidä ihmetellä. Oletettavasti alkuperäisten varusteiden valmistaja Berghaus on asianmukaisesti mokomaan markkinointiin puuttunut.

 

Tuossa hän aivan täyteen pakattuna – olkataskuineen, muttei muita lisukkeita.

 

Mukavia yllätyksiä jo ensikokeiluissa

Järeän ja kestävän oloisesta materiaalista reppu on tehty, eikä ole kyllä painoltaan mikään höyhensarjalainen. Minulle repun – tai minkään muunkaan vermeen – paino ei kuitenkaan ole vähääkään haitallinen asia silloin, kun esimerkiksi päiväretkien varusteista puhutaan. Ne haasteet muuttuvat kyllä tärkeiksi sitten useiden päivien tai viikkojen varusteiden kohdalla.

Minä ryhdyin tietenkin kokeilemaan uutta ja itselleni vallan uudenlaista reppua erinäisillä retkilläni. Ensimmäinen huomio oli repun aika huikea kapasiteetti, verrattuna moniin muihin reppuihini ja rinkkoihini, noiin 50 litraa. Aika täyteenkin sitä sitten pakkailin jo heti ensimmäisillä retkilläni ihan vaan testailun vuoksi, havaiten seuraavaksi sen mainion modulaarisuuden. Melkoiset määrät erilaisia osastoja ja taskuja, joihin sai erinäisiä varusteita pakattua. Löytyi paikat juomarakoille ja niiden letkuille, kiinnitysremmit painaville tavaroille, jne. Seuraava huomio oli se, että repun ulkoreunat olivat täynnä niihin kiinni ommeltuja remmejä. Kyseessä ovat niin kutsutut Molle-kiinnikkeet, joiden kanssa reppuun on helppo kiinnittää melkein mitä tahansa lisätaskuja tai varusteita kulloisenkin tarpeen mukaan.

 

Pääosasto auki leväytettynä. Huonosti näkyvät repun moninaiset taskut ja lokerot.

 

Yllätykset muuttuvat hämmästykseksi

Varsinainen hämmästyksen aihe oli sitten se, että mokoma murikka olikin myös oikein helppo ja mukava selässä kannettava, jopa vähän painavammillakin kuormilla. Juuri tämä asia oli minulle suuri yllätys – ellei peräti järkytys! Tämä kun oli muotoiltu melkein täydellisesti vastaan kaikkea sitä, mitä vanha vaeltaja on oppinut. Ja miten retkeilijöille ja vaeltajille myytävät varusteet ovat kautta vuosikymmenten rakennetut. Niin, että paketti on litteä ja korkea, kaikki lähellä selkää. Leveys vaihdellen nk. anatomisten rinkkojen kapeudesta perinteisten putkirunkoisten rinkkojen vähän leveämpään konstruktioon.

Miksi hemmetissä tämmöinen pelkästään taaksepäin laajeneva ”möykky” nyt sitten olikin niin hyvä kantaa? Syy selvisi tietenkin nopeasti. Tässäkin konstruktiossa kaikki painavat tavarat pakataan ja kiinnitetään hyvin lähelle kantajan selkää. Kaikki on tehty valmiiksi sitä varten. Keveitä varusteita voi sitten pakata ulompana selästä oleviin osastoihin ja taskuihin. Ja kaikkinensa taistelijan (tai retkeilijän) selässä on paketti, joka haittaa hänen mobiliteettiaan mahdollisimman vähän kaikenlaisissa paikoissa ja tilanteissa.

Minulle nämä olivat kerta kaikkiaan uusia havaintoja ja kokemuksia!

 

 

Siinä he menevät yhdessä jollain kesäopastusretkellä.

Ensimmäinen modaus

Aivan pikkuisen ”roikkuvalta” reppu kuitenkin tuntui, varsinkin silloin, kun se oli oikein kunnolla täyteen lastattu. Sitä kun aikani ihmettelin ja tutkin, selvisi, että repun olkaremmit olivat vähän liian pitkät minulle. Tai siis rehellisesti sanoen, minä olin liian tumppi tuolle repulle. Sen selvittyä menin heti paikallisen suutarin puheille, joka pyynnöstäni lyhensi repun hihnoja juuri oikeista kohdista, jonka jälkeen se istui selkääni kuin nakutettu!

 

Olkaremmejä toppauksineen lyhennettiin noin 8 senttiä.

 

 

Kovaan käyttöön!

Näiden kokemusten myötä tuo vanhalle vaeltajalle yhäkin melko merkillinen reppu alkoi kulkea selässäsi aina vaan useammin – muiden reppujen ja rinkkojen kustannuksella. Kaikkein eniten erilaisilla retkillä, missä olin oppaana. Repun kapasiteetille kun löytyi silloin aina kovasti käyttöä. Ensiapuvarusteiden on parempi olla runsaammalla kuin minimireunalla ja varalla on fiksua kuljettaa aika monenlaisia asioita retkeläisten kaikkinaisen mukavuuden ja turvallisuuden varmistamiseksi – kaikissa olosuhteissa ja tilanteissa.

Täytenä ja aika painavanakaan se ei vaan ryhtynyt epämiellyttävältä tuntumaan. Mikä yhä vaan lisäsi vanhan vaeltajan hämmästystä.

Noiden kokemusten siivittämänä reppu lähti sitten mukaani ensin yhdelle, sitten toiselle ja kolmannelle pidemmällekin retkelle Brittein saarten upeilla vaellusreiteillä, huipentuen jopa Skotlannin länsiylämaiden halki kulkemiseen. Niillä keikoilla oli sitten jo mukana aikalailla niin paljon varustusta, kuin tuon repun noin 55 litran maksimitilavuuteen pakata voi. Yli 20 kiloa oli ainakin joskus painoa, kun suurin osa kahden vaeltajan varusteista minun selässäni kulki. Aina vain samoin tuloksin, hyvä ja helppo kantaa!

Tuollaiseen statukseen tuo perinteiselle suomalaiselle vaeltajalle aika merkillinen reppu oli siis päätynyt minun käytössäni vuoden 2018 loppuun mennessä. Se oli jo muuttunut ylivoimaisesti useammin selässäni kulkevaksi retkikumppaniksi, kuin mikään muu reppuni tai rinkkani. Silloin se oli jo kulkenut selässäni myös aika monilla metsästysretkillä niin eteläisen, keskisen, kuin pohjoisenkin Suomen erämaissa. Pelkästään hyvin kokemuksin niissäkin ympyröissä, yhä vaan.

 

Skotlannin länsiylämailla. Reppu ei näy, mutta on miehen selässä kaiket päivät.

 

Mietintöjä metsästysrepun ja aseiden ympärillä, Vol 1.

Meikäläisen metsästysharrastus kulminoituu nimenomaan sellaiseen lajiin, jota usein samoilumetsästykseksi kutsutaan. Siinä retkeilyyn, vaeltamiseen ja metsästykseen liittyvät asiat linkkautuvat totaalisesti toisiinsa. Kyseessä on siis sellainen touhu, missä mies kulkee yksin pitkin metsämaita, koettaen myös saalista saada, silloin kuin mahdollisuuksia eteen tulee. Siis ihan oikeasti yksin, ilman koiraakaan mukanaan. Ne kuviot ovat niin kaukana esimerkiksi nykyaikaisesta, perin juurin organisoidusta hirven metsästyksestä, kuin olla saattaa. Unelmien saaliseläiminä ovat useimmiten metsot ja teeret, joiden näkeminenkin noilla tavoilla on aina huikea kokemus ja saaliin saaminen todella harvinainen täyttymys, missä tavattoman monien asioiden täytyy natsata kohdilleen.

Tuollaisilla metsänkäyntiretkillä siis mies kuljettaa mukanaan kaiken, mitä vähintään pitkän päivän aikana tarvitsee. Muonat, juomat ja kaiken vaatetuksen sekä suojan, jota Suomen syksyiset säät voivat vaatia. Tietysti myös metsästykseen liittyvät varusteet. Kunnon repun se vaatii.

Ja aivan parhaimmillaan se vaatisi myös yhdistelmäaseen, eli tavallisimmin niin kutsutun haulikkorihlan. Sellaisen, joka mahdollistaa juuri sopivimman asetyypin käyttämisen niissä tilanteissa, mitkä kulloinkin samoilumetsästäjän eteen sattuvat tulemaan.

Sellaistenkin perään meikäläinen siis päätyi taannoin kuolaamaan, mutta ne etsinnät loppuivat siihen, etten kerta kaikkiaan onnistunut löytämään sellaista yhdistelmäasetta, joka minun vaatimukseni täyttäisivät. En niin mistään. Eli minun täytyy siis vaan kuljettaa mukanani sekä täydellistä haulikkoani, että täydellistä luodikkoani, silloin kun yksinäni metsämailla riistan perässä tietynlaisilla retkillä joskus kuljen.

 

Sorsajahdissa yhdellä suolla. Reppu lepäilee heinikossa.

 

Mietintöjä metsästysrepun ja aseiden ympärillä, Vol 2.

Viime tammikuussa kun hiihtelin latvalintujen perässä tuolla Tulppion hyytävän kylmissä talvierämaissa, päädyin huomaamaan, että kiväärin kuljettaminen olalla hihnan varassa toki toimi ihan kohtuullisesti, mutta kyllä toi vielä yhden lisärasituksen miehen fysiikalle pitkien päivien aikana. Noiden kokemusten jälkeen päädyin sitten miettimään jonkun oikean metsästysrepun ostamista. Sellaisen, missä on oma pussi tai kotelo kiväärin kuljettamiseen, aivan miehen selkää vasten. Silloin se on parhaimmillaan ainoastaan lisäpaino, joka ei muuten millään tavalla menemisiä tai tekemisiä haittaa.

Tutkin noita sitten ensin netissä ja sen jälkeen jopa parissa liikkeessä muutamia huipputuotteita hipelöiden. Mutta ennen kuin päädyin ostopäätöstä tekemään, mieleeni juolahti tämä. Tuollainen 300-400 euroa maksava reppu olisi kyllä varmasti paras mahdollinen varuste juuri kyseisenlaisille retkille – mutta ainoastaan juuri sellaisille retkille! Ei sellaisen kivääripussilla varustetun repun kanssa voisi tai kehtaisi missään muualla kulkea, kuin luvallisilla metsästysmailla, luvalliseen aikaan. Muualla ihmisten ilmoilla semmoinen ainakin herättäisi kummastusta ja hämmästystä muiden retkeilijöiden piirissä ja ties vaikka joku päätyisi peräti poliisillekin jostain (mahdollisesti) aseen kanssa metsissä kulkevasta ihme hiippailijasta raportoimaan. Löytyihän sitten myös joitain huippumalleja, missä asepussin saa piiloon silloin, kun sitä ei tarvita. Mutteivät nuo reput taas muuten lainkaan pärjää minun jo perin juuri koetellulle isolle repulleni.

 

Tämä reppu taas miehen selässä, nyt kunnon lumien ja pakkasten keskellä.

 

Muokkaa itse se täydellinen reppu!

Noista kaikista ajatuksista heräsi sitten idea. Entäs jos tuon minun aivan erinomaiseksi osoittautuneen suuren päiväreppuni voisikin konvertoida toimimaan myös oikeana metsästysreppuna? Ajatuksen taustana oli toki myös se, että tunsin tuon ”vanhan” reppuni jo aikamoisen tarkkaan. Myös siinä olevan tukevan selkälevyn, joka on sijoitettu omaan vetoketjulliseen taskuunsa. Sitä taskua kun aikani tutkiskelin, päädyin sellaiseen ajatukseen, että HITTO SOIKOON! Tuohon voisi kyllä varmasti sijoittaa vaikka millaisen kivääritaskun, joka olisi aivan kulkijan selkää vasten (tukevan selkälevyn takan toki), ei veisi mitään tilaa repusta ja olisi helposti paikalleen laitettavissa. Sekä pois otettavissa, kun sitä ei tarvita.

 

Repun selkälevyosaston tasku avattuna. Sen läpi asepussi pannaan kulkemaan.

 

Projektin seuraava vaihe oli suunnitelmien paperille piirtäminen ja sitten jutustelu oman kylän ompeluliikkeen omistajan kanssa, joka on varsinainen Ninja näissä asioissa. Toteuttanut jo pelkästään meikäläisellekin jokusia sellaisia erävarusteiden korjausprojekteja, joista kaikki muut tahot olivat mahdottomina kieltäytyneet. Aivan toteutettavalta kaikki hänestäkin näytti! Sitten vaan vermeet Mammantupaan ja odottelemaan. Vermeet olivat siis tässä tapauksessa tuo minun reppuni, sekä yksi Tokmannilta ostettu halpa Vaeltaja-merkkinen kivääripussi, millaisista oli jo pari muutakin kehitysprojektia aiemmin menestyksellä tehty.

 

Tähän käyttöön modifioitu asepussi tukiremmin ohjauslenkkeineen.

 

Reppu valmistuu – ja toimii!

Mitään oikeaa kiirettähän tuolla projektilla ei ollut, kun se toukokuun alussa käynnistettiin, mutta minua se kutkutti niin paljon, että taisin kaksi tai kolmekin kertaa kysellä liikkeestä missä mennään. Toukokuun lopulla sen sitten liikkeestä pääsin noutamaan ja hetipaikalla kotona tutkailemaan, sekä hyväksi havaitsemaan. 28.5. menin kahden kaverini kanssa lähitutkimusretkelle Kantvikin Kasabergetille, minne oli pakko pakata tuo reppu heti simuloituun tosikäyttöön. Pakkasin siis kivääripussiin testauksia varten erilaisista harjateräksen pätkistä ynnä muista jesseteipillä kasaamani paketin, joka oli painoltaan ja pituudeltaan juuri omaa kivääriäni vastaava. Olin sen tehnyt jo joskus aiemmin yhtä toista erävarusteviritysprojektia varten.

Tuo retki oli täydellisen hieno muutenkin (kts. linkki tarinaan edellä) ja samanmoinen myös tämän varustekehitelmäni suhteen! Minä en nimittäin koko retken aikana tuntenut enkä muistanut ollenkaan sitä kivääri-imitaatiota selässäni kantaneeni! Toki se aiheutti omanlaisiaan repun käsittelyn vaatimuksia aina tauoilla reppua selästä pois ottaessa ja takaisin laittaessa, mutta kulkiessa sen olemassaoloa ei kerta kaikkiaan havainnut lainkaan! Voisiko parempaa olla?

 

Kivääri kulkee mukana metsällä vallan miehen kulkua häiritsemättä.

 

Kehitystyön seuraavat askeleet

Kehitystyö ei ole vielä aivan finaaliin saakka päätynyt, vaikka kaikki olennainen ja haastava tuntuukin olevan täydellisyyteen saakka onnistunut. Vielä täytyy toteuttaa erillinen pussi suojaamaan repussa kulkevan kiväärin piippua tai vaimentajaa kaiken maailman risuilta roskilta, jotka tunkevat joka paikkaan metsämiehen milloin missäkin pusikoissa ja ryteiköissä möyriessä. Ja peittää myös aseen piipun tai perän näkyvistä ihmisten ilmoille joskus päädyttäessä, metsästysasetusten mukaisesti.

Tuo on kuitenkin sen verran normaali asia, että erinomaisen ompelutaitoinen vaimoni on sen luvannut minulle tehdä. Kunhan mallit ja muut ensin yhdessä läpi katsotaan. Miettimistä ja kokeilemista tuokin silti vaatii, jotta saa varmasti tehtyä sellaisen suojapussin, joka pysyy aina paikallaan missä tahansa kulkiessa, mutta on silti erittäin sutjakkaasti irti kiskaistavissa tarpeen tullen.

Ja sitten täytyy vielä ennen syksyn pidempiä tosi reissuja tehdä tuolle repun metsästysinkarnaatiolle sopiva sadesuoja. Mikä vaikuttaakin jo niin moniulotteiselta jutulta, ettei siitä ole vielä tässä aiheessa edes hyvä ajatuksen tynkiä olemassa.

 

Repun talvisuojus mallia ”lintukoira”. Jotain tuollaista minäkin. Kuva: Veli A.

 

Tulevaisuus tämän repun kanssa

Suunnitelmanani on kulkea tuon repun ja aseen kanssa kaikki seuraavat alkusyksyn metsänkäyntiretket. Joilla ei sinänsä sillä selässä kulkevalla kiväärillä tule mitään käyttöä olemaan. Mutta se saa luvan siellä kulkea pelkästään (noin 5,5 kg) painona, totuttamassa minua kaikille niille myöhäisen syksyn ja talven retkille, joilla tuo vehje voi sitten vallan hyödyllinenkin olla.

 

Mies, reppu ja kaikki metsästysretken varusteet menossa jossain.

 

Kovin innoissani olen tuosta mainiosta repusta, joka on päätynyt muuttamaan erittäin paljon tämmöisen aika kokeneen ja pitkän jänteen vaeltajan käsityksiä repuista ja rinkoista. Puhumattakaan, että olen lisäksi onnistunut kehittämään siitä vielä täydellisen metsästysrepunkin. Niin hyvän, ettei sellaisia voi tästä maailmasta edes rahalla ostaa!

–Kari