Kuka meni puunrungon raapimaan?

Tiivistelmä: Puntarointeja yhden raavitun puun ympärillä. Siinä samalla myös vähän tutkimusretkeilyasenteesta, sekä yksinkertaisista ja monimutkaisista totuuksista. Pienen iltaretken piirissä Kirkkonummen lähimetsissä nämä kaikki tapahtuivat.

 

 

 

Retki 18.7.2020.

 

Luonnossa piisaa katselemisen ja oppimisen akseleita!

Luonnossa kulkiessa on monia tuhansia erilaisia mielenkiintoisia asioita katseltavana, jos vaan katsella osaa! Juuri tämä tavattoman monien erilaisten näkökulmien ja katselutapojen huima skaala on minun nykyisen elämäntehtäväni ytimessä. Yrittää avata mahdollisimman monille tämän pallon kanssatallaajille sitä, miten luonnosta saa virkistystä ja elämänvoimaa. Ja noiden katselukulmien skaalasta voi aivan jokainen ihminen löytää juuri itselleen mielenkiintoisia aspekteja. Sellaisia, joissa riittää tilaa tietojen syventämiselle ja sitä myöten aina vaan enemmin nähtävää ja koettavaa. Parisen sataa sellaista katseluvinkkeliä olen pelkästään minäkin jo huomannut ja listannut, joista jokainen tarjoaa ihan yksinään vaikka elinikäisen harrastuksen. Kuten myös tutkimusalan ammattilaisille.

Tänään tuon taas esiin yhden sellaisen, eläinten luontoon jättämät jäljet. Tällä kertaa pienellä iltaretkellä eteen tulivat syömisen ja/tai raapimisen jäljet puun rungossa.

 

Tämäkin hienous osui polulleni.

 

Iltalenkki pohjoisterritoriossa

Tuolla nimellä minä olen päätynyt kutsumaan Humaljärven, Volsintien ja Sepänkyläntien rajaamaa aluetta, joka on 16 vuotta ollut suosikkialueeni pienille luontoretkille. Koska pääsen kävelemään sinne suoraan kotiovestani. Sieltä löytyy aikamoinen skaala erilaista luontoa. Onko se nyt sitten ”villiä luontoa”, kun siellä on polkuja, metsäteitä, mökkiteitä, kallioita, pikku soita, puroja, ojia, kaikissa mahdollisissa vaiheissa olevia talousmetsiä ja yksi viljelty peltokin?

Minun silmilleni ja sielulleni se ainakin on erittäin oikeaa ja monipuolista luontoa. Muilla tavoilla ajatteleville perustelen kantaani tässä ainoastaan sillä, että noissa metsissä minä olen menneiden vuosien  aikana päätynyt näkemään kerrassaan mahtavan kattauksen Suomen luonnossa elävistä eläimistä. Tässä niiden listaa suoraan korvien välistä tempaistuna. Vain sieltä suuremmasta päästä ja jonkinlaisessa painojärjestyksessä: Hirvi, karhu, villisika, valkohäntäpeura, metsäkauris, ilves, supikoira, kettu, rusakko, metsäjänis, metso, teeri, sepelkyyhky.

 

Meikäläisen ”pohjoisterritorio”, olkaa hyvä! Ote palvelusta Retkikartta.fi

 

Vapaalla vai jonkun perässä?

Minä kuljen luonnossa useimmiten ilman mitään agendaa. Vain kulkeakseni ja saadakseni hyvää oloa sekä keholle, että mielelle. Joskus on toki takaraivossa joku tavoitekin, esimerkiksi valokuvaamisen saralla. Tällä kertaa ”tavoitekerroin” oli ehkä noin tasolla 0,3. Ajatuksena koettaa kuunnella, katsella ja opetella ehkä taas jotain lisää sepelkyyhkyistä, jotka ovat viime vuosikymmeninä muuttuneet aina vaan yleisemmiksi asukeiksi metsien ja peltojen alueilla. Heidän elämäntapojaan olen koettanut opetella seuraamaan viimeisten parin vuoden ajan. No, mitään uutta en päässyt tällä rintamalla kokemaan ja oppimaan koko lenkin aikana, vaikka heidän tuttuja ”Hu-HUU-huu-hu-huu” -huuteluitaan kuulin koko ajan eri suunnilta. Paitsi sitten aivan lenkin lopussa! Siitä myöhemmin.

 

Suomen kesäinen luonto on vaan niin vehmasta ja hienoa jo alkumatkasta!

 

Monenlaisia maastoja

Tahallisesti suuntasin kulkuni läpi sellaisten pienten metsän kulmien, jotka eivät joka puskaltaan minulle tuttuja ole – vaikka toki noilla alueilla olen jo sadat kerrat kulkenutkin. Juuri tuolla alueella on tiheitä, mutta kuitenkin ilahduttavasti vaihtelevia talousmetsiä. Kuusikoita, pajukoita, ohuita koivikoita – ja niiden väleissä siellä täällä kivoja pieniä heinäkasvuston peittämiä aukioita. Monia sellaisia, missä vanha metsien kulkija ajatteli, että vallan kiva leirin paikkakin tuossa olisi.

 

Tällaisiakin taskuja löytyy sieltä tiheiden metsien keskeltä.

 

Suu- ja sorkkaeläinten polkujahan ovat etelän metsät aivan täynnä. Valkohäntäpeurojen ja metsäkauriiden jälkiä noin suomenkielellä siis. Sellaisia pitkin ihminenkin melkein väistämättä hakeutuu tiheissä ja hankalissa maastoissa kulkemaan. No, minä ainakin.

 

Retken reitti GE satelliittikuvalla – 4,8 km ja 1 t 40 min.

 

Raapimapuu

Yhtä tuollaista seuratessani osuin nuoren leppäpuun runkoon, jota oli järsitty ja/tai raavittu oikein kunnolla. Pysähdyin sitä tietenkin katselemaan ja myös valokuvia otin. Ainoastaan paria asiaa osasin silloin siellä lyhyen pysähdyksen aikana tuumailla. Jälkiä oli puun rungossa noin korkeusvälillä 40-140 cm. Puun juurella oli jonkun verran suikaleita, jotka olivat hyvin ohuita. Samoin rungossa olevat raapimisjäljiksi tulkitsemani merkit olivat ainakin osittain ohuita, kuin oikein terävien kynsien aikaan saamia. Ilves tuli minulle noista heti mieleen.

 

Aikamoiset kekkerit on siinä ollut.

 

Loppumatkan kyyhky-yllätys

Paluumatkan kuljin pitkin tuttua metsätietä, kunnes pienelle polulle, joka johtaa kotimäelleni Neidonkalliolle. Ties missä ajatuksissani siinä olin, kuten melkein aina luonnon sisässä kulkiessani. Muistan aika hyvin, miten ajatukseni tuossa kohdassa kulkivat, vaikka ne sellaisia nopeita häivähdyksiä olivatkin.

”Kas, joku on nostanut lippalakin pienen männyn oksalle. Katson sen, kun siitä ohi menen”. Tuo jälkimmäinen lause ei kyllä oikeasti mieleeni muodostunut, vaan on pelkästään jälkeenpäin kehitelty jatke edelliselle. Eteenpäin kävellessäni se lippalakki sitten lehahti lentoon, istahtaen kahden metrin korkeudelle toisen puun oksalle noin 15 metrin päähän. Jolloin ajatuksissaan ollut kulkija huomasi kyseessä olevan sepelkyyhky.

Sinne se sitten jäi taas istumaan. Minä hiippailin muutaman metrin sivulle ja eteenpäin, jotta sain suoran sihdin häneen. Tosi ison ja suorastaan pullean näköinen sepelkyyhky tuo oli. Siinä minulla olisi ollut aikalailla täydellinen paikka ottaa hienoja valokuvia – jos olisi kamerassa ollut akku sisällä!

 

Kyyhkystä ei siis kuvia :-(. Mutta muuta hienoa luontoa kyllä myös piisasi.

 

Jälkipuintia

Siitä raapimapuusta laitoin jonkun valokuvan sekä kommentin Whatsappin Eräveljet –jakelulistalle, missä odotusteni mukaisesti tuli aikalailla ehdotuksia noiden jälkien mahdollisesta aiheuttajista. Vaihdellen akselilla: Karhu – ilves  – valkohäntäpeura – metsäkauris – tikka. Tuossa porukassa kun on reippaasti erä- ja luontokokemusta hyvin erilaisista perspektiiveistä monien vuosikymmenten ajalta.

Fiksusti osattiin kysellä mm. sitä, näkyikö puun juurella paljon kuorta? Koska sitä on puun pinnalta poistettu ainakin useamman ämpärillisen verran. Oli pakko mennä uudelleen paikalle seuraavana iltana toteamaan, ettei siellä yhtään kuoren jämiäkään missään näkynyt, vain pieniä puun säleitä. Eli tuosta voisi yrittää päätellä jonkun syöneen ne kuoret. Metsäkauris tai valkohäntäpeura sitten varmaankin? Mutta voivatko ne taas saada aikaan noin teräviä jälkiä puuhun ja ohuita suikaleita siitä irti? Jos vaikka jotain sarvipiikkejä ovat puun kylkeen raapineet? Tämä teoria jäi päällimmäiseksi minun mieleeni jo senkin vuoksi, että aivan kauriiden polun varrella tuo puu sijaitsee. Tai sitten ilves on käyttänyt hyväkseen toisten paljastamaa kovaa puun pintaa? Ja ehkä ne kuoret ovat hävinneet jo joskus aiempina vuosina?

Mitään selvää ja vahvaa tunnistusta tai julistusta ei asiaan tullut, mikä kertoo aika paljon tuon porukan kokeneisuudesta ainakin minulle. Ei löydy yhtään semmoista nykyajan some-maailman pikatietäjää, joka näkee vaikka yhdestä valokuvasta ihan heti mistä on kyse. Asia on sitä myöten heti varma ja sitä myös tietona julistetaan. Vallan suureen ääneenkin usein.

 

Teräviä välineitä on kyllä tarvittu.

 

Nöyrä vaiko tietäväinen?

Nykymaailmassa ihmiset rakastavat yksinkertaisia ja selviä vastauksia sekä niin kutsuttuja totuuksia. Ne ovat mahdottoman paljon suositumpia, kuin epämääräisemmät tiedot. Mutta ainakin minun vähäisen, viiden vuosikymmenen mittaisen fyysikon ja insinöörin ymmärrykseni mukaan melkein kaikki oikeat totuudet ovat hyvin monitahoisia. Eläinten jättämiin jälkiin liittyvät asiat ovat oikein erityisesti sellaisia, hyvin usein joko paljon tai vielä enemmän tulkinnan varaisia. Toivottavasti seuraavan kappaleen superlyhennetty tarina tätä jollain tavalla lukijoille avaa.

Joitain vuosia sitten pääsin kuuntelemaan suomalaisen tutkijan luentoa eläinten jäljistä. Kaiken muun ohella hän kertoi tarinan siitä, kun oli ollut viikon talvileirillä Pohjois-Ruotsissa, tusinan muun pohjoismaisen susitutkijan kanssa. Jossain vaiheessa leiriä he olivat havainneet suden jäljet lumella ja lähteneet niitä tietenkin suurella innolla seuraamaan. Pitkän päivän aikana olivat lopulta päätyneet siihen, että koiran jälkiä tässä nyt seurataan!

En yhtään tiedä, mitä moinen tarina kenellekään muulle opettaa. Minulle kuitenkin sen, etteivät edes melkein koko elämänsä jälkien tunnistamiseen omistautuneet ihmiset pysty luonnossa esiintyviä jälkiä ollenkaan aina kovin varmasti tunnistamaan. Kuinkahan varmasti sitten minä?

 

Jälkien yläosa 140 cm korkeudella maasta.

 

Sano sinä!

Vaikka edellä vähän dissasin kaiken tietäviä amatöörejä, pyydän silti teidän ajatuksianne siitä, mikä tai mitkä eläimet voivat mielestänne olla moiset jäljet aiheuttaneet. Tämän artikkelin kommenteiksi niitä voi laittaa. Ja mielellään tietysti mukaan perusteluja esittämillenne arveluille. Sillä tavoin me voimme kaikki saada taas lisää ajateltavaa ja ehkä tietoakin.

 

Haarautuva leppä näkyy voivan yhä hyvin, vaikka 90% on rungon ympäri kaluttu.

 

Uutta putkeen

Mitähän kaikkea hienoa ja jännää seuraavat retket luonnon sisässä taas mahtavatkaan eteen tuoda?

–Kari

Advertisement