Tiivistelmä: Iltaretki viiden vanhan eräkamun kesken Siuntion lännimmäisen Långträsk-järven muhkeissa maisemissa. Tavoitteina antaa kavereille jotain herkkupalamaistiaisia noista alueista, sekä testailla varusteita syksyn tulevia pidempiä retkiä varten.
Retki 13.8.2020.
Molempi parempi
Tee retkiä, joilla on tarkoitus. Pieni sovellus koko Suomenmaan kaikkien aikojen luotettavimman organisaation rekrytointikampanjasta joskus menneinä vuosikymmeninä. Ja on tuo sellainen mainio periaate myös luontoretkien kohdalla, jota itsekin aika usein noudatan. Joku tai jotkut uudet asiat kutkuttelevat mieltäni ja imevät minut menemään tutkailemaan paikan päälle. Näissä ympyröissä tähän sisältyy kuitenkin myös mutta. Sillä yhtä hienoa jälkeä saa aikaan kehoonsa ja sieluunsa myös silloin, kun vaan ottaa ja lähtee ulos, ilman niin vähäisintäkään ajatusta tai suunnitelmaa!
Tarkoitus ja suunnitelma
Nyt oli kuitenkin edessä retki, jolla oli tarkoitus. Jopa useampia samanaikaisesti. 1) Tehdä harjoituslenkki muutamien eräkamujen kesken, jotka ovat lähdössä metsälle itäiseen Lappiin syyskuun loppupuolella. 2) Esitellä tuolle porukalle yhtä lähellä sijaitsevaa vähän vähemmän tunnettua luontoaluetta. 3) Päästä ylipäätään retkeilemään yhdessä Eräveljeskunnan jonkun joukko-osaston kesken.
Sen vuoksi olin peräti tehnyt jonkun verran suunnittelua retken eteen. Muun muassa muistuttelemalla veljiä siitä, että nyt on edessä oiva tilaisuus testailla todellisten metsäretkien varusteita ja pakkauksen tapoja, jos sellaiseen on syitä. Esimerkiksi uusia varusteita tai niiden käyttötapoja. Olin myös kulmat kurtussa katsellut tuon alueen karttoja, sekä omien aikaisempien retkieni jälkiä siellä.
Kokoontuminen
Monilta eri suunnilta oli peräti 5/7 koko veljeskunnan jäsenistä retkelle tulossa, töistä suoraan ja muiden mutkien kautta. Kolmea autokuntaa vähemmäksi eivät kimppakyytijärjestelyt tällä kertaa auttaneet. Kokoontumisen paikaksi olin ilmoittanut yhden metsätien varrella olevan hiekkakuopan. Minä pääsin sinne kulkemaan veli Vesan kanssa jo ihan ajoissa, mutta asiat olivatkin tuolla vallan muuttuneet minun viime käynnistäni. Yksityistien merkki ajokieltoineen oli ilmestynyt heti tien alkuun. Erilaisten tutkailuiden ja kyselyiden jälkeen päätimme vaihtaa kokoontumispaikkaa, jottemme mitään ärsytyksiä paikallisasukkaille suotta aiheuttaisi. Semmoisten kehkeytyminen ja yhä eteenpäin kehittyminen kun tahtoo olla suorastaan yksi tämän meidän valtakuntamme kansallisurheilulajeista (kts. Suomalaiset jäynäkisat).
Kartan ja muistin mukaan ajoimme sitten vähän eteenpäin Karskogintietä pienelle hiekkakuopalle, mihin mahtuu helposti useampiakin autoja kokonaan pois kaikkien tieltä. Ja ilman kieltotauluja – ainakin toistaiseksi. Muut ajoivat siihen neuvojen mukaan myös saman tien.
Varusteista
Lähtöpaikalla minulle selvisi, että kaikki muut olivat liikkeellä vain ultrakeveiden päiväreppujensa kanssa, mikä toki juuri passeli varustus tälle retkelle olikin. No, minä olin sen sijaan pakannut nykyään myös metsänkäyntiin modifioidun suuren päiväreppuni (Nyt reppu jupiset) oikein kunnolla – juuri kuten se tulee olemaan pakattuna tulevilla pitkillä metsästyspäivillä itäisen Lapin erämaissa.
Virtuaalipakattu se tosin oli 90-prosenttisesti, eli täytetty isolla makuupussilla ja erilaisilla vaatenyssyköillä. Reppuun integroidussa kivääripussissa oli minun jo aikaisempia varustetestailuitani varten harjateräksen pätkistä, jesseteipistä, ynnä muista kasaamani virtuaalikivääri. Joka sekä äärimitoiltaan, painoltaan, että jopa painojakautumaltaan vastaa aivan tarkasti omaa torrakkoani.
Muutamalla vesipullolla olin myös virittänyt koko pakettini painoksi tasan 16 kiloa. Tarjoten noin 10 kilon pakkausvaran pitkien päivien eväille, vaatteille, taukosuojalle, sekä erinäisille metsästykseen liittyville varusteille. Tuommoinen 16 kiloahan ei sinänsä ole mikään kovin kummoinen paino esimerkiksi täysiverisessä rinkassa, mutta paljon kompaktimman repun kohdalla se kyllä tuntui vallan mahdottoman painavalle! Niin, että Jonea lukuun ottamatta kaikki eräveljet sen ties kuinka paljon yli 20-kiloiseksi tuomitsivat.
Selkään heitettynä se sitten taas tuntui vain kuudeltatoista kilolta, jos siltäkään. Erittäin hyvältä kantaa, kuten olin jo useammalla aiemmalla kerralla tuon paketin kanssa havainnut.
Retken ensimmäinen kvarttaali
Suoraan ylös hiekkakuopan reunaa ja ylös kallioille, mistä lähdin viemään porukkaa noin pohjoisen suuntaan. Hienon hienoa kallioiden ja niiden välisten metsiköiden tilkuttamaa maastoa pääsimme kulkemaan, kuten myös sekä maastokartta, että muistinikin kertoivat. Keli oli hieno ja kaikki kulkijat hyvällä mielellä, päästessään ulos luontoon talsimaan näin arki-iltana. Joku pysähteli maistelemaan mustikoita, toiset poimimaan kantarelleja sieltä sun täältä. Välillä ei koko ryhmästä näkynyt takana päin ainuttakaan ja minä pysähdyin odottelemaan jonkun kallion huipulle.
Mutta mikäs sen hienompaa voisi olla, kuin kavereiden viihtyminen metsässä! Eikä semmoisten kettujen eksymisestä minnekään tämän pallon maastoihin kyllä tarvinnut huolta kantaa. Kohta löytyi pieni ja mutkitteleva polku, joka näytti keskimäärin oikeaan suuntaan kulkevan. Sitä pitkin sitten jatkettiin ja karttaa katsellen suunnaten lopulta juuri sille yhdelle korkeimmalle kallionyppylälle, jonka juurelta jyrkimmät korkeuskäyrät Långträsk –järvelle putosivat.
Tuolle tutulle paikalle olin retkemme ensimmäisen evästauon suunnitellut. Eikä kukaan kokeneista jermuista valintaa valittanut. Vaan siinä istuskelimme sitten reilun vartin verran jutustellen ja kuka mitäkin repuistansa vähän nautiskellen. Jyrkästi järvelle putoavat maisemat vastarannan jylhine kallioineenkaan eivät aivan tämän valtakunnan paskimmasta päästä olleet.
Retken toinen kvarttaali
Siitä navigoimme polulle, joka johtaa läpi aikamoisen vanhan tuntuisen, alas purolaaksoon laskeutuvan metsämaaston. Siellä ei kyllä ole mitään selvää ja isoa pääpolkua, vaan monia huteroita polkuja, joista suurin osa osa on varmaan metsän elävien tekemiä. Mutta niitä pitkin navigoiden löysimme kyllä helposti reitin, joka vei alas asti Långträsk-järven laskujoelle. Se on villin tuntuinen sankan kuusimetsän läpi mutkitteleva puro, jonka rannoilla on helppo kuvitella monenlaisten metsän elävien juomassa käyvän!
Yksi Rasimäentienä alkavan metsätieverkoston viimeisistä haaroista kulkee vähän puron pohjoispuolella ja siinä päädyimme nyt moikkamaan kahta ratsastajaa. Minä vein porukkaamme kohti yhtä alueen mahtivuorista, jonka juurella marssimme ensin tuota metsätietä lännen suuntaan. Ja sitten juuri vähän ennen puron ylitystä oikealle. Pitkin metsätien haaraa, joka on joskus aikamoisella vaivalla rakennettu sinne jyrkkään rinteeseen. Ehkä metsätieksi, tukkien kuljettamiseksi alas ylhäältä kallioalueelta? Jotenkin oudosti kesken tuo tie kuitenkin loppuu ja alkaa nykyään olla jo paikka paikoin vahvasti pusikon umpeen kuroma. Joskus menneinä vuosina se on näköjään myös hävinnyt pois peruskartalta.
Hiki alkoi suorastaan tulla yhden ja toisenkin retkeilijän otsalle, kun tuota reilun 50 metrin korkeuseroa ylös puuskutimme. Ihme kirskunaa kun jostain metsästä kuulimme ja merkillisiä jälkiä polulla havaitsimme, singahtivat ainakin kahden eräjermun ajatukset peräti miuramiin, tuohon harvinaiseen sydänmaiden lintuun! Eivätkä niitä hienoja mielikuvia yhtään pilanneet edes joidenkin eräveljien tylsät kommentit jostain konkelopuusta.
Tuon massiivisen ja ihme kyllä ainakin peruskartassa nimettömänä esiintyvän kallion huipulle marssimme, koska muistan siitä aukeavan huiman pitkiä näkymiä yli etelärannikon komeiden maastojen. Siihen perustimme retken toisen eväsleirin ja itse kukin eräveli etsi itselleen mukavan paikan jostain huipun tuntumasta.
Retken kolmas kvarttaali
Osa porukasta halusi etsiä suoremman reitin alas kallion varsin jyrkänteiseltä länsirinteeltä. Minä meinasin myös, kunnes huomasin pitkän kiväärirepun kerta kaikkiaan estävän erilaiset peffatuntumaa avuksi käyttävät jyrkkien paikkojen etenemisratkaisut ja suuntasin takaisin tuloreitillemme. Samoin näkyi tekevän Aarno edelläni. Siletä me sitten metsätieltä katselimme, miten muut veljet pikkuhiljaa neuvottelivat alas viimeisiä jyrkänteitä.
Nyt oli kello jo edennyt sen verran, että päätin meidän siirtyvän vaihteeksi kulkemaan ihmisen tekemiä reittejä, eli sitä metsätietä. Suuren sähkölinja kohdalle sitä marssimme, missä minä ehdotin vielä kolmatta evästaukoa – sekin muhkeiden maisemien äärellä.
Niin harpottiin sitten linjan luoteispuolella olevalle yhdelle kalliolle. Se on osa koko tuon kallioalueen länsireunaa, missä kalliot kerta kaikkiaan loppuvat ja melkoiset jyrkänteet putoavat Siuntionjoen laakson peltoalueille, sekä juuri tuossa kohdassa alhaalla olevalle Kynnarträsk –järvelle. Näin retkemme rakentui kolmen näköaloilla varustetun hienon taukopaikan ympärille. Kerrassaan mukavasti siinä viihdyimme jutustelemassa ja ihastelemassa matalalla luoteisella taivaalla paistavan auringon punaamia maisemia. Jonkun parisenkymmentä minuuttia siinä viihdyimme, vaikka se auringon kehrän putoaminen lähelle horisonttiviivaa alkoikin vähän muistutella päivän rajallisuudesta.
Retken finaaliosuus
Ensin pieni pätkä metsätietä pitkin ja siitä suunta suoraan autoille, läpi kallioisen metsäalueen. Kahtena ryhmänä päädyimme nyt kulkemaan. Vesa ja minä omana suunnitusryhmänämme ja muut toisena. Pääjoukko taisi valita reitin, missä pääsivät hyödyntämään yhtä peruskarttaan merkittyä metsätietä ja polkua. Me jermut painelimme aikalailla suoraan kompassisuunnalla kohti autoja, korkeintaan ihan pikkuisen jotain hankalimpia paikkoja kiertäen.
Jotenkin siinä tuli meille semmoinen menemisen meininki, että aivan hiki päässä kohta lompsittiin läpi mitä moninaisimpien maastokohtien. Hieno fiilis!
Montaa minuuttia pääryhmää aikaisemmin emme lähtöpaikassa olleet, vaikka varsin suoraan kuljimme. Kyllähän polut niin paljon ihmisen etenemistä helpottavat – etenkin verrattuna tuollaiseen hyvin vaihtelevaan ja paljon korkeuseroja sisältävään maastoon.
Ei muuta kuin moikkaukset ja toivotukset näkemisestä taas jossain, joskus.
–Kari
Lähierä™ 