Saalispaine

Tiivistelmä: Innokkaan metsästäjän hätkähdyttävä herääminen siihen, että täysin huomaamatta on liukunut tilanteeseen, missä saalista pitäisi saada! Harrastus on yllättäen lähtenyt viemään miestä, eikä päinvastoin.

Tämä on kertomus siitä, missä ja miten moinen asia lopulta putkahti omaan tajuntaan. Sekä sen aiheuttamista puntaroinneista ja päätöksistä.

 

 

 

 

Lähitaustana on 9 päivän metsästysretki Sallan Naruskassa alkaen 20.9.2020.

Nämä ovat  mietintöjä ja päätöksiä sen jälkeen.

Luontovalokuvat ovat kaikki tuolta retkeltä ja saavat olla ilman erillisiä kuvatekstejä tällä kertaa.

 

 

Välillä on hyvä pysähtyä katselemaan ja miettimään

Saaliinhimo oli ensimmäinen nimiajatukseni tälle artikkelille, mutta se muuttui vähän näiden asioiden ympärillä tapahtuneiden puntarointieni myötä. Omien kokemusteni ja mietintöjen perusteella kun kyse näyttää olevan aika selkeästi jonkunlainen joukkopaineen (peer pressure) ilmenemismuoto, ainakin minun kohdallani.

Tämä artikkeli on summeeraus joistain omista kokemuksistani tämän neljännen metsästysvuoteni aikana. Koskien vallan erityisesti syyskuun puolivälin tienoilla tapahtunutta perin hienoa metsänkäyntiretkeä Sallan Naruskan laajoilla metsä- ja tunturimailla, aivan Suomen itärajan pinnassa. Tämä kertomus sisältää jotain huomioita tuosta retkestä, niiden kokemusten herättämiä tuntoja, sekä puntarointeja reissun viimeisinä päivinä ja niiden jälkeen.

Puntarointeja, jotka hätkähdyttivät minua itseäni ja laittavat minut säätämään metsänkäyntiharrastustani aika paljon eri suuntaan siitä, mihin se on nyt noin parin vuoden aikana ollut menossa.

 

 

 

Lähtötilanne

Minun lähtöasetelmani tähän metsästysharrastukseen oli sellainen, että se tulee täydentämään koko elämäni läpi jatkunutta retkeilyä, vaellusta ja monin muinkin tavoin toteutuvaa luonnossa kulkemista. Ja niin se on juuri tehnytkin, tuoden aivan mahtavasti uutta ja mielenkiintoista opittavaa, nähtävää, sekä koettavaa!

Tärkeänä lähtökohtana on ollut myös se, että hammasta purren saaliin perässä juoksemiseen se ei saa missään tapauksessa johtaa! Koska silloin alkaisivat dramaattisesti muuttumaan koko minun luonnossa liikkumiseni perusteet. Harrastus alkaisi viedä miestä, eikä päinvastoin.

Hyvin samankaltaisilta ovat kuulostaneet myös ainakin parin sellaisen eräkaverini ajatukset, jotka ovat aivan viime vuosina myös metsästyksen pariin lähteneet.

 

 

 

Oikean metsästyksen opintiellä

Sellaiselle tielle minä pääsin jo melkein näiden kuvioiden aloittamisesta lähtien. Kun minut hyvien suhteiden armosta hyväksyttiin noviisina mukaan yhteen kolmen konkarin ryhmään, joka muun muassa Virtain alueilla joka vuosi metsällä kulkee. Osaamisensa ja tehokkuutensa vuoksi tuo porukka on joskus kauan sitten muilla alueilla aktiivisesti metsästäessään tienannut lempi- tai haukkumanimen ”murharyhmä”.

Noiden veijareiden kanssa minä olen päässyt oppimaan jo tosi paljon asioita siitä, miten tosi metsämiehet toimivat. Kaikki se toiminta on optimoitu nimenomaan saaliin saamista varten. Ja mikäs siinä, sitä jos ei yritä, niin eipä kannata sitten lupiakaan ostaa ja haulikko kädessä pitkin metsämaita kulkea.

Kaikki tuo oppiminen on siis vienyt minuakin jo pala palalta pidemmälle sille tielle, missä saaliin hakeminen ohjaa kaikkea tekemistä.

 

 

 

Syysretken alkukuviot

Meitä oli parhaimmillaan neljä toisilleen jo pitkältä ajalta tuttua miestä siellä Naruskassa ja kuljimme metsällä sekä yksinämme, kukin tahoillaan, että jonkun verran myös porukalla. Harjoitellen silloin mm. metsien haravointia ketjussa kulkien.

Saalista ei vaan kenellekään tullut, jollei nyt minun ensimmäisenä päivänä mökkilammelta ampumaani heinäsorsaa mukaan lasketa. Reissun ensimmäiset kolme päivää minä kuljin kuitenkin perinteiseen tapaan yksinäni Sallan yhteismetsän mailla. Isojen lintujen osalta oli muuten kovin hiljaista, mutta ensimmäisen päivän pitkällä lenkilläni aivan itärajan rajavyöhykkeen pinnassa pääsin kokemaan peräti kuusi teeren lähtöä. Ne lähtivät kaikki jostain parin kolmen metrin korkeudesta, tiheiden Lapin kuusten suojista ja pudottautuivat niin nopsasti lentoon sinne kuusen taakse, etten minä kertaakaan edes yrittämään kerennyt. Useimmat penteleet lähtivät vieläpä takaani, vasta sen jälkeen, kun olin heidän olinpaikkansa jo ohittanut. No kovin normaalia kokemusmaailmaa minulle se, etten ehtinyt.

Muttei tuo päässyt harmitusta nostamaan, vaan korkeintaan hienoa fiilistä, että kyllä niitä lintuja vaan täälläkin on!

 

 

 

Jotain ihmeen painetta alkaa kasaantua

Illalla kämpällä vaihdettiin sitten aina päivän kokemuksia siitä kuka oli mitäkin missäkin päässyt näkemään. Kovasti oli pohdintaa siitä, missä ne linnut oikein piileskelevät ja miten ihmeessä päästäisiin saalistakin joskus saamaan.

En minä silloin siellä mitään tämmöistä osannut huomata, mutta loppureissun herätyksen jälkeen asioita puntaroituani luulen muistavani, että pohdinnat ja erilaiset teoriat senkun vaan kiihtyivät kun päiviä kului, eikä kanalintusaalista vaan kuulunut kenellekään.

Enkä minä osannut paineen kehittymistä omalla kohdallani oikein tajuta edes siitä, kun kerran ketjussa kulkiessani päädyin täräyttämään liian nopean laukauksen kohti kuusesta pudottautuvaa isoa lintua. Ammuin ennen kuin ehdin lajia tunnistaa! Vasta laukauksen jälkeen huomasin sen lentävän isoilla siivillä ja harvoilla siiveniskuilla – joku iso haukka! Onneksi se ehti livahtaa heti kuusen taakse näkymättömiin ja turvaan. Huh!

 

 

 

Liian kovaa yrittämistä

Sitten oli viikko lopulta kulunut ja muut lähtivät kotimatkalle. Minä kun olin sieltä jatkamassa pohjoisempaan Lappiin yhtä vallan toisenlaista seikkailua kohti, jäin kämpälle asustamaan vielä yksikseni pariksi päiväksi. Noiksi päiviksi olin taas hankkinut itselleni kanalintujen metsästysluvat sinne Sallan yhteismetsän maille, missä tuo kämppäkin sijaitsi.

Ja vaikka olin sen Saukkojärven toisella puolella sijainneen ”kuuden teerenlähdön metsikön” toki jo aiemmin käynyt uudelleen turhaan kokemassa, sinne oli pakottava tarve mennä uudelleen, ajaa rytistellen joku 13 kilometrin matka toinen toistaan huonokuntoisempia metsäteitä myöten.

Ei siellä nytkään yhtään metsoa tai teertä näkynyt. Mutta metsiä kun tuollakin piisaa, minä sitten tein aina uusia ja uusia parin kolmen kilometrin kierroksia eri suunnilla. Nollatuloksin yhä vaan. Pientä evästaukoa autolla ja taas uudelleen menoksi. Tokko oikein tajusin sitäkään, etteivät nuo metsäkeikat enää mitenkään erityisen mukavilta tuntuneet. Väsymys ja kyllästyminenkin jo painoivat, mutta joku pieni piru sisällä vaan pisti lähtemään taas uudestaan.

 

 

 

Päivän viimeinen keikka

Hämäräkin alkoi jo pikkuhiljaa hiipiä noille korpimaille, kun lähdin vielä yhdelle vain kilsan parin kierrokselle kävelemään aivan tarkalleen rajavyöhykkeen reunaa seuraten. Sitä ei voinut huomaamatta ylittää, niin tiuhaan oli keltaisia merkkejä puissa. Ja eikös sitten yhden taimikkoalueen reunassa lähtenyt iso pikimusta lintu lentoon – kuusesta tälläkin kertaa! Ukkometsoksi se oli helppo tunnistaa ja vaikka kyllä tajusin linnun vähän turhan kauas taimikon yläpuolelle jo ehtineen, ennen kuin sitä piippua pitkin katsomaan kerkesin, ammuinhan minä sitten vaan.

Näin linnun muuttavan selkeästi suuntaansa laukauksesta, loivasti maata kohti. Mutta ainakin 150 metrin päähän se sillä kovalla vauhdillaan ehti, ennen kuin hävisi matalaan mäntytaimikkoon.

Minä tietysti juosten perään, läpi harvahkon taimikon! Mitään ei näkynyt missään, mutta olin aika varma, että linnun kyllä löytäisin, jos se vaan oli kunnolla pudonnut. Mutta yhtään mitään en löytänyt, vaikka tein lopulta oikein systemaattista etsintää kulkien tiettyä suuntaa aina noin kolmen metrin välein. Melkein kolme varttia tuota epätoivoista etsintää harrastin, kännykän lokista myöhemmin katsoen. Jatkoin tuota jo toivottomaksi muuttunutta touhua vielä jonkun aikaa otsavalonkin kanssa, kunnes oli vaan pakko lopettaa. Otsavaloin pienessä valokeilassa ei mitään enää voisi löytyä ja mieskin oli jo aika totaalisen kuitti.

 

 

 

Huono riistalaukaus

Eli osuma ei sitten kuitenkaan ollut riittävän hyvä. Vaan lintu oli lähtenyt juoksemaan maahan pudottuaan. Ja sen minäkin olin jo toisten vastaavista tilanteista päässyt oppimaan, että nimenomaan metsot vaativat erittäin tehokkaan osuman, jotta kerralla kuolisivat. Senkin, että takaapäin ampuessa hyvä osuma on vielä vaikeampi kuin sivusta. Jolleivät heti pysähdy, menevät vaikka kuinka pitkälle ja vielä lisäksi kaivautuvat piiloon jonnekin koloon kuolemaan. Etsivä ja noutava koira pitäisi vaan aina olla mukana linnustusretkillä!

Pitkän päivän tulos oli siis lopulta surkein mahdollinen, mitä olla voi! Se olisi ollut helvetisti paljon parempi niinkin, että olisin vaan jättänyt liipaisinta painamatta, kun kerran turhan pitkäksi etäisyyden jo itsekin kerkesin havaita. Yhtenä pyhänä periaatteena olen koettanut harrastuksen alusta alkaen pitää sitä, että ammun ainoastaan silloin, kun pidän hyvää riistalaukausta varmana. Nyt tein sitten uuden metsästysurani ensimmäisen haavakon, joka on kerta kaikkiaan surkeinta, mitä metsämies voi ylipäätään aikaan saada! Ehkei ole paras paikka huonolle huumorille, mutta tämä keikka meni nyt vallan persiilleen!

 

 

 

Morkkis ja iltamietinnät

Tuon päivän iltana eräkämpän lämmössä ja muutaman olen ääressä aloin miettiä näitä kaikkia asioita oikeasti vasta ensimmäisen kerran. Jollain tavalla minä olen näköjään jo päätynyt aika pitkälle semmoisella tiellä, missä saalista pitää saada. Liian pitkälle oman harkintani mukaan!

Seuraavaksi on hyvä kysyä, että minkä vuoksi sitä pitääkään saada? Ei todellakaan sen vuoksi, että minä sitä välttämättä tarvitsisin. Tai tarvitsisin ylipäätään. Vaan se paine tulee jostain muualta. Ei se sitten mistään muualta voi tulla, kuin ympäristöstä. Muista ihmisistä. Kavereista. Eikä kyse tarvitse olla kavereiden tekemisestä tai käytöksestä. Vaan siitä, että minä itse otan jotain ihme painetta itselleni.

 

 

 

Viimeisen metsästyspäivän auvo

Viimeisen metsästyspäiväni siellä Naruskan mailla minä vietin kulkemalla lähialueita, suoraan kämpän ovesta lähtien. Ihan uusia paikkoja kaikki itselleni silti. Haulikko kädessäni nytkin kuljin, mutta eiliset mietinnät ja päätökset olivat nostaneet jonkun kiven sydämeltäni. Minä kuljin siellä nyt taas hyvällä mielellä ja suorastaan iloisena. Koko ajan tietoisena siitä, ettei minulla ole vähäisintäkään pakkoa, painetta tai tarvetta mitään saalista saada. Minä voin sitäkin saada, silloin jos asiat hyvin kohdilleen joskus kenties osuvat.

Yhden puron varrella kuulin sitten kovaa molskintaa ja hiippailin tietysti katsomaan mistä moinen aiheutuu. Joku vesilintu siellä molskutteli, noin 20 metrin päässä minusta. Minulle ei ollenkaan selvinnyt mitä se siellä touhusi, enkä lajiakaan onnistunut tunnistamaan. Niinpä oli mukava jättää tuo touhu vaan omaan rauhaansa ja jatkaa matkaa.

 

 

 

Onnellisen miehen sorsa

Tuona iltana kämpällä olin sitten taas onnellinen mies. Retki oli takana, huonot kokemukset läpi tuumailtu ja hyviä päätöksiä niiden pohjalta tehty. Karhunkaatoluvan vuoksi mukana kulkenut kivääri oli tuvan seinustalla valmiina kokovaippaluotien kera, koska tuvan viereisellä lammella oli sorsaryhmiä vieraillut useampana aamuna ja iltana.

Eikös sitten niin käynyt taas minun viimeisenäkin iltanani! Lammen vastarannalla ui neljän sorsan ryhmä ja minä painelin rauhallisuutta touhuihini tavoitellen hakemaan tuvasta kiväärini ja reppuni. Ne oli helppo asetella pihalla olevan laavun kaiteelle, kun tuo kuvio oli kerran viikolla jo hyvin harjoiteltu.

Sorsat eivät minun touhuistani piitanneet siellä vastarannalla, noin 150 metrin päässä, vaan jatkoivat rauhallista lipumistaan eteenpäin. Minä sitten otin ensimmäisenä uivan koiraspuolisen kiikaritähtäimen ristikkoon, seurasin sitä tovin aikaa ja painoin liipaisinta. Vaimentimen ohentama räkäinen piiskansivallus kaikui lammella, ensimmäinen sorsa jäi siihen paikalleen ja kolme muuta säntäsivät lentoon.

 

 

 

Takaisin metsänhaltijoiden suosioon?

Minä olin tavattoman tyytyväinen tuohon laukaukseen, joka tapahtui sentään hyvin pieneen ja liikkuvaan maaliin noin 120 metrin etäisyydeltä. Ja myöhemmin illalla kun olin saanut linnun lopulta ongittua pois vedestä kepakolla ja suolistin sitä puuvajan vierellä, mieleeni tuli tällainenkin ajatus. Olivatkohan metsien, vesien ja ilmojen haltijat nyt tarjonneet minulle jonkun hyvityksen tai lohdutuksen tekemieni päätösten johdosta? Tuskinpa – mutta saahan sitä kaikenlaista ajatella.

Sorsa lähti sitten seuraavana aamupäivänä mukanani Kiilopäälle, siellä huolella ruuaksi laitettavaksi jossain välissä.

Sinne matkustin kohti Erävaelluksen SM-kisojen 50-vuotisjuhlakilpailua. Niistä hienoista kuvioista toivon voivani jotain joskus myös muille jakaa!

 

 

 

Päätökset

Parempaa en ole onnistunut keksimään kuin sen, että palaan takaisin mahdollisimman lähelle sellaisia toimintatapoja, joiden kanssa olen tämän metsänkäyntiharrastukseni käynnistänyt ja alkuun  harrastanut.

Ryhdyn kulkemaan metsällä taas aivan pääosin itsekseni, yksin. Vähintäänkin näissä kuningaslajeissa, metsäkanalintujen perässä. Samalla tavoin vien eteenpäin myös jokusia muita metsästyksen lajeja, joiden kanssa olen jo vähän alkuun päässyt.

Poikkeuksena tulen sentään pitämään sen armoitetun Virtain porukan!  Jopa näiden heräämisten, puntarointien ja päätösten jälkeen. Muun muassa koska noiden metsänkävijöiden piirissä varsinainen saalispaine alkaa jo olla aikalailla olemattoman painoarvon asia. Ei kokonaan poissa kuvioista kuitenkaan edes niissä ympyröissä, senkin olen jo päässyt havaitsemaan. Vähäisimpiäkään keskinäisen kilpailun elementtejä en ole huomannut. Mutta joskus jos on pari päivää päässyt menemään kenenkään mitään saalista saamatta, alkaa joukon johtajalle ja sikäläiset metsät läpikotaisin tuntevalle Sepolle jo lennellä herjoja tyyliin ”eikös jo mennäkin nappaamaan se sinun metsosi sieltä Humujärven rantametsästä?”.  Ja on niin päädytty joskus jopa tekemäänkin.

 

 

 

Saaliit ovat omia, pyhiä asioita

Omista harvinaisista, mutta mahdollisista saaliistani en tästä artikkelista eteenpäin kerro enää mitään muille tutuille metsästäjille. Siten en ainakaan aiheuta mitään vastaavaa tai muunlaista painetta heidän suuntaansa. Mitä heiltä sitten mahdollisesti tahtomattani kuulen, sen koetan vaan osata jättää siihen kategoriaan.

 

 

 

Harrastus takaisin haltuun

Näin minä jatkan eteenpäin tämän hienon, hienon harrastukseni kanssa mahdollisimman hyvin siten, että se kulkee yhtenä osana koko laajaa luonnon piirissä touhuamiseni kenttää. Osana, joka laajentaa tuota kenttää ja minun ymmärrystäni siitä. Tuo iloa ja uuden oppimista. Muttei ala viedä minua.

Pikkuisen ristiriitaista tämä tietenkin on. Kyllä saalistakin täytyy yrittää, muuten ei mistään metsästyksestä ole edes kyse. Mutta sen saamisen tarve – ei kun paine – täytyy kuitenkin pystyä pitämään aika matalana. Minun siis näköjään täytyy, muiden kuvioista en edes yritä mitään arvailla.

Mutta erilaisilla tavoilla vastaavasti ristiriitaisia asioita on kyllä aivan koko ihmiselämä täynnä! Tasapainoillaan esimerkiksi jossain järkevän ja hauskan, työn ja perheen, rahan ja vapaa-ajan, tai liikunnan ja sohvalla löhöämisen välisellä suoralla.

Joten tokihan tämänkin pienen hipsun kanssa pärjätään!

 

 

 

–Kari

8 thoughts on “Saalispaine

  1. Hieno kirjoitus taas. Milloin vaihdat haulikon kameraan?
    Sama jännitys, ei kuolemaa.
    T: Pekka

    Tykkää

    • En minä voi vaihtaa haulikkoa kameraan. Koska olen kulkenut kameran kanssa jonkunmatkaa yli 50 vuotta putkeen.

      Monia jaksoja hyvin intensiivisestikin, myös ammattikuvaajan tutkinnon suorittaen ja niitä töitäkin jopa joskus tehden. Ihan oikea kamera on nykyäänkin mukanani aivan joka ikisellä luontoretkellä, kävellen, ryömien ja maastopyörän kanssa – kaikki vuodenajat ympäri, 150-200 päivänä vuodessa. Niin metsässä kuin metsällä kulkien. Kuvaan nykyäänkin hyvin paljon ja myös käytän sekä julkaisen kuviani jatkuvasti.

      En minä paljoa luule valokuvaamisesta osaavani, vaikka jokusia kurssejakin olen sillä rintamalla vetänyt. Mutta TOSI paljon minulla on kuitenkin kokemusta tuon harrastuksen tiimoilta.

      Sen perusteella sanon vain, että sen touhun tiimoilla, mitä perinteisesti metsänkäynniksi kutsutaan, oppii aivan valtavasti erilaisia asioita eläimistä ja luonnosta, kuin muiden harrastusten piirissä. Myös elämästä.

      Tykkää

  2. Mainio kirjoitus!
    Omalla 50-vuotisella metsästäjänurallani parhaita hetkiä ovat olleet retket yhdessä seisovan koiran kanssa. Koira tuo metsästykseen aivan uudenlaisen elementin. Ensinnäkin lintuja löytyy ihan toisella tavalla kuin ilman koiraa kulkiessa. Yhteispeli hyvin toimivan, tiedottavan koiran kanssa on yhtä juhlaa. Kuljet vain tunturissa tai erämaassa maisemia ihastellen ja sinisiä ajatuksia ajatellen, kunnes koira tulee luoksesi ja ilmoittaa käytöksellään, että nyt on asiaa. Siteen mennään yhdessä seisonnalle. Siinä on hyvin aikaa valmistatutua laukaukseen ja päättää jo ennakkoon kaikessa rauhassa, ammunko ilmaan, vai yritänkö saalista. Jos pudotus tulee, koira noutaa linnun ja etsii tarvittaessa haavakon.
    Valitettavasti seisojani piti lopettaa reilu kuukausi sitten vaikean suolistosyövän vuoksi. Uutta koiraa ei enää oikein voi ottaa, kun ikää alkaa olla, eikä ole varmaa, että runsaat kymmenen vuotta voisi vielä kulkea koiran kanssa metsällä. Niinpä metsästys on jatkossa linnustusta ilman koiraa, lähinnä kai pyyn pillitystä ja latvateerten jahtaamista. Pomppulintuja en ammu, koska siinä haavakon riski on suuri.

    Tykkää

    • Ihana, oikea ja kiihkoton kuvaus koiran kanssa metsästämisestä! Kiitos!!!

      Minäkin olen jo päässyt näkemään ja osin ymmärtämäänkin, miten erilaista on ainakin lintujen metsästys osaavan koiran kanssa. Tietynlainen ihailu, haikailu ja jopa kateuskin on silloin tällöin mielessä liikkunut, kun olen omilla metsäretkilläni hienon koiran kanssa kulkevien kollegojen touhuja päässyt katselemaan.

      Mutta minä olen siltikin yhä vaan pitäytynyt tässä ”yksinäisen eränkävijän” roolissani. Tämän strategian syyt ovat hyvin moninaiset, mutta tiivistän ne tässä vain kahteen.

      Tärkeimpänä siihen, että koiran hankkiminen on iso ja kokonaisvaltainen asia. Siihen täytyy satsata hyvin paljon ihmisen aikaa ja energiaa, pitkällä jänteellä, 10-15 vuoden ajan. Myös kaikkine matkustamiseen ynnä muihin liittyvine rajoitteineen ja järjestelyineen.

      Osaava koira nostaa ilman muuta saaliin saamisen todennäköisyyksiä aivan valtavasti. Nykytiedollani minä luulen, että peräti viisi- tai kymmenkertaisiksi yksinäiseen kulkijaan verrattuna. Tässä nousee kuitenkin eteen tällainen aivan merkillinen vanhan eränkävijän näkökulma. Minä en kulje siellä metsillä ensisijaisesti sen vuoksi, että yrittäisin mahdollisimman tehokkaasti ja paljon saalista saada. Koska en sitä saalista oikeasti tarvitse. Vaan kuljen siellä kaikkea katsellen ja joskus, kun Luoja suo, saalistakin kenties saaden.

      Tällaiset ajatukset voivat olla ymmärryksen tuolla puolen joillekin metsästäjille – mutta niin voi olla myös toisin päin.

      Tykkää

  3. Olisipa hienoa, että meitä luonnonrakastaja-metsästäjiä olisi enemmän.
    Tulee surulliseksi, kun kuuntelee keskusteluja metsästysseuroissa tai seuraa alan sosiaalista mediaa. Pääosassa tuntuu olevan viha petoja kohtaan. Sudet, ahmat ja ilvekset joutaisi tappaa, kanahaukasta puhumattakaan. Ei minkäänlaista ymmärrystä lajien suojelutarpeesta ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä.
    Sama koskee metsänhoitoa. Ikimetsien suojelu ja jatkuva kasvatus talousmetsissä ovat vain viherpiipertäjien haihattelua. Uskon, että joukossa on myös toisinajattelijoita, mutta he eivät viitsi lähteä julkisesti riitelemään öyhöttäjien kanssa.
    Ehkä aika tekee tehtävänsä, ja tulevaisuudessa erämaissa liikkuu enemmän kaltaisiasi eränkävijöitä.

    Liked by 1 henkilö

  4. […] Minä joskus taannoin päätin, että jos tarinoita metsältä aina välillä kerron, kerron nimenomaan niistä ”karkuun päässeistä”. Jotten minäkin lähde toistelemaan niitä iänikuisia metsästystarinoiden kaavoja. Tämän näkökulman valintaan vaikutti paljon myös viime syksyn heräämiseni oman metsästäjänurani suhteen (Saalispaine). […]

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s