Tiivistelmä: Tämä artikkeli tarjoaa kurkistuksen retkiopastuksen ja oppaiden maailmaan. Keskittyen erityisesti niihin äärimmäisen tärkeisiin rooleihin, jotka ovat muilla henkilöillä, kuin retken pääoppaalla. Termin ”apuopas” alla nuo tehtävät yleensä hoidetaan ja minä luulen, ettei noista asioista moni kuvioiden ulkopuolinen mitään tiedä.
Opastetulla yöretkellä syysmyrskyn sisässä 21.11.2020 heräsi ajatus kirjoittaa näistä.
Valokuvina on vain joku harva poiminta yhden oppaan kuluvan vuoden retkiltä. Valiten mukaan ainoastaan luontokuvia erilaisista paikoista, ilman muita ihmisiä kuvakentässä.
Elämän missiosta on kyse
Olen tässä blogissanikin laittanut kohtalaisesti painoa tälle elämäni nykyiselle uralle, jonka ihan merkittävänä palasena on myös opastustouhuihin perehtyminen ja ryhtyminen. Sen vuoksi Lähierä-blogissa on aihepiirille oma kategoriakin, Opasopissa. Sieltä löytyvät tämän näkökulman artikkelit noin pääosin, tämän ollessa viidestoista.
Erilaisia retkitarinoita ja muitakin artikkeleita, joissa minä olen ollut eri tavoilla oppaan ja järjestelijän roolissa, on toki monin verroin enemmin. Tänne olen sijoittanut vain niitä, joissa oikeasti mietin ja käsittelen opasrooliin liittyviä asioita.
Niihin kuuluisi tavallaan myös yksi blogin ”perustuslailliseksi asiakirjaksi” – eli etusivun valikkoon – nostamani puntarointi nimellä Tuplakymppi. Siinä vedän yhteen niitä monia asioita, jotka minun elämässäni ovat asettuneet toimimaan yhteen kuin paita ja peppu. Asettuen toisiaan tukevaksi kokonaisuudeksi, joiden keskellä minä pääsen toteuttamaan elämäni missiota. Auttamaan mahdollisimman monia kanssakulkijoitani löytämään luonnosta terveyttä, mielenrauhaa ja elinvoimaa. Opaskuviot esiintyvät tuossa puntaroinnissa ainoastaan mainintana artikkelin viimeisessä kappaleessa. Olisivat ehdottomasti ansainneet ihan oman kappaleensa jo silloin, mutta kun yhden digitin numerot vaan loppuivat kesken :-).
’
’
Oppaan roolin valkeneminen
Aika monelle retkeilijälle, joiden kanssa olen päätynyt tämmöisistä asioista jutustelemaan, olen maininnut samoin kuin Sean Connery yhdessä roolissaan: ”I was trained by the best”.
Viitaten siihen erinomaisen tiukkaan tapaan, jolla Suomen Ladun vanhan polven kouluttajat meidät mopot tavoille opettivat. Sen yksi tärkeimpiä seurauksia ainakin minulle oli käsityksen avautuminen, miten mielipuolisen paljon asioita hyvä opas voisi retkeläisten eteen tehdä! Sen jälkeen oli helppo ymmärtää, ettei sitä tietä pysty kukaan koskaan parhaaseen maaliin asti kulkemaan. Mutta yhä vaan eteenpäin voi mennä, millä ikinä tasolla onkaan. Ja hienoimmillaan opas tekee kaiken niin, ettei kukaan tiedä hänen yhtään mitään edes tekevän tai koskaan tehneen. Hän vain leppoisasti kertoilee monenlaisia asioita sekä turisee retkikumppaneidensa kanssa. Ja kaikki sujuu kuin tyhjää vaan.
Semmoista tietä minä lähdin siitä hetkestä eteenpäin kulkemaan. Tavoitteena oppia koko ajan lisää, kohti jotain tuollaista utopiamaalia. Jos opastettuihin retkiin valmistautuminen alkaisi joskus tuntua sellaiselta hohhoijaa-helpolta, silloin on hyvä herätä ja huomata, kuinka helkkarin paljon paremmaksi tuon tutun retken voikaan vielä rakentaa!
Tämän vuodatuksen perään voi sitten vielä lisätä myös loppuosan tuosta Conneryn klassisesta kommentista, joka menee näin: ”British Intelligence. But in retrospect I would rather have been a poet. Or a farmer”.
Mistä mikään ei vähennä tuon alkuosan arvoa, vaan peräti päinvastoin!
’
’
Parasta saa harvoin aikaan yksin
Nuo mietinnät kertoivat minun mielestäni jotain olennaista siitä, millainen on erilaisten retkien vastuullisen oppaan – useimmiten myös organisaattorin – rooli, pelikenttä ja vaativuustaso. Mutta yhden oppaan paraskaan osaaminen ja satsaus ei sitten kyllä oikeasti riitä useimpien retkien sujuvaan ja turvalliseen hoitamiseen. Vaan enemmän se vaatii.
Ainakin kymmenen hengen retkillä on jo tavattoman hyvä olla joku luotettava henkilö kulkemassa porukan viimeisenä. Varmistamassa, että kaikki henkilöt pysyvät mukana kaikissa tilanteissa. Kas kun jo semmoisenkin ryhmän kanssa todennäköisyydet ovat erittäin suuret erilaisten pienten asioiden tapahtumiseen. Kengännauha, vaatteiden kevennys, pissihätä, jne. Jotta kaikki sellaiset pikkujutut eivät joka kerran aiheuttaisi ties minkälaista häslinkiä, on tavattoman hyvä olla ”häntävahti”, joka pitää niistä huolen. Jeesaa, jos tarvitaan, tai kertoo, että käy vain rauhassa pissillä, minä odotan. Pelkästään tämän tietäminen antaa retken vetäjälle suuren mielenrauhan keskittyä muun porukan hoitamiseen – eli näyttämiseen ja kertomiseen heille niiden paikkojen hienouksista.
Lisäksi nykyään on monia mahdollisuuksia myös kommunikoida jopa vähän kauempanakin olevien henkilöiden kesken. Kännykät eivät noihin kuvioihin kaikkein näppärimpiä välineitä ole, johtuen yhteydenoton hitaudesta parhaimmassakin tapauksessa, saati kun kentät ovat huonot. Mutta halvat LA-puhelimet tai vähän kalliimmat VHF-välineet antavat helpon ja suoran kommunikaatiokanavan jonon kärjen ja hännän välille. Aivan samoin, kuin vieressä juttelisi.
Yllä tuli siis lyhyesti kuvattua retken kakkosoppaan rooli. Hemmetin tärkeä, jollei peräti välttämätön minkä tahansa retken sujuvan etenemisen kannalta!
’
’
Kaksin aina kaunihimpi
Kaksi opasroolissa olevaa henkilöä on ainakin minun kokemukseni mukaan minimi minkä tahansa retken sujuvan hoitamisen kannalta ryhmässä, joka on suurempi kuin 10 osallistujaa. Oikeasti jo vähemmälläkin porukalla. Toki yksi opas voi aivan ilman mutta viedä 5-10-20 hengenkin ryhmiä vaikka missä, ei siinä mitään lakeja eikä asetuksia ole. Mutta minun kokemukseni kertoo kyllä, että todennäköisyydet retken ”sujuvuuden vähenemiseen” kasvavat erittäin voimakkaasti ryhmäkoon mukana.
Ja lisäksi tulee kaikinpuolinen turvallisuudesta huolen pitäminen. Ykkösasia on se, että kaikki retkelle lähteneet myös pysyvät samalla retkellä. Ettei kukaan pääse eksymään joukosta. Vallan luonnollisia syitä semmoisten tapahtumiseen on aivan likilaskuinen määrä, joista muutamana tavallisena esimerkkinä vaikka vain seuraavat.
- Pitää käydä pissillä.
- Kengännauha auki.
- Jää valokuvaamaan.
- Sienten ja marjojen kerääminen.
- Poiketaan katsomassa tuo hieno paikka.
- Repusta pitää ottaa juomapullo tai jotain muuta.
’
’
Tavallisimpia oppaiden päänsärkyjä
Oikein isoilla poluilla tai väylillä kun liikutaan, niin eihän jonkun tai joidenkin lyhyt pysähtyminen ja jälkeen jääminen välttämättä mitään harmia aiheuta. Ottavat vaan sen jälkeen jonon kiinni. Mutta kyllä jopa tuollaisetkin tilanteet aivan helposti voivat isommankin harmin aiheuttaa. Jos reitti sisältää polunhaaroja ja vaihtoehtoja, eikä reittisuunnitelma ole kaikilla osallistujilla oikein selvä, saati paikat tuttuja. Puhumattakaan kun kuljetaan jopa aivan poluttomassa maastossa.
Mikä tahansa tuollainen opastetusta joukosta eksyminen aiheuttaa sitten hyvin suurta huolta ja harmia sekä oppaalle, että koko porukalle, silloin kun se vaikka seuraavalla pysähdyspaikalla huomataan. Melkein aina kaikki harmi johtuu vain siitä, että opas ja muu joukko ei tiedä mitä on tapahtunut. Ne ”eksyneet” eivät usein ole lainkaan eksyneet, muuten kuin pääryhmästä. Jatkavat vaan rauhassa omaa retkeään, päätyen takaisin lähtöpaikkaan omia reittejään. Mutta ainakin retken oppaalle syntyy tuollaisissa tilanteissa ilkeä epätietoisuus ja paine. Onko jotain harmia sattunut? Ovatko oikeasti eksyksissä jossain?
Retken lähtöpaikalla varmistettu osallistujalista on tietenkin kunnon oppaalla aina repussa mukana. Lopun sujuminen tuollaisissa tilanteissa säätyy sitten sen mukaan, onko siihen listaan kerätty myöskin osallistujien puhelinnumerot. Noh, se takaopas varmistaa kaikki moiset tilanteet!
’
’
Oikeat poikkeustilanteet
Vaikka paljon edellä kuvattuja harvinaisempia ovatkin, muitakin harmeja voi opastetuilla retkillä sattua. Ja niitä sattuu sen suuremmalla todennäköisyydellä, mitä suuremmasta joukosta ihmisiä on kyse. Kaikkein tavallisin kuvio on se, että joku vaan väsyy liikaa, eikä jaksakaan kävellä koko retkeä. Joku paikka kipeytyy tai vaiva äityy. Merkittävin syy näihin tilanteisiin on se, että kaikki ihmiset eivät oikein osaa arvioida oikein omaa kuntoaan tai kävelykykyään. Jostain syystä ne tahdotaan aina arvella yläkanttiin. Vallan perusinhimillinen ominaisuus on varmasti kyseessä. Sellainen, joka on mitä melkoisin harminaihe kaikille oppaille ja organisaatioille, jotka retkiä vähääkään isommille ryhmille järjestävät. Sellainen, joka ansaitsee ja vaatii aivan oman käsittelynsä – joskus.
Oli syy sitten nilkan nyrjähtäminen tai pelkästään tuo ”alikunto”, saman kaltaiset toimet ne retken vetämisestä vastaaville aiheuttavat. Sen, että on huolehdittava kyseisen tai kyseisten henkilöiden pääsemisestä turvallisesti takaisin lähtöpaikkaan, lyhintä mahdollista reittiä pitkin. Juuri koskaan heitä ei voi vain kehottaa pärjäilemään omillaan ja lompsivan kotiin miten ikinä. Vaan tällaisissa – hyvin tavallisissa – tilanteissa tarvitaan jo enemmän opasrooleissa olevia henkilöitä kuin etu- ja takaopas! Täytyy olla ainakin yksi luotettava henkilö, joka lähtee väsyneitä tai kipeytyneitä kulkijoita saattamaan turvallisesti takaisin lähtöpaikkaan.
’
’
Kolmin tai neljin vieläkin kaunihimpi
Tämän apuoppaan tulee luonnollisesti tuntea ne alueet ja paikat, missä kulkemassa ollaan. Hän on myös niin hyväkuntoinen, ettei jaksamisesta ole epäilyksiä missään kyseisen retken paikassa tai tilanteessa. Varustettukin niin hyvin, että voi tarpeen tullen auttaa opastettaviaan eri tavoin. Yhteys retken pääoppaaseen on varmistettu ja tilanne päivitetään sopivissa vaiheissa.
Ihan erikseen minun täytyy vielä kertoa tämäkin asia, jonka itse pääsin kokemuksen kautta oppimaan vuosi pari sitten yhdeltä mahdottoman omistautuneelta apuoppaalta. Hän toki opasti väsyneet kulkijat takaisin lähtöpaikkaan lyhyttä oikoreittiä. Mutta hienosti ymmärtäen heillä olevan myös paljon ylimääräistä aikaa käsissään, vei nuo pari kolme ihmistä nautiskelemaan matkalla useista kivoista levähdyspaikoista. Tarjoten heillekin hienointa mahdollista kokemusta aivan retken loppuun saakka!
Minä en tiedä, onko sanomattakin selvää, miksi yllä olevan kaltaisissa tilanteissa tarvitaan lisää opashenkilöitä? Miksei se penteleen yksi opas vaan hoida kaikkia niitä hommia, jotka hänen vastuulleen erilaisissa kuvioissa kuuluvat?
No siksi, että voidaan kaikille muille osallistujille tarjota kaikkinensa ja kokonaan sellainen retkipaketti, joka huolellisesti ja vaivalla suunniteltu sekä rakennettu on. Johon osallistujat ovat satsanneet omaa vapaa-aikaansa ja usein vielä rahaakin.
’
’
Apuopaskonseptin opettelu kokemuksen kautta
Olen edellä kuvaillut oppaan ja oppaiden toimintaa joistain näkökulmista. Perustuen omiin kokemuksiini hyvin monien kymmenien retkien järjestämisestä ja vetämisestä viimeisten muutamien vuosien aikana. Valiten esimerkkitilanteiksi juurikin sellaisia, joita kaikkein useimmin on eteen tullut.
Tämä artikkeli ei ollenkaan yritä kuvailla sitä huikeaa kenttää asioita, joita oppaiden tehtäviin kuuluu, jos oikein hyvää palvelua ihmisille yritetään tarjota. Tämän fokus on siinä, miten retkien sujuvuuden ja turvallisuuden varmistaminen vaatii oikeastaan ihan aina useita opasrooleissa olevia ihmisiä. Kuvion ollessa sellainen, että retken vetäjänä ja useimmiten myös rakentajana sekä organisaattorina toimii niin kutsuttu pääopas. Hänen kanssaan toimii yhdessä 1-N henkilöä rooleissa, joista useimmiten käytetään termiä ”apuopas”.
Ryhdyttyäni joskus taannoin lopulta oikein aktiivisesti opastettuja retkiä järjestämään ja vetämään, törmäsin tietenkin heti tähän apuopastarpeeseen. Toki minä ryhdyin ensin hätäpäissäni ottamaan yhteyttä tuntemiini erä- ja retkioppaisiin omien verkostojeni kautta, mutta mahdottomaksihan osoittautui saada yhtä, kahta tai kolmea opaskollegaa retkeilemään kanssani jonain tiettynä päivänä edes yhtä kertaa – saati tusinoita!
’
’
Ei reguloitua mutta tärkeää toimintaa!
Retken pääopas on vastuussa kaikesta. Koulutukset ja vakuutuksetkin kunnossa totta kai. Enempiä vastuullisia kun ei tarvita, apurooleissa toimiville ei ole virallisia vaatimuksia tai speksejä. Eikä muuten epävirallisiakaan. Niin ollen minun silmäni kääntyivät tietenkin sellaisten retkeilijöiden puoleen, joita tunsin eri yhteyksistä. Sellaisten, jotka minä olin jo monien yhteisten retkien aikana havainnut olevan kokeneita ja sujuvia kulkijoita. Reippaita ja omatoimisia.
Helposti onnistuin värväämään pari sellaista mainiota retkeilijää apuoppaan rooleihin jo ensimmäisillä rakentamillani luontoretkillä. Ajattelin opasroolien huikean moninaisten haasteiden sekä niiden mukana tulevien palkintojen kiinnostavan ainakin joitain ihmisiä. Samoin kuin ne joskus taannoin ryhtyivät kiinnostamaan itseänikin. Niin tosiaan myös tapahtui ja jo ensimmäisestä sellaisesta retkestä lähtien tuo yhteispeli käynnistyi mitä hienoimmissa merkeissä.
Jotta yhteispeli apuoppaiden kanssa voisi hyvin toimia, se edellyttää yhden ja toisenkin asian valmistelua etukäteen. seuraavissa kappaleissa ovat ne kolme, jotka minä olen omalla opasurallani tärkeimmiksi oppinut.
’
’
1. Retken suunnitelma
Itselläni joka ainoan vetämäni retken valmisteluun kuuluu kunnollisen turvallisuussuunnitelman tekeminen. Siinä on tiukassa paketissa kaikki retken olennaisimmat tiedot reitteineen, aikatauluineen, lähtöpaikkoineen, exit-paikkoineen, roolituksineen, välttämättömine varusteineen, sekä yhteystietoineen. Jotta minä pystyn tuommoisen tekemään, se edellyttää tietenkin pelikenttään tutustumista etukäteen, jollei kyse ole jo aiemmin tutusta alueesta ja paikoista. Moinen dokumentti karttoineen on sitten myös mahdottoman hyvä paketti apuoppaiden perehdyttämiseen.
’
’
2. Oppaiden roolit
Nämä täytyy miettiä jo ennen turvallisuussuunnitelman tekemistä, koska sinne opasroolit ja henkilöt tietenkin kirjataan. Roolitukset ovat sillä tavoin helppoja, että vain takavahti täytyy erikseen miettiä ja nimetä. Se kun on etummaisen oppaan lisäksi ainoa aivan välttämätön osa henkilöstä minkä tahansa retken sujuvuuden ja turvallisuuden varmistamisessa. Siihen rooliin minä yritän aina saada jonkun mahdollisimman kokeneen ja varman retkeilijän, jonka jo tunnen ja tiedän. Aivan parhaimmiten tietysti jonkun, jonka kanssa ollaan aiemminkin yhdessä toimittu.
Muiden apuoppaiden roolit ovat keskenään samanlaiset ja noin etukäteen suunnitellen tärkein tehtävä on sen seuraaminen, että kaikki menee hyvin, sekä retkeläisten auttaminen, jos jotain tarpeita eteen tulee. Suomalaisten retkeläisten kanssa kun valtaosin täällä toimitaan, niin muistan kyllä aina kertoa opaskollegoilleni myös sen, että juurikaan ei kannata apuaan tyrkyttää, eikä taajaan edes kysellä, että onkos kaikki hyvin. Koska semmoinen ainoastaan ärsyttää ainakin valtaosaa tämän maan natiiviasukkaista J.
Sitten jos tulee eteen jotain poikkeustilanteita, oppaille voi nakki iskeä esimerkiksi jonkun väsyneen henkilön opastamisessa turvallisesti takaisin oikoreittiä. Silloin minä yleensä irrotan tuohon tehtävään sen kokeneen takaoppaan ja nakitan takavahdin roolin jonkun muun. Siten ihmiset pääsevät treenaamaan erilaisia opasrooleja. Niinkin on jo kerran käynyt, että ”lyhyen reitin ryhmästä” tuli sen kokoinen, että sitäkin oli hyvä viedä molemmista päistä huolen pitäen.
’
’
3. Motivaatiotekijät
Minä uskon näiden olevan kutakuinkin samanlaiset kaikilla ihmisillä, jotka opastustouhuihin tavoilla tai toisilla ryhtyvät. Toki eri asioiden painotukset varmasti vaihtelevat henkilöstä toiseen. Jollain tavoin taustalla täytynee joka tapauksessa olla halu auttaa muita. Löytämään kaikkea sitä hienoutta, mitä luonto pystyy meille ihmisille antamaan.
Uuden oppimisen täytyy myös olla yksi suoranainen perusmotivaattori opasrooleihin mukaan lähtemisessä. Sitä kenttää nimittäin näissä touhuissa riittää aivan rajattomasti! Ihan ensin täytyy joka tapauksessa opetella itse sujuvaksi retkeilijäksi, joka pärjää kaikissa säissä ja tilanteissa. Karttoja pitäisi myös osata lukea jopa suorastaan hyvin, sekä käyttää kompassia ja löytää reitit luonnossa paikasta paikkaan ihan omin päin. Siinä noita ihan alkuun ja sitten lisää vaikka EA-taidot, hätävarat muille, aina leppoisa asenne hankalammissakin tilanteissa, jne.
Jo opaskurssilla aikanaan oppi sen, että etummaisena kulkevalla oppaalla on niin paljon tekemistä, että varsin vähän jää mahdollisuuksia seurata miten retki osallistujilta sujuu, onko vauhti sopiva, ynnä muuta. Jonon hännällä ja keskellä kulkevilla apuoppailla on sen sijaan varsinaiset tarkkailijan paikat ja mukavasti aikaa tavattoman monien asioiden seuraamiseen, kun vaan opettelee sitä pikkuhiljaa tekemään.
Noista yllä kertomistani motivaatiotekijöistä minä useimmiten jotain kertoilen kanssani metsään lähteville opaskollegoilleni, tavatessamme lähtöpaikalla ennen ilmoitettua kokoontumisaikaa. Näin etenkin silloin, kun mukana on näihin touhuihin vasta ensimmäisiä kertoja mukaan lähteviä. Minä aina toivon, että saisin jotenkin ihmeen kaupalla ihmisiin syttymään kipinän. Jotain sen kaltaista, mikä minua itseäni vie suurella innolla ja antaa niin paljon.
’
’
Upeaa vapaaehtoistyötä!
Sellaisesta näissä touhuissa on kyse joko ihan kokonaan, tai ainakin valtaosin. Onhan Suomessa tietenkin kohtalaisesti oppaita, jotka tekevät hommia jopa ihan elannokseen, tai ainakin jotain korvausta vastaan. Mutta apuoppaiden työ on minun ymmärtääkseni täysin pyyteetöntä vapaaehtoistyötä ihan kaikkialla. Kuten toki ovat oppaiden työtkin monilla rintamilla, mm. Suomen Ladun piirissä.
Ihan oikeasti upeaa ja huutomerkinkin ansaitsevaa tämä ”työ” todellakin on, ainakin kahdelta kantilta! Ensin siksi, että tämä toiminta mahdollistaa hienojen ja turvallisten retkikokemusten tarjoamisen monille ihmisille. Auttaa monia näkemään erilaisia paikkoja, alueita ja luontoa. Toisia lähtemään ulos ylipäätään. Antaa kipinöitä ulkoilun ja retkeilyn innostuksen syntymiseen. Antaa myös tekijälleen valtavan paljon sisältöä, oppimista, kehittymistä ja palkintoja tuon intohimon toteuttamisessa!
’
’
Minä päädyin tämän apuopaskuvion äärelle aivan käytännön tarpeiden kautta silloin aikanaan. Mutta olen sitten vähitellen oppinut huomaamaan, miten suuresta asiasta tässä on oikeasti kyse! Sen vuoksi satsaan nykyään näihin kuvioihin kaiken sen, minkä osaan ja pystyn.
–Kari
PS. Tuo vähitellen-sana artikkelin viimeisessä lauseessa on kovasti paikallaan. Koska minä tämmöisenä isälinjaltaan ainakin 300 vuotta Hämeen sydänmailla eläneen suvun jäsenenä en kovinkaan monia asioita aivan suit sait opi :-).
Lähierä™ 