Henkilökohtainen kaivautuminen kivikauteen

Tiivistelmä: Kertomus siitä, miten uskomattoman hienoa tajunnan laajennusta voi ihmiselle tuoda oikeaan arkeologiseen kaivaukseen osallistuminen omilla asuinseuduillaan!

 

Hieno kampakeramiikan palanen auton konepellillä! Juuri maasta kaivettuna, ihan omilta lähikulmilta.

Kaivaukset 12.-15.8.2020.

Tämä tarina ei etene minään täysin kronologisena kertomuksena päivä kerrallaan, missä jokaisen päivän tapahtumat ja löydökset seuraavat toisiaan oikeassa järjestyksessä. Vaan kertoen niistä monenlaisista asioista, tuntemuksista ja oppimisista, mitä tuollainen itselle aivan uuteen maailmaan sukeltaminen eteen tuo.

 

Nämä tällaiset eivät ole hätähousujen hommia

Tämä huikea sukellus oman paikkakunnan kaukaiseen menneisyyteen ei suinkaan minään hätäisenä yllätyksenä eteen tullut minulle eikä aika monelle muullekaan. Ei ainakaan Kirkkonummen kansalaisopiston kaksivuotiseen Aikojen Kulkijat III –kurssikokonaisuuteen osallistuneille. Koska tämä oli jo kauan sitten rakenneltu huipennukseksi kokonaiselle oman paikkakunnan arkeologiaan johdattavalle sarjalle, jonka suunnittelijaksi ja toteuttajaksi oli saatu ammattiarkeologi Jan Fast. Sarjan ensimmäinen osa oli luento Kirkkonummen esihistoriasta ja toinen osa 5.5.2019 toteutunut retki katsastamaan useita potentiaalisia kaivauskohteita Kirkkonummella. Siitä on tässä blogissa oma tarinansa Salaperäisiä muinaishautoja. Tämä arkeologiasarjan huipennus jo kerran siirtyi eteenpäin kevään 2020 koronahärdellien myötä, mutta pystyttiin lopulta toteuttamaan 12. elokuuta alkaen.

 

 

Jännä paikka aivan nykyisen asuinalueen kyljessä

Kaivauksen kiinnostavimmaksi paikaksi oli jo silloin 5. toukokuuta tapahtuneella kierroksella vahvistunut yksi mäen eteläpääty aivan Kolsarbyn asuinalueen kyljessä ja sinne johtavan kadun vieressä. Jan oli sitten sen jälkeen tehnyt ties mitä kaikkia toimenpiteitä ja yhteistyötä Museoviraston kanssa niin, että nyt keväällä oli kaikki kunnossa ihan virallisen uuden kaivauksen avaamista varten. Aika mahtavalta tuntui päästä olemaan ensimmäisiä, jotka jotain muinaishistoriallista paikkaa tutkivat!

Toki jonkun verran taustatietoja tuosta paikasta kuitenkin oli, jotka tiedot juuri sen niin kiinnostavaksi nostivat. Omakohtaisia havaintoja kvartsi-iskoksista noilla paikoilla oli Kirkkonummen kunnan kulttuurisihteerillä Maaret Elorannalla ja oli siellä joku arkeologikin vähän kaivellut ennen Kolsarbyn asuinalueen tien tekemistä. Erinäisiä pieniä havaintoja ja löydöksiä siis oli, sekä arkeologien silmin katseltuna oikein erityisen mainio kalastustukikohdan ja ehkä asumisenkin paikka joskus myöhäisellä kivikaudella tai varhaisella pronssikaudella. Etelään päin saaristoiseen mereen laskeva saaren niemen nokka, jota mäki suojasi pohjoisen viimoilta sekä saaret lännen ja etelänkin puolelta.

 

Jan Fast kertoo perusasioita innokkaalle harrastajajoukolle.

 

 

Näkökulmia historiaan korkeuskäyrien kautta

Minä olen aina koettanut katsella ympäristöjä myös sellaisilla ”historian silmillä”. Kuvitellen, mitä erilaisissa paikoissa on ennen ollut ja miltä siellä mahtaa olla silloin näyttänyt. Jonnekin tuhansien vuosien taakse silmäni ja aivoni saivat hurjan stimulaation muutaman vuoden takaisesta osallistumisesta ammattiarkeologin vetämälle Siuntion ympäristöyhdistyksen retkelle, josta aikanaan tarinankin kirjoitin (Siuntiossa faaraoiden aikaan). Siitä lähtien nämä Suomenmaamme eteläisten ja lounaisten rannikkoseutujen upeat maisemat ovat avautuneet minulle vallan uusin tavoin. Missä ikinä liikunkin, minä näen saaristoa ja merenlahtia! Monenlaisia saaria, joista alavammat ovat varmaan olleet perin mukavia leirien ja ehkä suorastaan asumustenkin paikkoja. Myös korkeita kallioita ja luotoja, joiden huipuilta löytyy usein hiidenkiukaita, eli muinaishautoja. Tavattoman kiehtovaa maisemien katselua, ainakin minulle!

Karttojen äärellä katsellen ja askarrellen noita samaisia historian jaksoja voi myös mainiosti ihmetellä. Jos jaksaa vähän asioita netistä tutkailla, löytää sieltä esimerkiksi tietoja siitä, millä korkeudella muinaisen Litorina-meren pinta on milläkin historian jaksoilla ollut. Ja sittenpä yht’äkkiä voikin nähdä muinaista merenrannan kivikkoa jossain paikassa, joka muuten olisi vain – mikälie kivikko!

Noin 5000 vuoden takaisia asioita kun tässä projektissa tutkitaan, on vallan mainio tieto se, että niiden historian jaksojen aikana merenpinta oli noin 20 metriä korkeammalla kuin nyt. Tai oikeasti siis maan pinta oli sen verran alempana, viimeisen jääkauden hurjan painon jäljiltä. Niinpä on vallan hauska katsella peruskartan korkeuskäyristä, mitkä alueet ovat silloin olleet kuivaa maata ja mitkä yhä meren peittämiä. Ja jos digitaalisten materiaalien ja tekniikoiden käyttäminen ei liian vaikealta tunnu, niin sitä voi aika helposti tehdä itselleen jopa noiden aikojen maastoja kuvaavia karttoja.

Alla on kaksi meikäläisen tekemää sellaista karttaa. Ensimmäisessä näkyy tämän kaivauksen ympäristön nykyaikainen satelliittikuva suurin piirtein sellaisena, kuin nuo maastot olivat noin 5000 vuotta sitten. Ja toisessa sama kuvio asetettuna nykyisen peruskartan päälle. Kovin eksaktisti juuri tuollaisilta eivät maastokuviot silloin näyttäneet, koska maan nousemisessa on ollut – ja yhä on – aikamoisia eroja eri alueiden välillä. Mutta kyllä ne silti aika hyvää ja hauskaa näkökulmaa noihin kaukaisiin aikoihin antavat.

 

Muinainen leiripaikka oli aivan ”Bro-Kolsarby -saaren” viimeisessä lounaiskulmassa.

 

Sama peruskartalla. Kaivauspaikka on aivan saaren eteläisimmässä ”sarvessa”.

 

 

Projekti alkaa keskiviikkona 12. elokuuta

Janin pyynnöstä olin käynyt joku päivä aikaisemmin tutkimassa ja raportoimassa lähimpänä olevien pysäköintipaikkojen tilat sekä luonteet. Keskiviikkoaamuna 12.8. alkoi sitten porukkaa kokoontua tien viereen, mäen päälle. Paikkaan, missä oli männyn kyljessä kallellaan ja vähän ränsistyneenä vanha varoitusmerkki leikkivistä lapsista. Olimme kaikki sitä mieltä, että merkki on mahdottoman validi myös meidän touhuihimme.

Siinä saimme kahdelta ammattiarkeologilta kuulla lisää taustoja tästä paikasta ja ennen kaikkea saimme ohjeita siitä, mitä ja miten täällä oikein ryhdytään tekemään.

 

Leikkivät lapset ensimmäisellä tauollaan, aivan tien vierestä alkavalla kaivausalueella.

 

Ensin mittauksia

Ensimmäiseksi ammattilaiset katselivat ja mittasivat meille kaksi ”soiroa”, joissa kaivaus tehdään. Itä-länsisuuntaan ne valittiin kulkemaan ja merkattiin sitten maastoon naruilla. Kaksi metrin levyistä ja 15 metriä pitkää valtausta. Toinen niistä aivan tien viereen niin, että kaivausalue ulottui osittain kaivetulle tien penkalle asti. Syytä moiseen ei tarvinnut paljon arvailla, koska siitä tien penkalta olivat harjaantuneet silmät jo bonganneet erinäisiä kvartsi-iskoksia ennen kuin mitään kaivausta oli aloitettukaan. Se toinen valtaus tehtiin metsän ja pusikon sisään noin 10 metrin päähän tien reunasta.

 

Kaivausalueita mitataan paikoilleen ammattilaisten toimesta.

 

 

Sitten se varsinainen KAIVUU

Projektin seuraava vaihe oli sitten se varsinainen kaivuutyö, joka olikin ihan kunnon hommaa! Siis elävän pintamaan poisto noiden kaivuualueiden päältä. Ei se pintamaa kymmentä senttiä paksumpaa ole sellaisella männikkökankaalla, eikä siinä ole juuri paljon maatakaan. Vaan likimain pelkästään erilaisten kasvien juuria, jotka ovat kasvaneet aivan mahdottoman sitkeäksi verkostoksi. Mukana myös suuria juuria, sekä vieläkin suurempia juuria! Joten siinä alkoi suorastaan hiki virrata niillä meistä, jotka lapioiden, voimapihtien ja sahojen varsiin tarttuivat.

Minä kun aina innostun kaikista tuommoisista hommista, niin pistelin vauhdilla puhtaaksi sitä tien vierellä olevaa soiroa. Taisi siinäkin tunti tai pari vierähtää, en katsonut kelloa. Jotenkin oli vissiin mielessä ajatus, että tämä kun tästä puhtaaksi saadaan, niin sitten ryhdytään siihen varsinaiseen kaivaustyöhön. Kattia kanssa, tuli vain kutsu jatkaa raivaustyötä siellä toisella soirolla! Valmistuihan sekin pintahomma siitä sitten ja minä siirryin takaisin kadun varteen, koska metsäkaistalla oli jo tarpeeksi valtauksia tehtynä.

 

Siitä se pintamaan poisto alkaa. Kohta on lapioiden vuoro.

 

 

Mitä se kaivaustyö oikein on?

Se on maan rapsuttelua hyvin hitaasti ja rauhallisesti, sekä sen siirtämistä ämpäriin. Jonka sisältö sitten tyhjennetään aina välillä johonkin kasaan kaivuupaikan vierellä. Siinä rapsutellessa katsellaan tarkoin, näkyykö mitään, mikä voisi ihmisen tekosia olla. Joskus – varsinkin jollei sitä kaivuutyötä ole oikein superhuolellisesti hoidettu – kaivettu aines sitten vielä sihdataan läpi.

Maata poistetaan kerroksittain ja yksi kerros on 10 senttimetriä. Moinen touhu ei ole hiukkaakaan helppoa maastossa, jonka pinta mutkittelee välillä kymmeniä senttejä jollei enemmänkin sen yhden kaivuualueen sisällä. Tällä Kolsarbyn kaivauksella mentiin vain 20-30  sentin syvyyteen varsinaisessa pintamaan alla olevassa hiekkakerroksessa. Tämän ns. löytökerroksen päälle oli vuosituhansien aikana kertynyt vain noin 6 sentin maakerros.

 

Tässä ollaan jo oikeassa kaivaustyössä. Siis rapsuttamassa maata pois äärimmäisellä tarkkuudella.

 

 

Kvartsi-iskokset

Kun tuo otsikon sana nyt tuli jo useampaan kertaan mainittua, niin avataanpa sitä heti hiukkasen tähän amatöörilukijoille. Näin katsokaas yhden oikean kaivauksen läpi käyminen helposti vaikuttaa suhtautumiseen itseensä sekä muihin. On vähän niin kuin tunne, että melkein ammattilaisten joukkoon on tässä siirrytty J.

Mutta siis ne kvartsi-iskokset ovat sellaisia useimmiten aika pikkuisia kvartsikiven liuskoja, joita on syntynyt siitä kun kivikauden ihmiset kilkuttelivat itselleen työkaluja juuri sopivanlaisesta kvartsikivestä. Sellaisesta, joka muodostaa lohkottaessa hyvin teräviä reunoja. Ei sellaisen sopivan laadun kvartsikiviä suinkaan kaikkialta silloin löytynyt, vaan niitä keräiltiin talteen mistä löydettiin ja tuotiin työstettäviksi asuinseuduille ja leiripaikoille.

Juurikin nämä ovat useimmiten ensimmäiseksi huomattavat merkit muinaisista ihmiskunnan jäljistä jossain. Ja ne ovat sellaisia, jotka ovat kyllä tuhannen varmasti jääneet ainakin meikäläiseltä aina huomaamatta, vaikka olisin sellaisten päällä suorastaan istunut! Eivätkä ainakaan tällaiset vähän (300v) hämäläisten sukujuurien kyllästämät aivot ihan nopeasti noiden havaitsemiseen kalibroituneet, vaikka heti kaivauksen alusta lähtien ammattilaiset niitä näyttivät. Mutta sitten kaivauspäivien edetessä, tuhansien pikku kauhallisten ja satojen löydettyjen iskosten myötä niin kyllä kävi. Ja se on yksi aivan superhienoimpia asioita, mitä tällaiselta leiriltä voi saada!

 

Rikkalapio on tärkeä työkalu. Tässä siihen lajiteltuna kvartsi-iskoksia ja keramiikan palasia.

 

Ja lopulta alkaa se oikea kaivaus

Noin viisitoista amatööriä meitä siellä oli, joista tosin muutamat olivat aiemminkin oikeilla kaivauksilla olleet. Kaksi ammattiarkeologia pyörittivät showta, Jan Fast ja Janne Soisalo. He antoivat ohjeita, vastasivat lukemattomiin kysymyksiin ja auttoivat tunnistamaan löydöksiä epälöydöksistä. Mikä ei aina ollenkaan helppoa ole, vaan sellaisten taitojen kehittyminen ihmisaivoihin vaatii kyllä kamalan paljon harjoittelua ja toistoa!

Minä ja vaimoni siis päädyimme kaivelemaan omia noin puolentoista metrin mittaisia osioitamme aivan siinä kadun vierellä. Siinä olivat kadun tekemisen toimet aikanaan melkoisesti sotkeneet vanhoja maan kerroksia. Paikka paikoin se näytti aivan selvältäkin, ei ollut mitään pintamaata ja sen alla hiekkaa, vaan pelkkää sekalaista soraa, kenties vallan muualta paikalle tuotuna. Kun sitten pikkuhiljaa alkoivat ihmiset eri paikoilla päästä eteenpäin aivan ensimmäisestä hiekkakerroksesta ja havaitsemisen taidotkin vähän etenivät, alkoi löydöksiä tulla esiin sieltä ja täältä. Ääneen kun niistä tietenkin keskusteltiin, meinasi ekana päivänä jo kehittyä sellaista pientä harmituksen tunnetta siellä tien penkalla. Koska niitä kiinnostavia löytöjä putkahteli eteen valtaosin vain siellä puhtaaseen luontoon tehdyllä kaivauslinjalla. Meidän yhä vain tislatessamme pelkkää soraa siellä kadun vierellä.

Mutta alkoihan meidän kaistaltammekin sitten lopulta sitä sun tätä löytyä. Ihan meidän jokaisen henkilökohtaiselta valtaukseltakin. Ja semmoinen saa ihmisen innostuksen sitten tietenkin nousemaan!

 

Porukkaa kiinnostavassa touhussa, kukin omalla tarkkaan rajatulla ”valtauksellaan”.

 

 

Erilaisia löydöksiä

Ensin alkoi siis löytyä niitä kvartsi-iskoksia, kuten kuuluukin. Sitten päivien edetessä ja kaivausten syventyessä pikkuhiljaa muutakin.

Ensimmäisen ruukun kappaleen löytyminen aiheutti tietenkin aikamoista kohinaa ja innostumista kaikissa. Sitten niitä löytyi yhä lisää. Joissain oli näkyvissä koristeluitakin, ilmeisesti joltain kampakeraamiselta aikakaudelta. Ja jollen aivan väärin muista, keramiikan kappaleiden yhä lisääntyessä taisi löytyä jopa jotain toisiinsa sopivia palapelin osia! Jopa palaneen luun sirpaleiksi arkeologien arvelemia palasia löytyi ja kaikkien löytöjen määrä neljän kaivauspäivän aikana nousi peräti noin 2500 kappaleeseen!

 

Erilaisia alueen löydöksiä mallina kankaan päällä.

 

 

Tien vieren kliimaksi

Joku meidän vähäsen köyhemmän tien vieren ”juoksuhautamme” kaivajista osui lopulta johonkin hyvin tummaan maahan, aivan mustaan suorastaan. Suuren kivenmurikan vierellä. Sellaisen murikan, joka ei näyttänyt olevan siirrelty tien teon yhteydessä, vaikka aika lähellä penkkaa sijaitsikin. Eihän semmoinen mitään meille amatööreille merkinnyt, mitä lie tummempaa maata juuri tässä kohtaa? Olihan niitä kaikenmoisia maalajeja tässä jo nähty. Mutta Janin tai Jannen kerrottua mokoman olevan todennäköisesti ikivanhan, geoliittiselta kivikaudelta peräisin olevan nuotiopaikan jäännökset, nousivat ainakin meikäläisen niskakarvat pystyyn!

En enää muista, että juuri siitä paikastako jotain hiiltyneitä luun palasiakin sitten löytyi, mutta tosi paljoin tuo minua innosti. Niin paljon, että rapsuttelin pienen määrän sitä ”mustaa hiekkaa” talteen minigrip-pussiin. Arvellen sellaisenkin toimen kenties olevan jotenkin epäeettistä. Mutta kun insinöörin ja fyysikon älyllä en kerta kaikkiaan pystynyt ymmärtämään mitä haittaa moisesta voisi yhtään kenellekään tässä maailmankaikkeudessa olla, toteutin tuon päähäni kehittyneen suunnitelman. Jonka osana oli myös vaalean hiekan pussitus siitä aivan vierestä.

 

 

 

Ihan samaa hiekkaa – mutta vieressä se olikin vallan mustaa?

 

 

Projektin välihuipennus kotona

Se oli noiden kahden – varmaankin kamalan laittoman – maanäytteen ”analysoiminen” kotona. Ainoastaan punnitsemalla ne tutkia halusin. Katsoen, olisiko se musta maa-aines kenties kevyempää, kuin vieressä oleva vaalea. Koska nuotion hiilituhka on paljon kevyempää, kuin hiekka.

Noh, tämä hieno oivallus ei sitten kuitenkaan tuottanut aivan sellaista läpimurtoa, joka oli sen keksijän takaraivossa muhinut. Juuri saman hiekkamäärän punnitukset kirjevaa’alla tuottivat tulokset 24 g ja 21 g. Selvä ero siis ja ihan oikein päin. Se tummanharmaa hiesu oli kuin olikin kevyempää! 12,5% kevyempää. Mutta jos vanha fyysikko nyt oikein rehellisesti tätä eksperimenttiä katselisi, niin hän panisi merkille myös, että jauhojen mittaustarkkuudet muovisessa lääkeannostelupikarissa eivät mahdottoman tarkkoja olleet.

Se samainen fyysikko silti arvelee, ettei tuon mittaustarkkuuden virhe edes huonoimmillaan mitään kymmentä prosenttia olisi. Ja koska mahdolliset hiilipölyt olisivat kuitenkin sekoittuneena samaan painavaan hiekkaan, ei painoero kovin suuri voisi edes olla. Eli pelkän tällaisen ei-laboratoriotasoisen tutkailun ja insinöörin päättelyn perusteella minä yhäkin arvelen, että hiiltä tuossa toisessa näytteessä kyllä hyvin luultavasti on. Siitä se tumma sävy on peräisin.

 

Insinööritieteellistä maaperätutkimusta kotona illalla.

 

 

Todelliset huipennukset ovat vielä edessä!

Ainakaan mitään virallisia johtopäätelmiä eivät asiasta vastaavat arkeologit liene vielä tehneet, vaikka heillä sellaisiin jo aika hitsin paljon vinkkejä täytyy jo nyt olla. Mutta uusi kaivaus samalle alueelle on jo Janin toimesta valmiiksi viritelty ja sen kautta arvellaan tuon jännittävän paikan salaisuuksien lopulta aukeavan niin hyvin, että siitä selkeä ja riittävän varma historia tulee aikakirjoihin kirjattua.

Ensi kesänä tutkitaan alueen runsaslöytöisin osa, nyt kun se on saatu paikannettua. Löytöinä on toivottavasti tulossa tulisijojen paikkoja ja lisää saviastioiden paloja. Molemmat niistä auttaisivat ajoittamaan asuinpaikan tarkemmin. Nyt sen oletetaan olevan ns. Kiukaisten kulttuurin aikainen, tai varhaispronssikautinen (n. 1500-2000 e.Kr.)

Nuo kaivaukset ajoittuvat välille 9.6.2021 – 13.6.2021 ja tapahtuvat Kirkkonummen kansalaisopiston piirissä, kuten edellinenkin. Kaivaukselle saattaa vielä olla joitain vapaita paikkoja jäljellä, mutta täyteen se tietenkin menee! Tässä suora linkki kurssikuvaukseen ja ilmoittautumiseen. Kaikkien lukijoiden puolesta olen pahoillani siitä, että sain tämän juttuni valmiiksi ja julki vasta näin myöhään!

–Kari