Norjan ihmemaata pinnan alta

Tiivistelmä: Norjan luonto on paratiisi retkeilijälle, vaativa sellainen kyllä. Se on semmoinen yhtälailla niiden Kölivuoriston rinteiden pinnan yläpuolisissa, kuin alapuolisissakin osissa. Tässä pieni tarina sieltä alempaa.

 

KIRPPUSIRKUS. Eihän tämmöinen voi totta olla tällä planeetalla! Paitsi ehkä Norjassa. Kuva: Pekka Tuuri.

 

 

Retki 3. – 10.6.2006. Sukellus 8.6.2006

 

Lukijalle: Aina silloin tällöin täytyy tuoda esiin joku tarina myös kokemuksista vedenalaisessa luonnossa. Tikanheittomenetelmällä tuhannen seikkailun joukosta valittuna, kuten edellinenkin.

Valokuvista: Tähänkin veden alle ulottuneesta retkestä kertomaani tarinaan sain taas lainata valokuvia koko oman sukellusurani aikaiselta kaveriltani ja pitkäaikaiselta ystävältäni Pekka Tuurilta, joka ei aivan tyhjänpäiväisimpien luontovalokuvaajien joukkoon kuulu. Esimerkiksi näitä vedenalaiskuvia ei ole missään ennen näkyville tuotu ja joku niistä voi ehkä suorastaan ainutlaatuinenkin olla!

 

Karin sukelluslokin #754 dataosa

  • #754 06.2006      Norway, Strömsholmen, Tövikshammaren
  • Type: Syvä seinämäsukellus
  • Gear: Apeks 2/2, Transpak, 905, V12, 2×12/200, 13.5kg (Bow), AirZ, Omer-50W
  • Weather: Pilvistä ja melko tyyntä, t= +13°C

 

  • Down/Surf:   13:40 – 14:32
  • Depth/Time: 4m / 51 min (AirZ)
  • Visib/Temp: 30m / 6 C
  • Gas:            (210 – 110) * 24 = 2400 ltr
  • Buddy:       Han Solo
  • Hours tot:   498h10

 

Sukelluksen profiili

 

 

Auvoinen aamu valtameren rannalla

Ja taas vaan heräsin itsekseni ennen seitsemää.  Mikäs siinä sitten, kun on tavaksi tullut täällä.  Hoitelin aamutoimet laiskanleppoisasti ja tein sitten lenkin ulkona Vevangstraumenin reunalla ja meren puolen luodoilla.  Hitaasti päästiin sitten koko jengi liikkeelle ja sukelluskeskukselle, paljon yhdeksän jälkeen.

 

Strömsholmenin sukelluskeskus Atlantin reunalla heräilee kesäiseen aamupäivään.

 

Pintatouhut

Vaikka keli ulkona näytti minusta aika hyvältä, Olav sanoi tuulen olevan nousemassa, eikä kauas ulos ollut nyt asiaa.  Hän oli viemässä meitä vain hiukkasen ulkopuolelle majakkasaaren rantaan, mutta minä ehdotin sen sijaan vuonon seinämää, joka on syvempi sukellus.  Se sopi myös hyvin Olaville.  Sinne sitten ajaa päräytettiin alle vartissa, ohi parinkin pienen kalankasvattamon, joiden myrkyt olivat Olavin mukaan hävittäneet paikalla aikaisemmin kasvaneet hienot kukkakaalikorallit.  Pintavirtaa oli pelipaikalla kallioseinämän juuressa nyt vähän, päinvastoin kuin melkein aina ennen.  Oltiin vissiin vaan sopivassa vuoroveden vaiheessa.  Mitään ankkurointia ei tuossa 150 metriin putoavalla seinämällä voinut tehdä, joten Olav pudotti meidät veteen ja jäi partioimaan lähistölle.  Kun odottelin poikia vedessä, Olav pyysi minua etsimään sinne aikanaan kiinnitettyä köyttä.

 

Valokuvien ilotulitus alkaa tästä. Kuolleen miehen käsi. Kuva: Pekka Tuuri.

 

 

Alku yhdessä

Lähdettiin sitten pudottelemaan alas yhdessä.  Näkyvyys vaikutti tosi huonolta, vesi oli täynnään kaikenlaista hippua.  Olisiko ollut yli viittä metriä?  Minä leijuin alas mukavaa 10m/min vauhtia, pojat seurasivat mutta ilmeisesti hitaammin.  En halunnut jäädä odottelemaan, koska Pekka jumittuisi varmasti kameransa kanssa johonkin, kuten pitikin.

 

Kaksi sukeltajaa pudottautumassa vuonon seinämien ihmemaahan. Kuva: Pekka Tuuri.

 

 

Maailma aukeaa syvemmällä

Minun tarkoituksenani oli kuitenkin käydä ainakin 42m syvyydessä.  Siellä, missä kukkakaalikoralli oli aikanaan kasvanut.  Ohitin 20m ja 30m syvyydet, mutta näkyvyys pysyi aina vaan samanlaisena.  Outoa.  Aina ennen on kirkas ”vuonovesi” tullut vastaan viimeistään 30m alapuolella.  Tällä kertaa alkoi usko veden kirkastumiseen syvemmällä jo melkein horjua, mutta päätin kuitenkin pudotella suunnitelman mukaan jonnekin 40 metrin alapuolelle.  Ja sitten, hokkus pokkus, juuri tarkalleen 40 metrissä kaikki putu loppui yhtäkkiä ja vesi ympärillä oli kristallin kirkasta!  Pudottelin samantien aina 50 metriin saakka, missä ensin vain ihastelin maisemia.  Jyrkät, polveilevat kallioseinämät erottuivat kumpaankin suuntaan 30 tai 40 metrin päähän, kenties ylikin?  Valoa ei ollut enää kovin paljon, mutta pelkällä luonnonvalolla siellä silti näki, kun silmät olivat tottuneet hämärään.   Alaspäinkin seinämiä näki ehkä 10-20 metriä, kunnes kaikki hävisi puhtaaseen mustaan.  Aika huima fiilinki oli roikkua siellä valtavalla seinämällä!! Regusta tuleva kylmä ilma alkoi ilkeästi vihloa oikeaa alaposkihammasta, mutta helpotti onneksi vähän kun purin suukappaletta toiseen asentoon.

 

Kättä päälle syvien seinämien kanssa. Elävän ja kuolleen miehen käsi. Kuva: Pekka Tuuri.

 

Väreistä ei ole Norjassa syvälläkään pulaa, jos vaan valoa löytyy! Tässä erakkorapu. Kuva: Pekka Tuuri.

 

 

Syvän seinämän elämää

Sitten aloin katsella lähemmäs, mitä elämää täältä löytyy?  Joka paikassa oli kallioseinämissä kiinni läpikuultavia ”sormia”, ehkä tuollaiset 5-6 kpl/m2.  Löysin myös yhden kuultavien ”sormien” muodostaman merivuokon, hyvin samanlaisen kuin missä klovnikalat asustelevat trooppisissa merissä.  Lampun valossa sen väri oli oranssi.  Kellertävän valkoisia sieniä oli syvällä seinämällä vaikka kuinka paljon, joku niistä oli muodoltaan aivan kuin suuri ihmisen korva.  Aika ruman näköisiä mielestäni kaikki.  Laji on todennäköisimmin ”Potet svamp” (Geodia Baretti).  Toisella suunnalla bongasin hienon, herkän näköisen merivuokon, jonka kuvaa en ole vielä löytänyt mistään kirjasta.  Vietin siellä 50 metrissä ihmetellen kolmisen minuuttia, jona aikana siirryin muutaman minuutin dekon puolelle.

 

Merietana on varsinainen syvyyksien ballerina! Kuva: Pekka Tuuri.

 

Ja tässä yksi merimakkaroiden sukukuntaan kuuluva, joka ei pahemmin makkaralta näytä. Kuva: Pekka Tuuri.

 

 

Dekompressiot taskurapujen kanssa

Sen jälkeen nousin kohtuullisen ripeästi ylös 34 metriin sumeaan veteen, missä jatkoin paikkojen tutkimista.  Yritin myös löytää entisen poijunpaikan ja siinä mahdollisesti vielä olevan köyden.  Mutta mitään ei löytynyt, vaikka tein aina jokaisen 5m nousun jälkeen noin 40-50 metrin skannauksen.  Näin kyllä lukuisia hyllyjä ja lähes varmasti senkin, missä köysi oli aikanaan ollut kiinni.  Taskurapuja näkyi yllättävän paljon siellä täällä.  Ja sitten osuin 25m syvyydessä olevalle kapealle, vaakasuoralle kallionhalkeamalle, joka oli aivan täynnään taskurapuja!  Laskin ensin 10 sitten 18, sitten lopetin.  Niitä oli paikka paikoin 5-7 aivan kylki kyljessä kiinni – ja kaikki tuijottivat minua tuiman näköisinä.  Pari oranssinkirjavaa meritähteä katselin myös, sekä yhtä kampelaa aivan matalassa.  Se tuntui jotenkin olevan vallan väärässä paikassa.  Tiesiköhän tuo itse sitä?  Dekouintini 6 ja 3 metrissä kulkivat ikävän ahdinparran peittämiä rinteitä.  Ne olivat siellä vielä paljon enemmän out-of-place, kuin tuo kampela.  Norjan puhtaissa vesissä ei tuommoinen moska normaalisti kasva, se on paljon tutumpaa itämeressä.  Mutta kai nuo kalankasvattamot vaan päästävät veteen niin paljon ravinteita, että tuommoista jälkeä syntyy?  Kallioseinämien halkeamissa olevat luolantapaisetkin olisivat olleet paljon kiehtovampia puhtaan kasviston kanssa.

 

Meikäläinenkin pääsi joskus silloin poseeraamaan luomakunnan hienompien elävien mukana. Kuva: Pekka Tuuri.

 

 

Isomerikokki on puolestaan päättänyt, että erottautuminen EI ole se fiksuin strategia. Kuva: Pekka Tuuri.

 

 

Pinnalla taas

Pintauduin lopulta tasan 50 minuutin ajalla.  Huomasin olevani pinnalla yksin, ei näkynyt poikia eikä Olavin venettä.  Minä olin kyllä alle 10 metrin tarkkuudella samassa paikassa, mistä alas menimme.  Hetken aikaa jo ajattelin, ettei kai vaan ole tapahtunut jotain, mutta sitten vene tuli näkyviin niemen takaa ja pääsin kömpimään paattiin.  Samaan aikaan Pekan & Juhan päät bongattiin muutaman sadan metrin päässä länteen päin.  Kun kaikki olivat venessä, hurautettiin takaisin Strömsholmeniin.  Pojilla oli myös vissiin ollut aika hyvä sukellus, vaikka eivät olleetkaan käyneet töhnäkerroksen alapuolella katsomassa abyssiin putoavia kalliojyrkänteitä.  Meikäläisen ylähuulta ja hiukan otsaakin kirveli, olin ilmeisesti osunut huomaamatta johonkin meduusan rihmaan.

 

Pieni kala turvassa polttiaislonkerojen seassa. Sukeltajalle eikä monelle muullekaan nuo eivät mukavia ole! Kuva: Pekka Tuuri.

 

–Kari

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s