Tiivistelmä: Kahden ikiajat toisensa tunteneen ja yhdessä kulkeneen eräveljen lyhyt kevätkesän retki eteläsuomalaisen luonnon helmaan, nauttimaan kiireettömyydestä ja hyvästä seurasta. Sekä pitämään yhä vaan huolta siitä, että tämä maailma edes jollain tavoin raiteillaan pysyy.
Tämmöisiä näkymiä Suomen kesässä. Vastarannalla asuu Vesikansa.
Retki 31.5.2021.
Pikainenhan tämä pieni retki oli ainoastaan sillä tavoin, ettei ottanut sen tekijöiltä enempää kuin yhden illan, yön ja aamun. Joka ajankäyttö tarjosi kuitenkin osallisille aivan ihastuttavan poistumisen kaikenmoisista normaalin elämisen piireistä täysin kiireettömiin eräilytunnelmiin eteläisen Suomen upeaakin upeamman kevätkesäisen luonnon syliin! FNE-konseptina tämän tämmöisen tuntevat jokuset pitkän linjan retkeilijät ja lähiluonnon tutkimusmatkailijat. Linkkejä tämän konseptin syntyhistoriaan voisin taas tähänkin laittaa, mutta löytyvät ne mahdollisille kiinnostuneille aivan varmasti myös Google-haun kautta.
Tämä yön yli retki oli yksi palanen tosi pitkässä ketjussa kahden ikiaikaisen retkuilijan jo ainakin 30 vuotta jatkuneessa sarjassa, josta minä olen ehkä viimeiset kymmenen vuotta suunnitellut muillekin kertovani. Mutta se projekti odottakoon arvoistansa valmistumista ja julkistamista vielä vähäsen. Tämä kokemus sen osasena on joka tapauksessa kertomisen väärti ihan erikseen, ainakin minun mielestäni.
Ikiaikaiset eräkamut ovat saapuneet tulille taas kerran.
Kohdealue ja sen alkutuntumat
Päivämäärä oli sovittuna jo noin kuukauden takaa. Paikka haarukoituna eteläisen Suomen lähes rajattomasta tarjonnasta nyt sillä tavoin, että on jotakuinkin puolimatkassa kummankin Hobitin nykyisiä asuinsijoja. Muiden vanhojen tuttujen Hobittien suosituksilla oli myös vahvat vaikutuksensa alueen valintaan.
Sinne Vihdin Pääkslahden ulkoilualueen pienelle parkkipaikalle me sitten kumpikin suunnistimme, kello kuuteentoista tähdäten. Vallan uusi ja outo alue meille kummallekin oli kyseessä. Mukavien jälleennäkemisten ja turinoiden jälkeen heitimme reppumme ja rinkkamme selkään ja lähdimme dallaamaan kohti leiripaikkaamme. Jota ei oltu kyllä vielä edes valittu siinä vaiheessa! Arvonnan kohteena olivat Rysätarhan ja Puumannin laavut, joita kumpiakin oli meille suorastaan kehuttu. Eri syistä ja eri henkilöiden toimesta. Siinä patikoidessamme ja kaikenlaisesta muustakin jutellessamme päätimme lopulta, että Puumannin laavuille menossa olemme. Koska ne katselevat enemmin ilta-auringon suuntiin.
Näin kesäisiä maisemia katselimme Puumannin laavulta.
Vanhojen kettujen lenkki
Mutta mutta. Alueen hyviksi (ainakin yhdessä Retkipaikan artikkelissa) kehuttujen viittojen mukaan me vain suunnistimme, kaiken mukavan jutustelun ohessa. Joka kuitenkin on aina tällaisten tapaamisten kirkkain helmi. Polut kun sitten vaan pienenivät pienenemistään, minä lopulta otin esiin kännykässä pyörivän karttaohjelmani ja huomasin meidän jo kulkeneen pitkät matkat TÄYSIN väärään suuntaan! Mokoma havainto kun sattuu kahden vanhan kulkijan kohdalle, sen seuraus oli seuraavanlainen. Totesimme, että kierrämmepä nyt sitten ympäri tuon koko komean niemen! Koskei meillä ollut edes mitään aikataulua, saati jotain kiireeksi kutsuttavaa olotilaa. Niin me teimme, katsellen niemen kärjen vehmaita viljelysmaita ja moninaisia vapaa-ajan asuntoja.
Ketunlenkkejä tai ei, kyllä kelpasi taas metsissä kulkea!
Hiidenveden maisemat shokeeraavat
Hiekkateitä kulki tuo patikkamme aika pitkästi, mutta kaikki sellaisetkin ovat vanhoille kulkijoille niin tuttuja ja mukavia reittejä, että reissaajien tunnelma se vaan parani koko ajan! Ja sitten kun päädyimme Laukkakallion aivan uskomattomien maisemien ääreen yli Hiidenveden Kiihkelyksenselän, heräsimme taas vaihteeksi luontoretkitunnelmiin niistä mainioista Hobitti-fiiliksistämme.
Sieltä olikin sitten enää ihan pieni matka polkua pitkin Puumannin laavuille, jotka Hiidenveden purjehtijat olivat sinne yhdessä Vihdin kunnan kanssa rakentaneet vuosien 2014-2015 aikana.
Kesäillan maisema luoteen suuntaan, yli Hiidenveden Kiihkelyksenselän.
Upea illan istunta
Ketään siellä ei ollut ja kahdesta hienosta, uuden näköisestä laavusta valitsimme majapaikaksemme ensimmäisen. Koska siihen tultiin ensin. Ja siihen ilta-aurinko näytti pidempään paistavan. Ei muuta kuin tervetulo-oluet ison pöllipöydän ääressä, ”leirien pystytys”, nuotio pöhisemään ja sitten pienen alkuiltapalan nautintaan. Se muodostui tällä kertaa nuotiolla paistetuista superluomuista peuraryynimakkaroista ruisleipien ja juustosiivujen kera. Valituksia ruokavaliosta ei kuulunut.
Illan istunta eteni siitä sitten eteenpäin. Porukkaa saapui tuolle hienolle tauko- ja leiripaikalle niin veneillä, kuin polkujakin pitkin. Ei ruuhkaksi asti ollenkaan, koska nuotiopaikkoja tuolla oli peräti neljä kappaletta. Ja monien muiden leiriläisten kanssa päädyttiin mukaviin jutusteluihinkin pitkin iltaa. Kaikki muut olivat siellä kuitenkin vain iltaseltaan käymässä ja ennen pitkää olimme taas ihan omillamme. Mikä sekin sopi meille vallan hyvin ja nautimme hyvällä ruokahalulla Vesan mukanaan tuomat kylmäsavulohet perunasalaatin kera. Wotkinsin perunasalaatin, njam! Minä söin sen jämät salaa loppuun yön pimeimpinä tunteina :-). Mikä oli helppoa, koska pimeää ei ollenkaan tullut.
Jonnekin aamuyön alkutunneille me taisimme Vesan kanssa taas maailmaa parantaa, ennen kuin yöpuulle vetäydyimme. Jo vuosikymmenten ajan olemme selkeästi tiedostaneet sen, ettemme millään pysty kaksistamme aivan koko maailman vääryyksiä, typeryyksiä ja hölmöyksiä korjaamaan. Mutta aivan yhtä varmasti tiedämme sen, että ilman näitä meidän säännöllisiä ja intensiivisiä työstämisiämme, aivan totaalisen persiilläänhän tämä maailma olisi! Ei se kaukana siitä nytkään ole, mutta selkärangan katkeamisen me olemme kuitenkin pystyneet välttämään halki kaikkien näiden vuosikymmenten!
Pakko on mainita tämäkin, että noiden hienojen keskusteluiden aikana meikäläiseen iski taas pitkästä aikaa halu polttaa piipullinen maailman parasta brittiläistä tupakkaa. Ja aikamoisen mukavasti tuo piipullinen paloikin, verrattuna omiin monenlaisiin kokemuksiini.
Kyllä kelpasi Puumannin laavulla kesäiltaa istua!
Sujuvan mukava aamu vanhojen eräkamujen tapaan
Aamukin sujui aikalailla tutun FNE-konseptin latuja seuraillen. Minä heräilin laavussa jo ennen viittä, pyöriskelin makuupussissa hyttysen ininöitä vältellen vielä jonkin aikaa ja nousin sitten ennen puoli seitsemää. Rauhallisen aamun ihastelua, tavaroiden pakkailua ja sitten nuotion sytyttelyä. Joiden aikana Vesakin kömpi ylös mukavasta riippumattoleiristään. Siitä eteenpäin vanhat FNE-rutiinit ohjasivat miehiä taas läpi mukavien aamutoimien. Meikäläinen keitti ison nokipannun täyteen kahvia, jonka prosessin aikana eräveli Vesa leikkeli pöydän ääressä leivät, juustot ja paprikat ihan syöntikuntoon vanhalla rannikkojääkäripuukollaan.
Sitten vuorossa kiireetön aamupalojen nautiskelu superihanan alkukesän aamussa, hiljaisen luonnon keskellä, järven rannalla, tutussa seurassa mukavia jutustellen. En tiedä teistä muista, mutta meikäläisen kokemusasteikolla tuommoinen on kyllä jossain siellä yläreunojen tuntumassa!
Eräveli V pakkaa kasaan yöleiriään.
Auf Wienerschnitzel
Jäljellä enää vain reppujen selkään heitto ja noin kilometrin kävely takaisin autojen luokse. Tällä kertaa sitä aivan lyhintä reittiä myöten. Tosin silläkin matkalla merkille pannen, että alueen polkujen merkinnät eivät kyllä selkeydessään ja loogisuudessaan tämän valtakunnan kärkisijoja hätyytä.
Omille teilleen erotessaan vanhat eräveljet eivät osanneet seuraavan kohtaamisen paikkaa tai ajankohtaa vielä arvella. Mutta molemmat tiesivät sellaisen kuitenkin tapahtuvan taas joskus ja jossain niin varmasti, kuin yhtään mikään tässä maailmassa toteutua voi!
–Kari
Lähierä™ 