Tiivistelmä: Mieleen jäävimpien eläinkohtaamisten sarjassa kolmanneksi pääsee Metso. Ja erityisesti sellainen vähän häiriintynyt koirasmetso, joka ahdistelee aivan ketä tahansa, joka hänen hallitsemaansa kosioreviiriin sattuu eksymään.
Metso
Metso, melkein kuin Suomen kansallislintu. Vaikka se virallisesti laulujoutsen onkin. Tuommoiseen statukseen metso on ainakin minun mielessäni päätynyt ties mistä syistä. Ei niistä vähäisimpänä varmaankaan se kaikkien tuntema Ferdinand von Wrightin klassinen öljyvärimaalaus Taistelevat Metsot. Jonka vaimoni isän käsityönä, jollain ihmeen kudontamenetelmällä hienosti tekemä, versio koristaa nykyään meidän maatalomme kammarin yhtä seinää.
Tuon meidän metsiemme ehkä vaikuttavimman linnun kanssa on minullakin ilahduttavan monia kohtaamisia ollut menneiden vuosikymmenten aikana. Ensimmäinen niistä oli ehdottomasti kaikkein mieleen jäävin. Mutta kun se oli vissiin vähän liian dramaattinen monien nykyajan ihmisten kokemusmaailmaan ja olen sen lisäksi jo joskus dokumentoinut artikkeliini ”Lähieräilyn keskipitkä historia)”, en juuri sitä tässä esiin tuo.
Hyökkäys
Mutta seuraavaksi mieleeni painuneimman sitten. Yhdellä kevättalven retkelläni Kirkkonummen ainakin vielä silloin likimain erämaisissa maastoissa Meikon luonnonsuojelualueen eteläisimmissä osissa, säpsähdin kuullessani jotain ääntä ihan läheltä. Ympärille katsellen havaitsin suuren ukkometson juoksevan ympäri minua, puhkuen ja mekastaen kovasti. Vähän oli ehkä aikaisessa hänen soidinmenonsa, mutta tämä herra puolusti jo ankarasti omaa kosioreviiriään. Minä koetin sille ärähdellä, huudella, karjua ja muutenkin säikytellä, ilman vähäisintäkään vaikutusta. Sinne minun kallion nyppyläni päälle hän ei kuitenkaan uskaltanut höökiä. Mutta lähdettyäni jatkamaan matkaani, tuo alkoi hyökkäillä aivan kimppuun! Väistellen ja puiden sekä pensaiden suojaa hyväksi käyttäen pääsin metsäautotielle, joka minun piti ylittää. Mutta niillä kohdillapa sattui tien toisella puolen olevan syvä, vettä täynnä oleva oja, jonka ohuen jääriitekannen päälle en uskaltanut astua edes kumisaappaissani. Ja aivan niin kuin tuo eläin olisi tajunnut tässä aukealla tiellä nyt avautuvan parhaan areenan antaa kyytiä mokomalle tunkeilijalle, se lähti puskemaan päälle kuin yleinen syyttäjä. Saatuani pari osumaa sääreeni ja reiteeni, otin avukseni pari meidän ihmisrotumme muista eläimistä erottavaa seikkaa. Kädet ja astalot. Jälkimmäisinä saivat toimia tukevat vaellussauvani. Niiden pelkkä heiluttelu ja yhteen kalistelukin jo pisti hyökkääjän vähän epäröimään ja vielä hiukan enemmänkin, saatuani hiukan osumaan häneen sauvan syrjällä.
Puolustustaistelu
Niin pääsin puolustustaistelua koko ajan käyden kiertämään ojan syvimmät kohdat ja jatkamaan matkaani kallioisen metsän siimeksessä. Metsän suojakertoimia taas hyödyntäen, pääsin sitten nopeasti elikon reviirin ulkopuolelle ja tuo jännittävä kohtaaminen oli ohi. Jälkikäteen on tietenkin harmittanut, etten ottanut otuksesta ja tapahtumista mitään muita valokuvia, kuin ne ensimmäisen kallion päällä napsimani muutama kaukokuva. Mutta niin vaan kävi, ettei asia päässyt edes mieleeni välähtämään siinä tilanteiden tuoksinassa.
Vain voittajia
Tällä tavoin me kumpikin selvisimme voittajina tapaamisestamme. Eikä käynyt niin kuin minun edellisessä vastaavan kaltaisessa kohtaamisessani tuollaisen homenokaksikin kutsutun eläimen kanssa Porkkalassa vuosikymmeniä sitten. Se hyökkääjä kun päätyi saman tien pataan Erä-Masan toimesta. Ja jos joku lintu nyt meikäläisen terveyttä alkaisi mukamas ihan oikeasti uhata, toisin sekin tilanne päättyisi, kuin tapahtuu eteläsuomalaisessa nykyurbaanimaailmassa :-).
–Kari
Lähierä™ 