Tiivistelmä: Kokoelma erilaisia pikkutarinoita nuoren pojan kokemuksista Sammatissa, pääosin 1960- ja 1970 –luvuilla. Sellaisista, jotka ovat kirkkaimpina mieleen palaneet ja aivan varmasti ihmisen kehitykseen vaikuttaneet.
Kirjoitettu lopulta valtaosin auki aamuyöllä 29.6.2021.
Juuri vähän ennen tämän julkaisemista nukkui pois tästä maailmasta Kalevi-enoni, jolla on ollut suuri vaikutus koko minun metsäilyn ja eränkäynnin urani syntymiseen. Hän oli myös viimeinen vahva linkkini siihen entisaikojen Sammattiin, joka tästä eteenpäin vain mielessäni elää. Siksi omistan tämän artikkelin Kaleville! Kalevin siunaustilaisuus pidetään Sammatin kirkossa tänään perjantaina 26. marraskuuta vuonna 2021.
Koko elämän kaari luonnon piirissä
Meikäläinen on kulkenut luonnossa pikkupojasta lähtien. Monenlaisilla tavoilla. Noista ihmistä muokanneista henkilökohtaisen historian palasista löytyy summeerauksia tämän blogin ”perustuslaillisista asiakirjoista” Filosofia, Kirjoittaja ja Taustoja. Lisäksi pikkuhiljaa joitakin valittuja lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiakin blogin kategoriassa Nuoruuden innolla, minne tämäkin juttu tietenkin istahtaa.
Tämän tarinakokoelman raamit
Aina voi ihmetellä, kuuluvatko tällaiset muistelot lähieräilyn, sekä luonto- ja retkeilykokemusten piiriin. Minä olen kuitenkin päätynyt siihen, että jo vain vallan kovastikin kuuluvat! Koska nekin aivan suurimmaksi osaksi liittyvät juuri siihen ulkona ja luonnossa touhuamisen kenttään, jota minä koko ajan koetan mahdollisimman leveillä näkökulmilla esiin tuoda. Minulla on vielä lisäksi hyvin vahva usko siihen, että noilla kaikenmoisilla lapsuuden kokemuksilla on mitä suurin rooli siinä, millainen hiippari minusta on kehittynyt!
Nämä tapahtumat sijoittuvat siis meikäläisen lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen, pääosin varmaankin noin kahden puolen vuotta 1960. Näiden yhtään tarkempi sijoittaminen historian aikajanalle on minulle mahdotonta, sillä jostain kumman syystä kaikki ”muistiinpanoni” juuri noista vuosista ovat jonnekin aikojen saatossa kadonneet ja vanhempien ottamat valokuvatkin ovat hyvin harvinaisia herkkupaloja – ilman juurikaan muita aikatietoja kuin ihmisten kokoihin perustuvat arvelut. Mutta onneksi semmoisia ei mihinkään tarvitakaan!
Ja tämän sikermän tapahtumakenttänä on Sammatti. Äitini kotitalo nimeltä Päivölä, sekä vanhempieni Valkjärven rantaan vuonna 1965 rakentama kesämökki, jonka nimi on Kupalo. Päivölässä minä ja myöhemmin myös pikkusiskoni, olimme isovanhempiemme hoivissa aika usein nimenomaan kesäisin. Tuo ”aika usein” määritelmä tulee ainoastaan minun muististani, perustuen siihen, miten mahdottoman paljon asioita sieltä on nuoreen muistiini silloin tallentunut.
Niitä on siis tosi paljon enemmin, kuin tähän alle kirjailen. Nämä on valittu edustamaan sellaisia, jotka ovat kirkkaimpina muistiini tallentuneet ja sisältävät myös suoranaisia tarinan aineksia. Ainakin monet niistä ja ainakin minun mielestäni.
Mehiläiset
Sammatin Papan leipätyöt olivat liittyneet linja-autoliikennöintiin ja autojen korjaamiseen. Hän oli yksi koko Suomen aivan ensimmäisiä liikennöitsijöitä, joka aloitti säännöllisen linja-autoliikenteen Sammatin, Lohjan ja Helsingin välillä jo viimeistään 30-luvun alussa. Vanhoja aikatauluja on meillä todisteena kesäkuun 7. päivältä vuonna 1932. Mutta niiden lisäksi ja jälkeen hän myös kasvatti omenoita noin hehtaarin alalla ja hoiti mehiläisiä.
Niinpä siellä Päivölän pihapiirissä aina suristeli mitä melkoisimmat määrät mehiläisiä, koska pesät sijaitsivat aivan pihan reunalla. Kaikenlaisia mehiläisten hoitoon liittyviä normaaleja pelastusoperaatioita pääsivät myös lapset joka kesä seurailemaan. Esimerkiksi sellaisia, kun uusi kuningatar oli lähtenyt pesästä ja vienyt suuren osan työläisistä mukanaan vaikkapa jonkun lähellä kasvavan kuusen latvustoon. Ja Pappa sitten kävi sen koko kuhisevan parven sieltä talteen ottamassa tikkaiden varassa. Muistan jotain jatkoprosesseistakin, mutten lähde niitä tähän auki kirjoittamaan.
Joka tapauksessa ainakin minä päädyin silloin jotenkin aika tutuksi mehiläisten kanssa. En edes muista montako kertaa ne minua pistivät, vai pistivätkö koskaan? Kai meitä lapsia kuitenkin aika hyvin pyrittiin tuommoisilta kokemuksilta suojelemaan. Mutta totta on joka tapauksessa se, että minä en ole koskaan mehiläisiä, ampiaisia ja kimalaisia pelännyt. Pistoja on saatu aina silloin ja tällöin, mutta siinäpä se.
Koira repussa
Tämä tapahtuma on jotenkin pikkupojan muistiin aivan suoranaisesti pysyvästi palanut. Joskus kesällä ajeli Päivölän pihaan mopollaan papan veli Juho, reppu selässään. Ja sitten hän kaivoi sieltä repusta esiin pienen, suloisen koiranpennun! Jota me lapset sitten siinä pihalla paijailimme aivan sydäntemme kyllyydestä.
Tuo pikku paketti oli Lapin porokoiran pentu, joka sai sitten yhden kaikkein yleisimmistä ja suorastaan klassisimmista suomalaisista koiran nimistä – Musti. Koska hän oli kerta kaikkiaan kokonaan musta. Paitsi pientä, pitkulaista, valkeaa raitaa rinnassa.
En tiedä oliko tuolla ensitapaamisella mitään tekemistä asian kanssa, mutta minä tulin Mustin kanssa hyvin tutuksi kaveriksi sitten seuraavien vuosien aikana. Vaikka tietenkin olin siellä vain joskus ja valtaosin kesäaikaan, enkä siten voinut mitenkään perinjuurisesti koiran kanssa tutuksi tulla. Mutta ainakin minulla oli tunne, että hyvin tuttuja kavereita ollaan.
Mustin ulkoilutukset
Minä kun siitä kasvoin, sain sitten joskus lähteä Mustia ulkoiluttamaan ihan pihapiirin ulkopuolellekin, Sammatin Leikkilän kylän lähimetsiin. Remmissä hän tietenkin oli ja ne olivat hienon hienoja retkiä, missä pikkupoika tunsi olevansa niin villi ja vapaa, kuin vain kuvitella osasi!
Mutta sitten pääsi tietenkin käymään niinkin, että Musti pääsi karkuun jossain retken vaiheessa. Hän kun oli silloin jo aivan tavattoman vanttera ja voimakas koira, joka olisi innostuessaan vetänyt meikäläistä vaikka latanaan perässä hiekkatiellä. Minä olin moisesta aivan kauhuissani! Mitä tästä seuraisikaan? En varmaan saisi enää ikinä lähteä Mustia ulkoiluttamaan. Niinpä en voinut muuta tehdä, kuin jatkaa hänen etsintäänsä pitkin niitä lähimetsiä, missä olimme kulkeneet. Koiran nimeä huudellen.
Oikeassa aikuisten elämässä Musti oli sitten palannut aika pian takaisin kotiin. Ja puoli kyläkuntaa oli valjastettu meikäläistä etsimään! Jollen nyt aivan väärin muista, niin tuollainen samanlainen episodi toistui ainakin kerran tai pari vielä uudelleenkin. Ja vasta nyt minä osaan ymmärtää, miten mahdottoman ymmärtäväisiä isovanhempani silloin olivat! Yhä uudelleen minä sain mahdollisuuksia opetella touhuja.
Kyykäärmeet
Joltain koiran ulkoilutusretkeltä palattuani huomasin oikeassa pohkeessani jotain naarmuja tai muita jälkiä. Papalle niitä näytin ja hän sanoi, että kappas vain, kyyn puremajälkihän tuo on. Kaksi punaista jälkeä vierekkäin. Vähäisintäkään merkkiä mistään huolestumisesta tai hermostumisesta ei kukaan osoittanut, enkä minäkään sellaiseen moodiin sitten osannut ryhtyä. Muistaakseni Pappa sanoi jotain sellaista, että katsellaan nyt turpoaako se paljon.
Jonkun verran se siitä tosiaan turposi, muttei vissiin hirmuisesti, eikä tainnut pahemmin kipeäksikään ryhtyä. Se siitä sitten, ei mitään kummallista. Ja jollen väärin muista, ainakin toisenkin kerran minua pääsi kyy puraisemaan noiden vuosien aikana siellä Sammatin metsissä seikkaillessani. Molemmat kerrat sellaisia, etten minä mitään edes huomannut siellä metsissä rymytessäni, vaan asia selvisi vasta kotiin palattuani.
Likimain yleisen syytteen alaista toimintaahan tuollainen nykymaailmassa olisi ja tajusin minäkin sitä jonkun verran ryhtyä ihmettelemään sitten, kun omat lapset joskus ryhtyivät Kirkkonummen metsissä leikkimään. Mutta vaikka toki minäkin tiedän kyykäärmeen pureman voivan joskus ja joissain tapauksissa jopa vaarallinen ihmiselle olla, sellainen hyvin rento suhde minulle on jo pikkupojasta asti noihinkin luontokappaleisiin kehittynyt. En osaa pelätä niitä ollenkaan ja olen monet kerrat päässyt näkemään, miten ne tekevät ihan kaikkensa voidakseen välttää lähikohtaamiset kanssani. Olen myös pelastanut lukuisat kyyt kepakon kanssa tien penkoilta pusikon turviin pyöräretkilläni.
Kai tämmöisen voivat aivan vinoksi suhteeksi jotkut kokea, mutta semmoinen on silti minun suhteeni noihin olentoihin.
Mamman kahvi
Ei kai sitä ihan lapsena vielä pahemmin kahvin päälle ymmärtänyt, vaikka sitä muistaakseni kyllä tarjottiin maisteltavaksi kerman tai rasvaisen maidon kera. Ja Papalta matkittu ryystäminen kahvilautaselta tuntui aivan erityisen hienolta.
Mutta kai meikäläisestä jonkunlainen kahviratti, tai addikti, tai peräti vähän baristakin sitten kehittyi jo varsin nuorena. Joka tapauksessa muistan sen, että Sammatin Mamman kahvi maistui ihan joka ainoa kerta jonkun pykälän paremmalta, kuin mikään muu. Se oli tietenkin oikeaa pannukahvia, joka oli keitetty puuhellalla ja sen selkiyttämisessä käytetty paria rituaalia, jotka ovat minun rakkaiksi toimintatavoikseni sittemmin siirtyneet.
Juurikin se samainen mamman käyttämä kahvilaatu on yhäkin Suomen kaupoissa saatavilla ja arvatenkin siitä on muodostunut minun ja vaimoni täydellinen kestosuosikki. Kas kun vaimonikin pääsi joskus jo tyttöystävän roolissa mamman kahvia maistelemaan ja samoihin johtopäätöksiin päätymään. Kahvin merkkiä ja laatua en viitsi mainita, etten mainostamaan ryhtyisi.
Tasapää-Tanteri
Tästä tiedän, että kyllä minä ja pikkusiskoni Elina tuolla Päivölän talossa olimme isovanhempien hoidossa välillä myös talvellakin. Joskus nimittäin innostuimme rakentamaan jotain lumirakennelmia, joihin laitettiin kynttilä sisään, loistamaan valoa ulos pimeään yöhön sopivista aukoista. Joku ihmeen naamaviritelmä tuli ensin tehtyä ja siitä innostuttiin sitten vallan. Lopulta rakensimme sinne talon eteläpuolelle varmaan likemmäs kymmenkunta erilaista valoa loistavaa naamaa.
Yhtään valokuvaa niistä ei ikävä kyllä ole kenelläkään olemassa, mutta niiden nimet, tai ainakin nimikonsepti, on palanut useampien asianosaisten muisteihin. Suippopää-Santeri, Tasapää-Tanteri, Pallopää-Panteri, Kuutiopää-Kanteri, Vinopää-Vanteri ja niin edelleen. Enempää en minä muista.
The Renegades
Pohjoisen puolen viereistä mökkiä on aina kutsuttu Kultalaksi. Koska sen rakensi ja sitä isännöi muuan Kalle Kultala, jonka jotkut vanhat pierut saattavat vielä tunnistaa yhdeksi aika tunnetuksi suomalaiseksi valokuvaajaksi. Kekkosen hovikuvaajaksikin on häntä taidettu joskus kutsua.
Sinne hänen mökilleen on myös tie aikanaan rakennettu. Ja se on silloin nimetty Susikalliontieksi, koska perimätiedon mukaan juuri siltä kallionokalta on joskus susi ajettu Valkjärven jäälle lahdattavaksi.
Joka tapauksessa Kallen aikana siellä mökillä esiintyi silloin ja tällöin aikamoista elämää. Suorastaan hurjaa sen aikaisten ”standardien” mukaan. Jonain juhannuksena kippasi Finnjolla ympäri Koululahden selällä, vieden mutaiseen pohjaan kalliiden 6×6 kameroiden lisäksi mittaamattomat määrät Koskenkorvaa. Kuten niin monissa muissakin legendoissa. Ja sitten kun meikäläisen sukellusharrastus lähti kiihtymään joskus 80-luvulla, pakkohan tuota huhutietojen ”hylkypaikkaa” oli lähteä tutkimaan. Koko Digital Equipment Oy:n vasta perustetun sukelluskerhon porukan voimin siellä sitten yhtenä päivänä pohjia tutkittiin. Mitään ei tietenkään löydetty, mutta legenda ei siitä vähääkään himmentynyt. Sillä järven pohja on noilla alueilla niin pehmeää mutaa, ettei veden ja pohjan rajaa ole edes olemassa. Siellä ne kaikki Kossukorit siis yhäkin löytäjäänsä odottavat :-).
Mutta oikein suomalaisen median dokumentoimaa on muuan brittiläisen Renegades –yhtyeen vierailu tuolla Kallen mökillä vuonna 1965. Beatlesin aikalaisia he olivat ja juuri täällä Suomessa vissiin suorastaan vähän ”kuumiakin´” joskus silloin. Sitä minä en muista, olimmeko me siellä paikalla tuon vierailun tapahtuessa ja näimmekö tai kuulimmeko mitään. Mutta muistan selkeästi, miten äiti ja isä ahmivat joidenkin lehtien kirjoituksia asiasta myöhemmin. Ja sitten myöhempinä aikoina isäni sai mökkinaapuriltaan peräti Kallen itse tekemän tarinan noista tapahtumista valokuvineen kaikkineen.
Soutukilpailut
Sammatin Kupalon mökillä kun pikkusiskoni kanssa kesiä vietimme, niin päädyimme tekemisiin myös muiden samanikäisten lasten tai nuorten kanssa. Erityisesti viereisen mökin asukkaiden. Heidän kanssaan sitten kehittyi vaikka minkälaisia aktiviteetteja, joista jotakin vielä edempänäkin.
Mutta yksi oli semmoinen, että halusimme koetella voimiamme ja taitojamme soutukilpailussa. Tietenkin, koska molemmilla tahoilla oli soutuveneet käytössään. Säännöiksi sovittiin yksinkertaisesti sellainen, että lähdetään rinnakkain jommankumman mökin kohdalta, soudetaan järven ainoan saaren ympäri ja voittaja on se venekunta, joka ensimmäisenä lähtölinjan ylittää. Kahden hengen venekunnilla nuo kilpailut pidettiin, koska molemmissa veneissä kahdet airot oli.
Jotenkin merkilliseltä tuntuu se, etten minä ollenkaan muista kumpiko venekunta tuon kilpailun voitti. Ja oliko niitä kilpailuita yksi tai useampia monina kesinä. Mutta eiköhän tärkeämpää olekin se, että noita pelejä pelattiin, ne olivat hienoja ja tarttuivat peräti ihmisen muistiin!
Kalevin kauppa
Semmoinen termi on yhä vakiintuneena ainakin minun ja vaimoni sanastossa. Koska Kalevi-enoni tosiaan toimi Sammatin kyläkauppiaana osuuskaupan pyörittäjänä aika suuren osan minun elinaikaani. Siinä roolissaan hän tunsi varmasti aivan kaikki Sammatin ja muidenkin lähialueiden asukkaat – ja kaikki tunsivat hänet.
Minulle tuo huikea lähialueiden tuntemus on tislautunut ainakin niin, että olen elämäni aikana kuullut monia tuhansia nimiä ja tarinoita, Joista suurin osa ei tietenkään minulle enää mitenkään enemmin avaudu. Jotkut kuitenkin. Ja kaikki loput muodostavat mieleeni jonkun sellaisen ”hienon mutta epämääräisen tiedon verkon”, jota en yhtään paremmin kuvailla osaa. Mutta osaan kyllä jo nyt harmitella sitä, etten tuota varmasti pysty millään tavalla eteenpäin välittämään :-(.
Yrjön suo
Yksi peli, jota mökkinaapurien tyttöjen kanssa silloin 60-luvulla pelattiin oli niinkutsuttu ”valtapeli”. Minä en edes tiedä mistä kirjasta tai muusta tuo peräisin on, mutta ainakin meillä se tarkoitti jotain seuraavanlaista.
Meillä oli valtakivi – muistaakseni joku vihreäksi maalattu litteä ja pyöreäreunainen kivi. Kenen hallussa se kulloinkin oli, heidän piti se jonnekin kätkeä ja sitten antaa jotain vihjeitä sen olinpaikasta kilpailevalle joukkueelle. Vihjeiden piti tietenkin olla jotain mahdollisimman haasteellisia. Veden allakin kivi taisi joskus majailla.
Noh, tällä kertaa naapurin tytöt olivat toteuttaneet aivan mahtavan idean. Olivat virittäneet peräti uupuneen marjastajan yhdelle pikkuiselle suolle ihan lähellä. Meidän saamaamme vihjettä en enää muuten muista, mutta suolle eksyneestä Yrjöstä se kertoi ja vissiin jotenkin tuohon paikkaan vihjeitä antoi´
Mutta kävikin niin, että toisen naapurimökin marjastava leidi törmäsi sitten Yrjöön. Kauhistui siitä perin juurin ja hälyytti paikalle peräti poliisin tai mitä muuta nyt siihen aikaan tehtiinkään. Joka tapauksessa me tuon takana olevat tahot olimme kauhean hiljaa ja säästyimmekin aivan kokonaan miltään viranomaisten interventioilta. Oikein vaiko väärin, sen saa kuka tahansa itse päättää?
Aseet
Tässä voisi otsikkona olla aivan yhtä hyvin myös metsästys ja kalastus. Koska nuo molemmat olivat täydellisen luonnollinen osa maatalon elämää silloin. Erilaisia kalansaaliita oli jatkuvasti jossain, odottamassa perkaamista, tai ruoanlaittoa varten valmisteltuina. Myös kissojen herkkuina. Samoin esimerkiksi suolistetut ja nyljetyt jänikset tikkaissa roikkumassa muodostuivat silloin normaaliin elämänmenoon kuuluviksi asioiksi pienen ihmisen mielessä syksyllä.
Mutta nimenomaan metsästysaseet ovat tämän pikku tarinan otsikkona siksi, että tämä asia on niin paljon erilainen nykyään. Minä mustan hyvin elävästi sen, miten pääsin joskus istumaan Papan keinutuoliin. Ja niiden istumisten kiehtovin puoli taisi aina olla se, että siinä vieressä seinällä roikkuivat remmeistään huushollin kaikki metsästysaseet. Minä muistan ne aikamoisen tarkkaan yhä vieläkin.
- Pulttilukkoinen Valmetin valmistama pienoiskivääri, jonka kanssa minäkin pääsin Kalevi-enoni kanssa harjoittelemaan joskus ihan nuorena nöösinä.
- Yksipiippuinen haulikko, muistaakseni Valmetin tekoa sekin.
- Kaksipiippuinen, rinnakkaispiippuinen haulikko. Myöhemmin olen sen belgialaiseksi, Radium Gun –merkkiseksi tunnistanut.
- Pulttilukkoinen hirvikivääri. Kaliiperi 7,62 x 53 R, modifioitu Suomen armeijan nk. pystykorva-kivääristä.
Ja Papan luvalla sekä silmälläpidon alla minä sain joskus siinä hänen keinutuolissaan istuessani jopa ottaa jonkun pyssyn alas siitä seinältä ja tutkailla sitä käsissäni. Jos joku mokoma toiminta nykyaikana kenenkään tietoon tulisi, niin siitä varmasti hätäkeskukseen heti soitettaisiin ja kaikki asianosaiset vähintään putkaan päätyisivät.
Kantopommi
Tästä tositarinasta voisi aivan hyvin rakennella vaikka aivan uuden merkityksen otsikon vakiintuneelle termille. Sellaisen, missä se kanto on se pommi.
Mökkitie oli silloin alkuaikoina aika hitsin pieni ja mutkainen. Siellä meidän mökin lähellä mutkitellen ikiaikaisen kuusikon keskellä. Yksi kaikkein hankalimman mutkan aiheuttanut ikikuusi oli siitä pois jo kaadettu, muttei se tietenkään tietä vielä yhtään suoristanut. Isäpapan tuttavuutena ja vuokralaisena oli silloin muuan kaveri, joka työskenteli laturina silloin vielä toiminnassa olevalla Lohjan Ojamon kaivoksella. Kai se oli aivan luonnollista, että hänen kanssaan asioiden hoitamisesta sovittiin.
Johannes sitten tuli sinne Susikalliontien loppupätkille ja ryhtyi lataamaan panoksia sen aivan helvetinmoisen kuusenkannon alle. Kallion räjäyttäjän taidoillaan ja minun muistini mukaan käyttäen räjähdysainetta, josta silloin käytettiin nimeä Triniitti. Räjäytys suoritettiin – ja siinäpä se. Yhtään mitään ei tapahtunut. Vain joku monttu oli syntynyt tuon valtavan kuusen kannon alle.
Tuommoinen ei nyt tietenkään mitenkään ammattilaturin itsetuntoa hivellyt. Niinpä hän sitten vissiin seuraavaksi latasi sen kannon alle ihan kaiken, mitä Moskovitsinsa tavaratilasta löysi. Luultavimmin sieltä löytyi aika paljon.
Kupalon mökin terassille me sitten menimme odottamaan räjähdyksen tapahtumista. Ei se tapahtuma mitenkään kovin kummallinen ollut, ainakaan sen kummempi kuin edellinenkään. Mutta siinä vaiheessa kun havaitsimme molskahduksia edessämme avautuvalla Valkjärven Koululahden selällä, pienet pelonsekaiset ajatukset taisivat itse kunkin mieleen tulla. Ja karmean tosiksi ne varmentuivat aivan samalla, kun naapurimökin suunnalta, pohjoisen puolelta, kuului jokin pahaenteinen tömähdys!
Sinne sitten kiivaasti marssivat kaikki, päässen havainnoimaan seuraavat asiat. Naapurin mökin katolla törrötti aikamoinen kannon kappale. Sitä puolestaan töllöttivät mökin asukkaat. Minä en poikasena osannut havainnoida kaikkea tuosta seuraavaa, mutta kuulopuheista tiedän tämän.
Aikalailla huumorintajuista porukkaa olivat vissiin nuo mökkinaapurit ja isäpappani sopi heidän kanssaan katon korjaamisesta.
Kuikan mäki
Tämä huikea juttu tapahtui minun muistaakseni jokusia vuosia myöhemmin, kuin kantopommi-insidentti.
Johannes oli vissiin vieraillut Kupalon mökillä jokuset kerrat, ehkä ihan itsekseen ja luvan kanssa. Ja päätynyt jäämään kiinni takavetoisen Mossensa kanssa yhteen Susikalliontien mäkeen, jonka alareuna aina vettyi märkinä vuodenaikoina. Isäpappani kanssa hän oli sitten tehnyt suunnitelman, miten tuo vaiva pois hoidetaan. Eikä tarvitse paljon arvailla ammattilaturin suunnitelmien suuntia.
Hän latasi koko tuon mäen ja tien yläpuolisen reunan täyteen jotain räjähdysaineita. Luultavimmin sitä triniittiä taas kerran. Tuon räjähdyksen voimasta tai äänestä minä en mitään muista. Mutta sen jäljet ovat kyllä pojan muistiin aika hyvin palaneet. Kai se jotain taistelukenttää muistutti, joista minulla ei tietenkään mitään omia muistikuvia ole. Mutta kauheita, repaleisia monttuja joka tapauksessa, puiden juuria törröttämässä joka paikassa, maata ja kuraa kaikkialla, myös puiden oksilla roikkumassa. Ehkä jotain vieläkin kauheampia maisemia olemassa on, mutta minä en niistä onnekseni tiedä.
Rapaa roikkui ja tipahteli puiden oksilta vielä ainakin seuraavan syyskauden ajan. Oikea kaivuri sitten lopulta tilattiin tekemään oikea oja siihen tien ylärinteeseen ja tuon erikoisen projektin jäljet häipyivät pois ihmisten silmistä. Samoin, kuin se tuon mäen alarinteessä sijainnut vetelä paikka. Muttei varmaan ole kovin vaikea arvata, mikä tuon mäen nimi on ainakin paikallishistoriaa tuntevien ihmisten kielessä siitä lähtien ollut.
Kuinka Kääriäinen suohon pilpahti
Tämä tarina on palanut mieleeni varmastikin jostain paljon myöhemmiltä vuosilta, jolloin olin jo itsekin vaelluskärpäsen purema. Kiitos sekä vanhempieni, että juurikin tämän Kalevi-enoni, joka oli minut, nuoren pojan nöösin, ottanut jonkun kerran mukaansa oikein tosi kalastusretkille Lappiin ja pohjoiseen Norjaan.
Noh, Kalevi oli sitten taas kerran ollut kunnon kalastusretkellä työkaverinsa kanssa, josta minä tunnen vain sukunimen Kääriäinen. Muotkatuntureiden alueilla olivat olleet ja jonnekin sinne Muotkajärven nurkille marssineet suorinta reittiä pitkin, jonka varrella on myös aikamoisia suoalueita. Minullakin niistä jokusia muistikuvia on myöhemmiltä reissuilta.
Liian vetelien paikkojen yli olivat innokkaat kalamiehet sitten päätyneet kulkemaan ja Kääriäinen oli jymähtänyt johonkin suon silmään oikein kunnolla. Niin, ettei kumpaakaan jalkaansa sieltä ylös saanut kiskottua, eikä mihinkään pystynyt liikkumaan. Kalevi oli hänet sieltä sitten ylös auttanut, mutta miehen molemmat saappaat olivat sinne suon sisään ikuisiksi ajoiksi jääneet. Jotkut leirijalkineet olivat vissiin myös mukana olleet ja niiden kanssa koko pitkä kalaretki oli menestyksellä läpi hoidettu.
Mutta Kalevi tietenkin kertoili tarinaa tuosta aikamoisesta kokemuksesta ja kokeneen erämiehen suusta kuultuna se levisi pikkuhiljaa joksikin ”yleiseksi kylätarinaksi” Sammatissa. Niin, että jopa tuo termi ”suohon pilpahtaminen” on nykyään kai legendaksi muodostunut ja toivottavasti joskus suorastaan kirjoihin ja kansiin päätyy.
Omenataivas
Nämä muistikuvat ovat ainakin jo jostain 1990-luvulta, koska niissä ovat mukana lapsemme Jarno ja Taru. Joka tapauksessa me vierailimme silloinkin hyvin usein tuolla Sammatissa, sekä Kupalon mökillä Valkjärven rannalla, että Päivölän talossa, jota rakkain enoni Kalevi silloin yksin asui.
Sammatin Papan aikanaan rakentama omenapuutarha tuotti halki vuosikymmenten huikeita omenasatoja. Joiden tuotoksia aikanaan myös Helsingin Kauppatorilla myytiin. Paljon tietenkin erilaisten vuosien myötä vaihdellen, kuten aina tapahtuu. Vaimoni kanssa nuo olivat jo jonkinlaiseksi normiksi kai muodostuneet vuosien varrella, mutta omien lasten havaintojen myötä silmät sitten taas aukesivat joskus vanhan vuosituhannen loppupuolella. Lapset kun jonkun vuoden ajan näkivät miten hienoja omenoita tuolta kotiin tuotiin ja miten niitä siellä syyskesällä aivan valtavasti puissa riippui, lanseerasivat meille tuon otsikon termin omenataivas. Semmoisena se minun muistiini jää, lopullisesti.
Siinäpä kasa minun päällimmäisiä muistojani Sammatista, noilta lapsuuden ajoilta. Jotka niin hienoilta ihmisen muistissa tuntuvat.
–Kari
Lähierä™ 
Aivan ihanaa lukea näitä muisteloita 😁
TykkääTykkää