Karkuun päässyt kanukki

Tiivistelmä: Yksi lyhyt kertomus siitä, miten esimerkiksi voi saaliin saamisen välttää. Niitä tapoja on muuten todella monia ja minä tulen useista niistä vielä tarinoita kertomaan 😊.

Vehmas suomaisema on hienoimmillaan syksyllä, ilman itikoita.

Tapahtui metsästysretkellä 20.8.2021

Saalistarinoita vai jotain muuta?

Metsänkäyntiin liittyviä kertomuksia siellä ja täällä välillä lukiessani minusta näyttää, että yleisimmin niissä kerrotaan saaliskokemuksista. Hienoista sellaisista tietenkin. Joskus ajankäytön ja vaivojenkin kautta päädytään kuitenkin johonkin suureen huipennukseen. Perinteinen, ikuinen, hienon tarinan kaari on kyseessä.

Minä olen oikeasti varma, että joka ainoalle metsästäjälle ovat tuttuakin tutumpia myös sellaiset reissut, mistä ei mitään saalista tule. Luultavimmin sellaiset retket ovat paljon yleisempiäkin, kuin ne toisenlaiset. Ainakin niille metsänkävijöille, jotka kulkevat metsällä yksin, olematta mukana missään organisoidussa jahtitoiminnassa.

Minulle ainakin ovat tuttuja ja suorastaan herkullisia nuo normaalit metsäkeikat. Aivan kuten kalajutuissakin, metsällä kulkiessa tapahtuu silloin ja tällöin erilaisia jänniä tilanteita, joissa jopa saaliin saamiseenkin olisi mahdollisuus, mutta toisin käy. Sellaisen skenaarion toteutumiseen onkin noissa kuvioissa varmasti monituhatkertaiset mahdollisuudet täydelliseen onnistumiseen verrattuna.  

Minä joskus taannoin päätin, että jos tarinoita metsältä aina välillä kerron, kerron nimenomaan niistä ”karkuun päässeistä”. Jotten minäkin lähde toistelemaan niitä iänikuisia metsästystarinoiden kaavoja. Tämän näkökulman valintaan vaikutti paljon myös viime syksyn heräämiseni oman metsästäjänurani suhteen (Saalispaine).

Tällainen oli näkymä minun passipaikaltani.

Sorsamettällä

Nyt oltiin ”sorsamettällä” vesilinnustuskauden perinteisessä alussa, elokuun 20. päivänä. Tutulla paikalla ja parin kolmen tutun henkilön kesken, kuten useina vuosina aiemminkin. Vaikka niistä kuvioista voisi ja kannattaisi enemminkin kertoa, jääkööt tässä syrjään kumminkin. Sorsalintuja oltiin jahtaamassa ja niitä kyllä sujahtelikin meidän passipaikkojemme yli lukuisia jahdin alkutunteina. Korkealla ja kovaa, noin pääsääntöisesti. Meni siellä yksi ryhmä suuria hanhiakin, keskenään kaakattaen.

Kaikkinaisen ilmaliikenteen sitten hiljennyttyä, minä hiippailin mainiolta passipaikaltani hetkeksi jutustelemaan kahden tutun metsämiehen kanssa noin sadan metrin päähän. Kyselin hanhista ja sain kuulla noiden yli lentäneiden todellakin olleen juuri Kanadan hanhia, joiden metsästysaika myös nyt on. Minä en ollut osannut heitä varmasti tunnistaa.

Myös tällaisia pikku lampareita esiintyy tuolla ”entistystyön alla” olevalla vanhalla turvesuolla.

Näinkin voi saaliin saamisen välttää

Eikun siitä sitten taas takaisin omalle paikalleni. Haulikko nojaamaan pieneen männyntaimeen ja sitten reppu pois selästä. Juuri silloin kuului läheisen metsän reunan takaa se samanlainen kaakatus ja saman tien sieltä pyyhälsi kolme hanhea aivan suoraan passipaikkani yli, ehkä 20-30 metrin korkeudella lentäen! Minä toki yritin sännätä haulikkoni luo, mutta moinen toimintahan on ainakin satakertaisesti liian hidasta tuollaisiin tilanteisiin.

Jokusia sorsalintuja saaliiksikin saatiin, eikä niiden noutaminen ollut helppoa ilman koiraa.

Lohdutus

Illalla sitten kavereiden kanssa päivän kokemuksia purkaessamme kokenut ja monia hanhiakin pudottanut ”jahtinaapurini” vaan totesi, etteivät nuo nyt ollenkaan niin hyviltä maistukaan, kuin sorsalinnut. Ja minähän olin sitten tietenkin sekä helpottunut, että vallan tyytyväinen siihen, etten ollut yhtään hanhea pudotetuksi saanut 😁.

–Kari