Neljän passin peurajahti

Tiivistelmä: Kertomus yhden hienon syyspäivän vietosta ulkosalla, valkohäntäpeuran metsästyksen parissa. Toivon ja uskon tämän kertomuksen voivan avata tämän tyyppistä metsän käyntiä myös metsästystä lainkaan tuntemattomille. Sitä, kuinka mahdottoman paljon erilaisia hienoja ja kiinnostavia asioita voi yhteen tuollaiseen ulkoilupäivään kuulua!

Tapahtui 13.11.2022

Jahdissa tällä kertaa

Valkohäntäpeurojen jahtiin pääsin taas mukaan jo parilta vuodelta tuttuun porukkaan. Vierailevana tähtenä taas olin. Ehken koko taivasta valaisevana pyrstötähtenä aivan, mutta kumminkin 😊. Tämän kauden ensimmäinen vierasjahtipäivä sattui somasti olemaan isänpäivä ja senköhän vuoksi vaimokaan ei menemistä jarrutellut. Tämä isänpäivä aukeni Etelä-Suomessa viileänä ja täydellisen aurinkoisena.

Ensin kokoonnuttiin aamulla metsästysseuran majalle, mikä on normitapa näissä kuvioissa. Siellä jahtipäällikkö viritteli päivän nuotit kuntoon muutaman luottohenkilönsä kanssa ja kertoi sitten sävelkuviot koko porukalle. Mistä koirat ensimmäiseksi liikkeelle lasketaan ja minne kukin osallistuja passiin menee. Neljä kertaa olen vastaavissa kuvioissa aiemmin mukana ollut ja yhä ihailen sitä huikean paikallistuntemuksen määrää, mikä tuollaisen suunnittelun ylipäätään mahdolliseksi tekee! Isänpäivän seurauksena jahtiin oli tänään lähdössä vain yhdeksän henkilöä, mikä on kovin kovin vähän kunnollisten passiketjujen aikaansaamiseen.

Minä sain ohjeet seurata yhtä nuorta metsästysseuran jäsentä ja mennä hänen kanssaan virittelemään passipaikat tietylle mäelle.

Ensimmäinen passi

Autot parkkiin tien levennykselle, varusteet mukaan ja metsään. Aukoksi oli tuo mäki joskus menneinä vuosina hakattu, aivan lakiosaansa lukuun ottamatta. Mestat tunteva kaverini kertoi minne hän nuoren poikansa kanssa passiin menee ja antoi minulle yleiset ohjeet oman paikkani hakemiseen.

Hain sitten sellaisen itselleni kyseisen mäen etelärinteeltä, huipun tuntumasta. Niin, että mäen huippu jäi meidän väliimme, mahdollistaen kummallekin vapaat ampumasektorit millaisissa tahansa tilanteissa. Mitään erinomaista passipaikkaa täydellisine näkösuojineen ja ampumatukineen siinä ei ollut tarjolla – kuten ei juuri koskaan eikä missään ole. Mutta muuten hyvän paikan löysin, mistä pystyi katselemaan ja tarvittaessa ampumaankin hyvin suurelle osalle koko hakkuuaukeaa.

Paikkani siis valitsin, arvioin etäisyydet aukean eri reunoihin ja kulmiin, sekä asetin kiikaritähtäimeni suurennoksen kymppiin noiden perusteella. Koska siellä sadan metrin kahden puolen nuo etäisyydet olivat. Sitten vaan katselemaan ja odottamaan. Yksi passissa ja kytiksellä olemisen hienoja puolia on se, että ei ole kiire, vaan on aikaa. Katsella ja kuunnella ympärillä olevaa luontoa. Niinpä juuri tuollakin, taas kerran. Linnut laulelivat – ja koirat haukkuivat. Ensin ajattelin haukuntojen lähtevän tämän jahtiseurueen koirista, kun vielä juuri niiltä suunnilta kuuluivat, mistä koirien lähteä piti. Mutta kaukaisten talojen koiria olivat, koska haukunnat pysyivät paikallaan.

Yksi laukauskin lopulta kajahti ja se kuulosti aivan kummalliselta. Kaiku kimmahteli ainakin 3-4 kertaa, ilmeisesti lähiseudun mäkien väleissä. VHF-radiossa kuului ampujan kommentti, että ohilaukaus, peura pomppi menemään liian lujaa. Rauhallisena säilyi elämä meikäläisen passissa, radiosta vain joskus kuului kommentteja koirien menosta ja hajujäljistä. Ehkä puolentoista tunnin jälkeen tuli ilmoitus siirtyä passiin toiselle alueelle, minne kahden peuran koirajahti oli nyt siirtymässä.

Toinen passi

Minä sain paikakseni nyt yhden pienen metsätien reunan. Siellä ei ollut mitään aukeaa paikkaa, vaan joka puolella ympärillä keskitiheää suomalaista sekametsää. Vallan kaunista sellaista, mutta hiivatin haastavaa mahdollisille metsästystilanteille. Ensimmäinen asia minkä tein, oli kiikaritähtäimen suurennoksen säätäminen noin pienimmäksi mahdolliseksi (3-4). Koska mahdollisen tähtäämisen ja ampumisen näköpiiri oli aivan parhaimmillaankin vain 10-30 metriä.

Tässä kohtaa tulin vaihteeksi oikein tiedostaneeksi siellä metsän siimeksessä vallitsevan äänimaailman. Likimain tuuleton tämä isänpäivä kun oli, niin metsässä oli täydellisen hiljaista! Ei iankaikkisia liikenteen ääniä eri etäisyyksiltä, ei edes lentokoneita juuri silloin. Vain käpytikka naputteli yhdessä lähipuussa ja joku maatalon koira haukkui välillä kaukana hetken. Hetkeksi olo sähköistyi, kuuluiko tuolta nyt mäyräkoiran kimahduksia? No ei, vaan kohta joutsenten parvi lensi matalalla ylitse, toistensa kanssa kaakattaen. Toki VHF-puhelimesta kuului joskus tietoja koirien etenemisestä ja jonnekin meikäläisten suunnille olivat ilmeisesti nyt tulollaan.

Joku pienen pieni risahdus tai muu ääni sitten havahdutti tarkkana olevan metsämiehen, joka ehti nähdä ainoastaan pari nopeaa valkoisten häntien vilahdusta sivullani olevalla rinteellä, tiheän alusmetsän sisässä. Ei ollut aikaa edes asetta ryhtyä nostamaan. Olivat peurat onnistuneet ylittämään tien juurikin minun ja toisen kaverin passipaikan puolivälistä! Eivätkä ne edes varsin tiheässä metsässä juostessaan juuri mitään ääntä pidä.

Lounastauko

Koko aamupäivän olivat mäyräkoirat pystyneet ja jaksaneet kahden peuran jäljillä pysyä. Ja ne peurat puolestaan osanneet juosta sellaisia reittejä, etteivät olleet turhan harvan passipaikkojen verkon ainoankaan solmun lähelle osuneet. Niinpä jahtipäällikkö kutsui kaikki välillä lounastauolle metsästysseuran majan pihapiiriin. Eivät ihmiset sinällään mitään lepohetkeä tällaisissa touhuissa tarvitse, mutta koirat kyllä.

Kolmas passi

Evästauolla tehdyn jahtisuunnitelman mukaisesti meikäläiset lähetettiin samoille passipaikoille, mistä päivän aloitimme. No mikäs sen mukavampaa! Minä osasin nyt katsella itselleni vieläkin paremman paikan, kuin suinkaan aamusella. Vähän vielä ylempää, mäen koskemattomalta lakiosalta, mutta silti huipun takana toisella puolella passissa oleviin nähden. Näköalaa oli näin vielä vähän laajemmalti, tosin useampien puiden runkojen ohitse. Tämä ”passileiri” oli nyt jo niin mukava, että siihen varvikkoiseen rinteeseen olisi tehnyt mieli pistää pitkäkseen ja nokoset ottaa! Etenkin kun iltapäivän aurinko siihen makoisan lämpimästi porotteli. Muttei nyt sentään – koskei tullut makuualustaa mukaan 😊.

Oli sillä auringonpaisteella sitten myös kääntöpuolensa. Se nimittäin paistoi vasten suurinta osaa tähystyssuunnista ja auringon matalammalle painuessa yhä häiritsevämmin. Kovin lähelle suoraan auringon suuntaan ei kiikaritähtäimen läpi nähnyt yhtään mitään. Kun sopivia puunrunkoja ei tukipisteiksi oikein löytynyt, minä otin sitten käyttööni taas sellaisen ”istumatähtäysmenetelmän”, jota olen menneinä vuosina menestyksellä harjoitellut ja käyttänyt. Istun rinteessä, nostan ison metsästysreppuni syliini, asettelen kiväärin sen päälle ja polvien kanssa petaan asennon juuri passeliksi. Kun kaikki on kohdillaan, tuki on aika lähelle yhtä hyvä, kuin minkä pystyy makuuasennossa kiväärilleen järjestämään, mutta joustavuus ampumasuunnan vaihtamiseen huimasti parempi.

Täydellisen rauhalliseksi osoittautui tämä passipaikka tälläkin kertaa. Radiopuhelimen kautta sai kuitenkin kuulla jahdin tapahtumista muilla rintamilla. Yksi seurueen naisjäsen kertoi ampuneensa peuraa ja osuneensa. Seuraili jälkiä ja raportoi silloin tällöin ”merkittävistä verijäljistä”. Koirat sitten laitettiin eri paikoista tuota haavakkoa etsimään, mutteivät ne mitään sellaista löytäneet. Eivätkä muut metsästäjät sen paremmin. Sen sijaan koirat löysivät taas uudelleen kahden peuran tiimin. Mitä luultavimmin sen saman kaksikon, jota oli koko aamupäivä jo seurattu ja passittaa yritetty.

Lopulta tuli sitten radion kautta ehdotus minulle mennä hakemaan uusi passipaikka yhden peltoaukion reunalta, jonka osasin kuvauksesta tunnistaa.

Neljäs passi

Minä koetin ensin löytää kelvollista passipaikkaa vanhan ladon läheltä, mutten sellaista millään keksinyt. Paikkaa, missä metsämies voisi olla ainakin pikkuisen piilossa ja myös löytää tuen kiväärilleen. Niityn ”pohjoislahden” reunoja kierrellen löysin sitten aika hyvän tuntuisen passipaikan aikalailla vastapäätä sitä latoa ja asetuin siihen, hienon hienoon illansuun viimeiseen auringonpaisteeseen!

Eikös sitten ihan kohta näkynyt peura valkoisine häntineen kiitämässä metsässä, ison peltoaukean toisella puolen ja sitä seuraavan mäyräkoiran kimakka haukuntakin alkoi kuulua kauempaa. Tuo pellonreuna oli noin 200 metrin päässä meikäläisestä ja vauhdilla menevästä peurasta näkyi vain vilahduksia silloin tällöin metsän läpi. Joten kiväärin nostamista ei harkita tarvinnut.

Jonnekin meikäläisen takavasemmalle häipyi koiran haukunta sitten ja passimiehen oli kiva vain nauttia auringon viimeisten säteiden kultaamista maaseudun syysmaisemista. Mutta jonkun ajan päästä alkoi taas kuulua haukkua suoraa takaani, hiljaisena ja kaukana. Sittenpä metsämies nousi seisomaan pellolle katselevalta istumapaikaltaan kaatuneen koivun rungon päältä ja siirsi tarkkailusuuntansa päinvastaiseksi. Sinne tiheän sekametsän sisään ei tosin pahemmin nähnyt. Ehkä 15-20 metrin päähän näki yhteen suuntaan, tiheän kuusiryhmän vasemmalta puolelta.

Ja sitten täysin yllättäen, ilman mitään ääntä tai muuta ennakkovaroitusta, juoksi kaksi peuraa metsän sisästä pellolle! Vain reilun kymmenen metrin päästä passipaikastani ne metsän sisästä ulos säntäsivät, juuri sen tiheän kuusiryhmän toiselta puolelta. Mies toki kääntyi heidän menoaan katsomaan, nostaen kiväärin olkaansa vasten. Mutta kahta pois päin pomppivaa peuran pyllyä katsoessa liipaisinsormi kannatti vaan pitää kurissa. Sillä peffalaukausta huonompia todennäköisyyksiä kunnolliseen riistalaukaukseen ei juuri olemassa ole. Väkisin tuli mieleen, että jos olisin jäänyt passiin sinne ladon lähistölle, olisi tämä tilanne ollut hyvin erilainen minulle.

Päivä paketissa

Aurinko laski, ilta alkoi hämärtyä ja pian tuli jahtipäälliköltä käsky jahtitoiminnan lopettamiseen ja siirtymiseen metsästysseuran majalle. Minä jäin sinne myös vielä vähäksi aikaa, kuuntelemaan paikallisten metsästäjien juttuja ja herjan heittoa nuotion ääressä. Mennyt jahtipäivä oli ollut vähän poikkeuksellinen siinä mielessä, että yhtään mitään saalista ei tullut. Tavallisimmat kaatojen määrät ovat olleet 3 – 4 kappaletta, niissä menneiden vuosien jahdeissa, joissa itse olen täällä päässyt mukana olemaan. Mutta moinen ei tuntunut häiritsevän ketään hiukan hiukkaa, sillä välillä käy näin ja toisinaan taas toisin. Järjestelmällisessä jahtimuotoisessakin metsästyksessä kun on aina mukana aivan tavattoman monia ihmisen kontrollin ulkopuolella olevia tekijöitä. Joskus metsä antaa saalista, joskus ei.

–Kari

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s