Pieni tammikuinen lähilöytöretki

Tiivistelmä: Kertomus vanhan eräjorman vuoden ensimmäisestä metsäretkestä tammikuun lumilla ja pakkasilla. Sellaisesta retkestä, joka tarjosi sekä uusia maastoja lähilöytöretkeilijälle, että myös aina terveellisiä muistutuksia omien arveluiden erinomaisuudesta.

Tammikuiset maalaismaisemat ovat niin kauniita! Mutta erinäisiä paikkoja kannattaa pelkän jalkamiehen välttää.

Tapahtui 5.1.2023

Uuden vuoden lupaus

Loppiaista edeltävä torstai aukeni superkauniina pakkaspäivänä maalla. Niinpä ei ollut vaikeaa keksiä haluavansa lähteä harhailemaan lähiseudun metsämaille, ensimmäistä kertaa tänä vielä hyvin tuoreena vuonna. Päästen samalla myös aloittamaan uuden vuoden lupauksensa lunastamisen. Sen juhlallinen ajatus on viedä mies taas takaisin sille tielle, missä erilaisia luontoretkiä tapahtuu vähintään kolme kappaletta joka viikko, vuoden ympäri. Tuon kaltainen on meikäläisen elämän rytmi ollut läpi viimeisimpien vuosikymmenten, erilaisilla vaihteluilla höystettynä toki tietenkin. Niin, että jos edellisestä ulkoilusta oli jostain syystä päässyt monta päivää vierähtämään, veri suorastaan veti miestä ulos, kelistä riippumatta! Nyt on vaan jotenkin kummasti luontoretket jääneet kovin vähiin menneiden parin vuodenkierron ajan. Mahtaisiko suurimpana syynä olla maatalon lukemattomat askareet, joiden vetovoima meikäläiseen myös kovin voimakas on? Nyt yritän kuitenkin opettaa elimistöäni takaisin kohti tuota luonnossa kulkemisen addiktiota.

Siinä esimerkki yhdestä niistä kymmenistä peuran makuupaikoista, joita retkellä katselin.

Varusteista ja ympäristöistä

Aamupäivällä olin käynyt kiertämässä kilometrin lenkin ympäri omien takametsien, tutkailemassa mitkä olisivat sopivimmat kulkuvälineet metsissä näillä tammikuun lumilla. Parhailta vaikuttivat ilman muuta jalkoihin vetämäni supertalvisaappaat, (Kumisaappaat muovista, yhä vaan!) jotka eivät missään kohtaa uponneet lumeen kuin ihan pikkuisen.

Kolme vuoden kiertoa kun olemme maataloamme asuneet, minä olen toki sentään lähimetsiä jo kohtalaisesti kolunnut. Vaikka se vähäisempää ollut onkin, kuin joskus kiivaimpina aikoina. Aikalailla tuttuja ovat paikat ja alueet niiden jäljiltä jo noin kilometrin parin säteellä, vähän ilmansuunnasta riippuen. Sekä sitten satunnaisia länttejä kauempanakin, maastopyöräretkien tuloksina. Mutta koska tutkittava ja tutustuttava pinta-ala kasvaa suhteessa etäisyyden neliöön, näillä tienoilla kyllä lähitutkimusretkille uutta lääniä piisaa! Vaikka kokonaisen ihmiselämän tarpeiksi. Nyt olin päättänyt mennä ihmettelemään maastoja omasta talosta noin luoteen suunnalla.

Oman mäen päällä kaikki oli vain kaunista ja helppoa.

Sujuva alku

Ensin omalta kallion laelta alas länteen päin laskevaan hienoon, väljän metsän peittämään rinteeseen, mistä padottuun lampeen laskevien purojen yli seuraavalle mäelle. Nuo kaikki kohtalaisesti tuttuja paikkoja edellisiltä retkiltä. Käveleminen oli juuri niin helppoa ja mukavaa, kuin olin arvellutkin. Metsissä lumi oli suojasäillä tiivistynyt ja sitten pakkasilla vielä kovettunut aikamoisen kantaviksi kerroksiksi. Eikä niitä kerroksia edes kovin paksulti siellä metsissä ollut.

Yhtä helppoa ja mukavaa oli patikointi myös naapurin lähimetsissä.

Luulot pois helppoheikiltä

Kohta tulin kuitenkin yhden vanhan, pitkän niityn reunaan, sellaisen, johon en ollut ennen vielä osunut. Ja sain siellä kunnon opetuksen siitä, miten olosuhteista ei kannata täydellisiä johtopäätöksiä vetää yhden pienen esimerkkialueen pohjalta. Heti sinne aukealle astuessani, jalkani putosi nimittäin syvälle lumeen! Siinä erä(s)insinööri vielä nerokkaasti arveli, että joo, joku penteleen monttu, sellaisiahan tuolla metsissä ja niityillä on. Tuota uskomusta kulkija vaali sitkeästi ainakin viiden tai kuuden askelparin verran. Mutta niin se vaan oli, että siellä metsien ja hakkuuaukeiden reunustamalla niityllä lunta oli yhä vain ainakin 40 sentin verran, kaikista menneistä suojakeleistäkin huolimatta. Minun superjäreiden ja pitkien muovisaappaitteni varren korkeus on 47 senttiä ja heti täytyi pysähtyä kiristämään niiden varsien lumilukot, ettei lumi saappaisiin sisään tunkisi.

Uskon melkein jokaisen tietävän, kuinka ratki riemukasta taivaltaminen melkein polviin saakka upottavassa lumessa onkaan.  Tai voihan se kyllä riemukastakin olla, pienen hetken verran. Mutta niin raskasta, ettei riemu tahdo koskaan pitkälle kantaa. Juuri niin kävi ainakin minulle tuolla. Ensimmäisten muutamien kymmenien metrien tarpomisen jälkeen aloin innokkaasti tutkia reitin vaihtamisen mahdollisuuksia. Mutta niittyä reunustavat pusikot olivat niin kertakaikkisen tiheitä ja tykkylumen tiivistämiä, että niistä ajatuksista oli luovuttava saman tien. Sitten arvelin, että niittyä halkovan ojan toisella puolen metsän reuna on varmasti jotenkin vaikuttanut niin, että lunta on vähemmän tai se on kantavampaa. Taas väärin.

Tämä metsäojan halkaisema autioniitty opetti sitten kulkijalle jo vähän tapoja.

Asenne kohdilleen – Lapin muistojen kera

Tuskin 300 metriä pidempi tuo taipaleen osuus oli, mutta täytyi siinä silti kävelemisen asennetta vallan muuttaa. Pois semmoisesta, että ”voi paskan marjat sentään”. Tai että ”tämä nyt vaan rykäsistään tästä menemään puuskuttaen ja hiki silmiin valuen”.  Hissukseen rupesin tallustamaan ehkä vain kymmenen metriä kerrallaan ja sitten aina pysähtyen vähäksi aikaa ihastelemaan tavattoman kauniita talvisia näkymiä joka puolella ympärilläni! Mieleen palasi myös muistikuvia yhdeltä vähän rankemman puoleiselta yksin vaeltamisen taipaleelta tuolla Lapin hangilla joskus. Ahkiota oli vedettynä lumikengät jaloissa jo pari kymmentä kilometriä ja suunniteltuun majapaikkaan vielä kymppi edessä, päivän kovimpien nousujen kera. Jostain ehkä sadan metrin päästä tuli aina katsottua etapiksi joku kuusi tai männyn käkkyrä ja sinne sitten taaperrettua. Samoin seuraavalle ja seuraavalle. Kymmenen semmoista aina lopulta kasaan kertyi ja taas oli kokonainen kilometri taivalta takana!

Nuo jäljet tehdessä oli jo tunne, että kyllähän sitä jo osataan tämä touhu ja nämä olosuhteet.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä

Metsän sisään kun sitten taas päädyin, päätin koettaa kertakaikkisesti välttää ainakin avoimia niittyjä retkeni seuraavilla osilla. Tuo, minulle jo kokonaan uusi metsäalue päättyi sitten eri vaiheissa oleviin hakkuuaukeisiin ja minua aikalailla jännitti, ovatkohan nekin saapasmiehelle yhtä hankalia kuljettavia. Mutta niinpä ei jostain syystä ollutkaan. Oma päättelyni meni niin, että se nousemani rinne katseli noin lounaan suuntaan, seuraavin seurauksin. Tammikuun hentoinenkin auringonpaiste on aina välillä lumen pintaa vähän sulattanut ja sitten se on taas jäätynyt. Aivan mukavan korppuhangen päällä sain joka tapauksessa tuon lyhyehkön pätkän seuraavan metsän sisään kulkea.

Noin minä sitten etenemiseni reittiä asettelin noissa tavattoman vaihtelevissa maastoissa ja jo kodin suunnalle pikkuhiljaa kaarrettuani olin kai peräti pikkuisen tyytyväinenkin itseeni. Olinhan ilmiselvästi oppinut navigeeraamaan fiksusti juuri noissa maastoissa ja olosuhteissa. Mokoma ylpeys ja typeryys ansaitsevat sitten tietenkin arvoisensa kohtelun, joka minulle seuraavalla tavalla suotiin.

Yksi metsäinen alue taas loppui ja kaikilla muin kuin tulemiseni suunnalla näkyi vain pusikkoisia alueita. Erilaisia purojen ja metsäojien reunuksia tai muita sellaisia. Vielä kulkuri ajatteli tuonkin kohtalaisesti taklaavansa, kun päätti edetä vain noin sadan metrin päässä näkyvään oikean metsän reunaan ojan reunaa myöten. No, ainakin sata pientä koivua oli lumi taivuttanut ”riemukaariksi” eteeni siihen matkalle ja melkein alkoivat vitsit vähetä niiden ali, yli ja läpi itseään väännellessä. Sitten olin lopulta sen metsän reunassa.  Joka oli kuitenkin niin penteleen tiheää pusikkoa, ettei mitään rajaa! Aikani turhaan jotain edes hiukan harvempia kohtia etsittyäni, ei auttanut kuin vain lähteä änkeytymään sinne sisään. Varustettuna tietenkin sellaisella ajatuksella, että muutamasta puskasta kunhan nyt itsensä läpi tunkee, niin sitten jo löytyy harvempia kohtia ja reittivaihtoehtoja. Noh, tämän retken hengen mukaisesti, TAAS VÄÄRIN! Minä ängin ja tungin ja ähelsin. Koska kaikki pienet kuuset, risut ja oksat olivat vääränään tykkylunta, niin olin kohta minäkin. Sitä päätyi sisään ainakin hanskojen varsista sekä kauluksesta. Ja sitä supertiheää pusikkoa muuten riitti ainakin juuri tuossa kohdassa useamman kymmenen metrin verran!

Siitä vaan läpi sitten, kun missään suunnassa ei sen helpompia väyliä näy!

Ja lopussa kiitos seisoo

Tuosta selvittyäni olinkin sitten jo naapurin omistamassa, tutussa, hienossa vanhojen kuusien ja mäntyjen hallitsemassa metsässä. Sellaisessa, joita aivan liian harvoin enää nykyisen Suomenmaan metsänviljelysmailta löytyy. Jaloissani oli tunne ainakin seitsemän, jollei peräti kahdeksan kilometrin metsälenkistä ja minua vähän nolotti kun mukana kulkenut träkkeri kehtasi vain reilusta neljästä kertoa.

Mutta arvatkaas miten hyvin vaimokullan keittämät pannukahvit sitten kotona lämpimässä tuvassa maistuivatkaan! Ja mainio määrä uusia paikkoja sekä kokemuksia kertyi plakkariin tuosta vuoden 2023 ensimmäisestä metsäretkestäni!

–Kari

Advertisement