Tiivistelmä: Kuvaus kahden eräveijarin vuoden huipennusretkestä valtion Reisjärven metsästysalueille Pohjois-Pohjanmaalla. Siitä tuli komea ja erinäisin tavoin muista erilainen eräretki.
Tarinan viimeisessä osassa eränkävijöille on jo selvinnyt, miten olemattomia päivätaipaleita tuolla nyt tekemään kyetään ja suunnitelmat ovat sen mukaisesti laaditut. Sama pätee myös linnustushaaveisiin. Mutta kokonaisuus muodostuu silti kaikkinensa perinjuurin muistiin tallentuneeksi eräilykokemukseksi!
Tapahtui 4.-6.12.2023
Toinen metsänkäyntipäivä aukeaa aurinkoisena
Eiliset kokemukset olivat jalostaneet meikäläisen päiväsuunnitelman sellaiseen muotoon, että lähden jatkamaan metsästysalueen tutkimista eteenpäin siitä, minne olin eilen päässyt. Koska siten voisin alkumatkat kävellä omia eilisiä jälkiäni pitkin, mikä on moninkertaisesti uusien jälkien tekemistä helpompaa. Tuolla tavoin pääsen katsomaan paikkoja edes vähän kauempana kämpästä, kuin muuten.
Niin sitten vaan metsälle taas maanantaina. Minä lähdin omaan suuntaani ja aikaani, kaveri vähän myöhemmin omaansa. Yöt ja jopa aamutkin ovat olleet selkeitä, mutta pilvet ovat sitten peittäneet taivaan, ennen kuin aurinko on yli metsän rajan päässyt nousemaan. Paitsi tänään. Niinpä alkumatkan maisemat etenkin Raatejärven suuntaan olivat hienoja!
Erämaiden oudon tuore laatu
Melkoisen muhkeiden metsäalueiden keskellä täällä ollaan, se on selvinnyt etenkin karttaa katsellen. Ja oikein erämaiset ovat tunnelmat, sillä tiet ovat joka suunnassa niin kaukana, ettei mitään ihmiskunnan ääniä ole korviimme kantautunut. Eikä ainuttakaan ihmisen liikkumisen jälkeä ole maastoissa näkynyt. Mutta yksi asia kyllä on ruvennut vähän häiritsemään ainakin meikäläisen aivoja, jotka ovat viime vuosina opetelleet katselemaan suomalaisia metsiä myös metsänhoidon näkökulmilla. Likimain totaalisen vallitsevana metsän tyyppinä näillä alueilla näkyy olevan sellainen ”mäntypipelikkö”. Kivilouhikkoisessa maastossa hyvin tiheässä kasvavia ranteen tai käsivarren paksuisia mäntyjä. Nuo metsät huutavat ainakin minulle, että noin kaikki metsät ovat täällä hirmu hyvin hoidettuja. Ne ovat siis hoidetut kokonaan pois, joskus ehkä 30, 50 tai 70 vuotta sitten. Minun on vaikea arvioida männikön kasvamisen vauhtia näin karussa maastossa.
Joen ylityksen jälkeen TOSI louhikkoon!
Kohtalaisen sutjakkaasti – ainakin eilisiin patikointeihin verrattuna – olin taas erämökin ääressä ja ryhdyin katselemaan paikkaa, mistä pääsisin ylittämään aivan sulana virtaavan Raatejärvien laskujoen. Rämmin jonkun matkaa alajuoksulle päin, mutta aivan samanlaisena, syvänä, leveänä ja ylittämättömänä joki siellä jatkui. Ja karttaa katsellen se jatkuu tasaisena soisen laakson pohjaa pitkin ainakin yli kilometrin päähän. Ylipääsemättömältä kun tuo vaikutti, ryhdyin jo tuumailemaan päivän reittisuunnitelman muuttamista kokonaan. Kunnes yksi monista virran yli kaatuneista lepän rangoista kiinnitti huomioni. Se näytti oudon paksulta ja suoralta. Lumikerroksen alta paljastuikin sitten kahden lankun levyinen kävelysilta!
Nytpä meikäläisen matka pääsi jatkumaan eteenpäin. Tähtäimenäni oli seuraava, ihan lähellä sijaitseva järvi nimeltä Ahveroinen. Järvien väliin jäävä harjanne oli maisemallisesti aika hieno, tavallaan. Sillä aurinko paistoi ja molemmat järvet näkyvät tiheänlaisten männiköiden läpi. Mutta sitä semmoista ”mäntypipelikköä” olivat vain kaikki metsät – ja maasto aivan pelkkää louhikkoa! Kovin monia satoja metrejä minä en sillä niemellä tallustanut, mutta ne olivat riittävästi. Ja ylikin. Niin halvatun tuskallista oli se eteneminen, missä varmaan likimain joka neljäs askel oli joku variaatio aiemmin kuvaamistani mokailuista.
Kaunis lounasleiripaikka ja kapea salmi
Mutta sieltä Ahveroisen itärannalta minä katsoin itselleni sopivan kiven lounasleiriä varten ja virittäydyin pivipussin sisään nauttimaan kuumasta teestä voileipien kera. Siinä haipuivat oitis unholaan äskeiset tuskien taipaleet, kun mies katseli auringon valaisemia erämaajärven rantoja lämpimän taukomajansa ”ikkunasta”. Mietiskelin sitäkin, että noista järven rannoista ei laisinkaan näe taaempana olevien metsien ei niin kovin iki-erämaista laatua.
Sen kauemmaksi en viitsinyt lähteä tänään sitten yrittämäänkään, kahdesta syystä. Koska vähäisimpiäkään merkkejä metsäkanalinnuista ei ole näkynyt eikä kuulunut. Ja koska kovin olemattomasti uusia paikkoja näkemään pääsisin, vaikka aivan kaikki mehuni sinne louhikoihin puristaisin. Paarustin vaan omia jälkiäni takaisin erämökille ja Raatejärvien väliselle niemelle – mikä muuten on ihan oikean, kunnon männikön peittämä! Mieleni teki vielä käydä katsomassa sen niemen kärki ja järvien välinen kapea salmi. Puolimatkaan sinne pääsin eilisen eväsleirini jälkiä ja loput taas puuterikivikoissa kompastellen. Hieno paikka se oli ja tuo vain ehkä kymmenisen metriä leveä salmi oli yllätyksekseni aivan tukevasti jäässä ja lumen peitossa. Tai siis ainakin näytti siltä.
Oudon eläimettömiä erämaita
Sitten oli jäljellä enää paluumatka kämpälle omia eilisiä ja tämänpäiväisiä jälkiäni pitkin. Yhtään minkäänlaisia merkkejä teerien, metsojen tai pyiden olemassaolosta en tänäänkään havainnut. Ja vieläkin hämmästyttävämpää oli se, ettei yhtään mitään muitakaan lintuja täällä näy eikä kuulu! Ei edes talitiaisia. Eikä korppia, jonka nyt oikeastaan aina kuulee raakkuvan taivaalla aamu- ja iltapäiväisillä reviirin tarkistuslennoillaan. Oudon hiljaisia ovat nämä erämaat nyt kyllä.
Kaverini oli tällä kertaa käynyt katsastamassa metsiä ja soiden reunoja niillä kulmilla, missä automme on parkissa. Samoin tuloksin, ei merkin merkkiä mistään lintuelämästä. Hämärää ja pimeää ilta-aikaa piisasi taas helposti kahdeksan tuntia! Ja ne kuluivat vallan lupsakkaasti kaikenmoisten askareiden merkeissä. Joista mainittavimpina nyt vaikka lämmityspuuhat ja klapihommat. Sekä saunominen.
Aamumetsäretki ja ahkioroudaus
Huomenna kun on jo edessä taas matkapäivä aikaisine lähtöineen, niin tänään oli aika roudata valtaosa varusteista autolle. Ennen tuohon touhuun ryhtymistä meikäläinen teki kuitenkin pienen kävelyretken jonkun sadan metrin päässä kämpästä olevan suon laitaan. Haulikon kera. Erityisesti sen vuoksi, mitä kaveri oli kertonut tapahtuneen edellisellä keikallaan, juuri lähtöpäivän aamuna. Teeriparvi oli lennähtänyt sadan metrin päässä kämpästä olevaan koivikkoon silmuja tai jotain mutustelemaan! Haulikko oli silloin ollut jo pois pakattuna eikä metsästyslupakaan voimassa. Mutta eipä yhtään mitään näkynyt eikä kuulunut tällä kertaa.
Päivällä oli sitten vuorossa aivan vastaavanlainen roudauskeikka kämpältä autolle, kuin oli saapuessakin. Tavaroiden virtaussuunta vain päinvastainen. Lumikengät jaloissa tuo taival taas mentiin, meikäläinen ahkiota vetäen. Nyt pääsi etenemään tulomatkalla etrsittyä reittiä ja valmiiksi tehtyä uraa, joka oli yhtä kertaluokkaa vähemmän rasittavaa kuin neljän päivän takainen. Mutta huolellisesti vältän silti sanomasta tuon olleen helpompaa, koska aika kunnolla tuokin vaan mehut kuormajuhdasta tiristeli. Ja sauvojen puuttuminen pelistä harmitti aivan yhtä paljon, kuin tulokeikallakin.
Palautumiskävely tyhjät rinkat selässä kämpälle. Nuoremmalla metsämiehellä oli niin paljon painetta lintujen löytämiseen, että lähti vielä jollekin pienelle haulikonulkoilutuslenkille kämpän lähistössä. Vanhempi eränkävijä oli puolestaan jo niin täysin varmistunut tämän alueen linnuttomuudesta, että hän jäi mieluummin kämppää lämmittämään ja kahvittelemaan.
Hyvästi erämaat
Aamurutiinien jälkeen oli vuorossa kämpän siivous ja virittäminen valmiiksi seuraaville tulijoille. Perusteellisia yritimme me olla kummassakin, koska pitkä kokemus saa ymmärtämään, kuinka hienoa saapuminen metsien keskellä olevaan erämaakämppään voikaan olla, erityisesti talvella. Pelkkä tietoisuus siitä, että kunnon hirsikämppä lämpiää kamiinan voimalla kerrassaan mukavaksi asuinsijaksi hyytävän kylmien metsämaiden keskellä, saa kenen tahansa erämiehen sielun hyrisemään!
Sellaisissa tilanteissa kämpän siisteys vielä vaan lisää sitä mukavaa tunnelmaa. Saati sitten se, jos edellisten kävijöiden jäljiltä on myös kuivia polttopuita valmiina odottamassa. Niinpä meikäläinen taas viritteli nuo polttopuuasiat niin hienoon malliin, kuin vain osaan. Yhteisten askartelujemme jäljiltä tuvan eteisen suuri klapiarkku oli täpösen täynnä ja sen lisäksi minä pinosin tuliturvalliseen paikkaan kamiinan lähelle isoja ja pienempiä koivuklapeja, sekä myös sytytyspilkkeitä ja tuohensuikaleita.
Eikun enää patikointi autolle ja Hallelujaa! Retkemme tuonne hiljaisten korpimaiden keskelle oli muutaman sadan kilometrin kotimatkaa vaille ohi! Talvilinnustusmatkahan tämä noin suunnitelmien mukaan oli, mutta oikeasti kyllä eräretki. Eikä ollenkaan tarvitse sanoa, että vain eräretki.
–Kari
Lähierä™ 