Tiivistelmä: Kertomus sellaisesta talviretkestä, joka suuntautui yhdelle kaikkein hienoimmista allekirjoittaneen tuntemista paikoista koko Etelä-Suomessa. Ja jossa kutakuinkin kaikki muutkin seikat osuivat kohdilleen sillä tavoin, kuin vain hyvin harvoin voi tapahtua. Säätilaa myöten!
Tapahtui sunnuntaina 18.2.2024.
Helmikuun alkupuolella, kun peuranmetsästysaktiviteettien hiljentyminen alkoi jo olla näköpiirissä, minulle iski into tehdä joku talvinen retki yhdessä joidenkin hyvien eräkamujeni kanssa. Ihan vaan joku viikonlopun päiväretki, jotta mahdollisimman monella olisi mahdollisuus lähteä mukaan. Helmikuun kolmas viikonloppu haarukoitui ajankohdaksi meikäläisen kaiken maailman muiden aktiviteettien väliin ja Aarno kuittasi sen myös sopivaksi itselleen.
Retkikohteen yleisempiä ja henkilökohtaisempia taustoja
Lukemattomien mahdollisten ja hienojen alueiden joukosta yksi nousi nopsasti päällimmäiseksi minun mieleeni. Siuntion Kasaberget. Ei eteläisin eikä pohjoisin Siuntion kunnan alueella olevista kolmesta tuon nimisestä kalliohuipusta, vaan se keskimmäinen, joka sijaitsee aivan kantatie 51:n vieressä, heti Pikkalanjoen länsipuolella. Kasaberget -nimen hyvä suomennoshan on roihuvuori, joka kertoo noiden huippujen olleen merkkitulien paikkoja Suomenmaamme kaukaisessa historiassa. Tuosta paikannimestä on siis helppo päätellä, että kyseiset huiput ovat korkeita ja niistä on yleensä myös laajat näköalat ympäristöön, kauaskin. Juuri siksipä meikäläinen on aina pyrkinyt kaikki tuon nimiset paikat käymään ihan ensimmäiseksi katsomassa luontoretkillään.
Tämä kyseinen Kasaberget on sitten aivan kertakaikkisen erityinen paikka, vaikka ihan koko Suomenkin mittakaavassa! Koska sen huippupaikoilta aukeavat useiden kymmenien kilometrien pituiset näköalat yli Etelä-Suomen ja rannikon hienojen maastojen – 360 asteen sektorissa!!! Meikäläinen ei ole mihinkään vastaavan vielä päätynyt elinikäisillä tutkimusretkillään törmäämään muualla, kuin aika harvoilla Lapin tuntureilla. Saati nyt sitten Etelä-Suomessa, joka on täynnään näkymät eri suuntiin rajoittavia mäkiä ja kallioita.
Tuon paikan kun minä joskus 2010-luvun alussa löysin, se on siitä lähtien ollut minulle suoranainen pyhiinvaelluskohde, minne tekee mieli mennä aina uudelleen, varsinkin jos on vähänkään aikaa edellisestä vierailusta kulunut. Paikan ja alueen jonkunlaisen esittelyn olen joskus julkaissut tarinassa ”Tunturin huipulla etelärannikolla”, joten tässä jutussa jätän monet perustiedot sikseen ja keskityn ainoastaan kertomaan tästä hienosta helmikuisesta kokemuksesta pienen kaveriporukan kesken.
Täydellinen talvipäivä ja olosuhteet!
Noin kello kymmeneksi olimme sopineet treffit yhden tien reunalle, minne kaksi autokuntaa juuri silloin saapuikin. Huiman ilahtuneita olimme kaikki siitä tuurista, joka meillä oli tällä kertaa talvisten säiden kanssa käynyt. Kaikki menneet päivät olivat nimittäin olleet ties millaisia lumi-, räntä ja vesisademyräköitä kovien tuulien kera ja samankaltaisia oli luvassa taas heti viikon alussa. Mutta juuri tämä sunnuntaipäivä aukeni täydellisen aurinkoisena, sinisen taivaan kera! Ja kun siinä tien vierellä varusteita kuntoon laittelimme, selvisi että hankikannollakin meitä vielä kaiken lisäksi nyt siunattiin.
Viiden hengen porukalla lähdimme siitä sitten tallustamaan lumikengillä kovaa hangen pintaa pitkin. Toki kaikki havainnoivat jo heti ensimmäisten kymmenien metrien matkalla, että ilman lumikenkiä ei maastoihin lähteä kannata. Sillä jopa lumikengänkin alla hangen pinta välillä rikkoutui ja askel putosi muutaman sentin. Useimmat lukijat varmasti osaavat kuvitella mielessään saapaspatikoinnin tarjoamat hillittömät riemut juuri tuollaisissa lumiolosuhteissa 😊.
Eri reiteille
Minä asettauduin kulkemaan edellä, koska noissa maastoissa tusinan kertaa kulkeneena ja ihmisiä opastaneena ajattelin osaavani näyttää joitain hienoimpia ja helpoimpia reittejä ylös kalliomassiiville, sekä parhaat näköalapaikat siellä. Ja etenimmehän ne noin varmaan vallan jonkun kaksi tai kolmesataa metriä, ensin sähkölinjan alla ja sitten yhden pienen kalliojonon laella. Kunnes Aarno halusi mennä jotain toista reittiä ja Vesa lähti hänen mukaansa. Koska juuri tämänlaiset kuviot ovat oikeastaan sääntö ilman poikkeuksia erinäisten vanhojen retkikamujeni kanssa kulkiessa, eikä tuolla lisäksi uudelleen treffaaminen vaikeaa olisi, enpä viitsinyt edes suutani avata. Tarjan ja Harrin kanssa jatkoimme kuitenkin yhdessä eteenpäin.
Ensi kerran huipulle suoraan idästä päin
Tarkoituksenani oli nousta kalliomassiiville sen pohjoispuolelta, mistä ylös johtaa yksi hieno ja suojaisa, kallioiden välissä kulkeva ”kuru”. Se kun on aivan ylivoimaisesti helpoin reitti sinne ylös millä tahansa kelillä. Mutta koska meillä oli tällä kertaa siunauksenamme täydellinen talvikeli hankikantoineen kaikkineen, niin enpä sitten viitsinytkään lähteä tekemään niin pitkää kierrosta sinne pellonreunaan ja kurureitin alkuun. Vaan päätin, että edetäänpä vaan ihan suoraan ylös sieltä idän suunnalta, sen jälkeen kun ensin kuusimetsäisen ojalaakson läpi pääsisimme. Käveleminen lumikengillä vaihtelevissa maastoissa oli nyt moninverroin helpompaa, kuin ikinä sulan kelin aikoina. Kovettunut lumipeite oli tasoittanut alleen risut, kivet, männynkävyt ja suuren osan kaikista muistakin ihmisen kävelyä hidastavista asioista. Lumikengillä pystyi kiipeämään ylös monista paikoista, mistä ei kesällä tai syksyllä edes harkitsisi mennä.
Minua kiehtoi tämä reitti aikalailla, sillä juuri sieltä suunnalta en ollut vielä koskaan Kasabergetin huippualueelle noussut. Ja vaikka edessä näkyvien kallioiden olematon puusto toki vihjasi siitä, että lähellä huippupaikkoja jo olimme, silti sinne putkahtaminen pääsi vähän yllättämään. Sillä siitä meidän lähestymissuunnastamme katsellen mikään ei näyttänyt tutulta minun silmiini. Vasta kun erotin kallion laella pienen kivikasan, tajusin sen olevan niin kutsuttu etelähuippu!
Etelähuipulla
Siitä kivikasan ympäriltä olivatkin tuuli ja aurinko yhdessä putsanneet kaikki lumet kalliopinnoilta, joten päätimme perustaa siihen ensimmäisen leirimme. Tietäen myös, että jostain noin kaakon suunnilta aikanaan saapuvat Aarno ja Vesa tuskin muualle kuin juuri tänne päätyisivät. Siinä kelpasikin sitten nautiskella pieniä kahvieväitä itse kunkin, tavattoman laajoja ja pitkiä maisemia samalla ihaillen. Tältä huipulta siis aukeavat täysin rajoittamattomat maisemat noin koillisen ja lännen väliseen sektoriin. Kaakon ja etelän suunnilla kimalteli Suomenlahti, idän suunnilla näkyi monia mäkiä ja kallioita, joista osa kuuluu Meikon erämaa-alueeseen ja varsin lähellä itäkaakon suunnassa jökötti vasta valmistumassa oleva Prysmianin jykevä torni, joka otti samalla paikkansa Suomen korkeimpana rakennuksena (185 m). Minun viimeksi täällä käydessäni sen paikalla oli vielä vanha, nykyiseen verrattuna pikkuruinen torni.
Noin vartin päästä tallustivat sinne myös Aarno ja Vesa, asettuen hekin tietenkin hienolle paikalle taukoamaan. Ja peräti reilut 40 minuuttia siinä tuli sitten taukoiltua, jutusteltua ja valokuvattua. Mistä ei kannata ketään syyttää, niin huikeasta paikasta on kyse! Tämän huipun korkeus merenpinnasta on 67 metriä.
Pohjoishuipulla
Seuraavaksi sitten siirtyminen huippualueen pohjoisimpaan kohtaan, joka on myös oikeasti se korkein paikka, 68 moh. Siellä on kahdenkin vanhan tornin perustusten jäänteet, joista toinen vaikuttaa olleen kolmiomittaustorni. Ja ihme jollei olisi olluit, sellaisella paikalla! Toisen käyttötarkoitusta en ole koskaan muistanut yrittää selvittää. Tällä kertaa niistä ei lumen alta paljoa päässyt näkemään.
Tuolta pohjoishuipulta aukeavat puolestaan esteettömät, pitkät näkymät noin lännen ja idän välille ja jonkinverran ylikin. Siellä viivyimme vain reilut kymmenen minuuttia, paikallistaen horisontissa ainakin Virkkalan tehtaiden rakennuksia ja piippuja, Lohjanharjulla olevan vesitornin ja Siuntion suuria peltoja. Tuolta näkyy selvästi myös noin parin sadan metrin päässä oleva länsihuippu, minne kaikkien teki seuraavaksi mieli. Pääosin kai siksi, että siellä oli lopultakin odotettavissa retken todellinen huipennus, eli evästauko 😊.
Länsihuipulla
Sinne meneminen ei kuitenkaan ole koskaan ihan pelkkä puistokävely, sillä välissä on useampia jyrkkäseinäisiä rotkelmia, sekä hirmuisia kivikoita. Niin kova hinku sinne ihmisillä oli, etten minä millään kerennyt edelle lähteä. Tallustin sitten niiden hätäisimpien herrasmiesten jälkiä, päätyen heidän perässään huipun jyrkälle ja kivikkoiselle itäreunalle. Mistä johtaa kyllä yksi sellainen kiva kiipimäreitti ylös, mutta vain sulaan aikaan, kuivalla kelillä ja kaikkia raajoja apuna käyttäen. Erilaisin mutkin kaikki päätyivät lopulta huipun eteläpuolelle, mistä ylös pääsee helposti. Minä viimeisenä.
Tuo noin 65 meträ korkea länsihuippu on omilla tavoillaan kaikkein hienoin. Huipun alue on sellainen aika pieni, missä on mm. pieni tasainen ”nurmikkoallas” ja sopivia istuinkallioita sen ympärillä. Pitkiä avoimia näkymiä piisaa tuolta noin välille etelä – koillinen. Etelän suunnan kimaltavia merinäkymiä tuolta bongailtiin, yrittäen paikallistaa tuttuja rantapaikkoja. Minun oli pakko taas kerran tirkistellä kiikarillani Upinniemen sotasatamaa, jonne juuri tuolta aukeaa suora katselulinja. Lounaan suunnalla oli ennenvanhaan komeina maamerkkeinä Inkoon hiilivoimalaitoksen kaksi piippua, mutta vuonna 2020 koko laitos piippuineen oli purettu maan tasalle.
Jokainen löysi samantien oman mukavan paikkansa, ryhtyen nauttimaan tuosta retken varsinaisesta huippuhetkestä. Joku laittoi päälleen taukotakin, Vesa kietoutui Fjelldukensa sisään. Minulla oli myös repussani niin taukotakki, kuin Jerven-pussikin, mutten viitsinyt ottaa kumpaakaan käyttöön. Koska aurinko lämmitti jostain kumman syystä tuota paikkaa NIIN mukavasti ja tuulikin tyyntyi pois lähes tykkänään. Tarja & Harri virittivät sutjakkaasti käyttöön kaasukäyttöisen Trangian keittimen, joka oli varustettu siihen valmistetulla grillitasolla. Wau! Siinä kuumeni kohta ritiläkaupalla erilaisia makkaroita, jotka menivät sutjakkaasti kaupaksi nälkäisille retkeläisille.
Evästyksen päälle minulle osui kohdalle sellainen tunne, joka rauhallista piiputteluhetkeä vaati. Kun sen kaikkien asian vaatimien rituaalien jälkeen sytytettyä sain, se paloikin sitten aivan täydellisesti. Mikä ei meikäläisen 0 – 3 kertaa vuodessa kokemuksella ollenkaan aina noin hyvin tapahdu, vaikka jo pian puolivuosisataa yritellyt olen. Hieno sessio oli tuo! Edellisestä vastaavasta olikin päässyt jo yli kahdeksantoista kuukautta kulahtamaan. Reilun puolentoista tunnin verran me kaikkiaan tuolla viihdyimme, aikalailla täydellisissä kevättalven tunnelmissa. Vaikka vasta helmikuun puolivälissä oltiinkin.
Vanhan leiripaikan arvoitus
Reitti takaisin etelähuipulle löytyi sitten onnistuneesti rotkelmien läpi pujotellen ja seuraavaksi sovittiin menevämme tutkailemaan paikkaa, missä olimme muutamien eräveljien kanssa olleet leirissä syksyllä 2015. Minä johdatin porukan sinne ja paikka oli jopa yllättävänkin helppo löytää, vaikka sitä nyt päinvastaisesta suunnasta lähestyimmekin, kuin silloin vuosia sitten. Jotenkin vaan hyvin monet maastoon liittyvät asiat olivat niin kirkkaina mieleeni syöpyneet ja kun ne kaikki osuivat kohdilleen, niin eipä epäillä tarvinnut. Koetin jopa osoittaa ihan tarkan paikan, missä laavuleirimme silloin sijaitsi, mutta siihen ei toki varmoja tuntomerkkejä lumen alta voinut nähdä. Aarno ja Vesa kyllä sanoivat molemmat jotain sellaista, ettei se paikka kyllä heidän mielestään tässä ollut, vaan jossain muualla. Niinpä niin.
En viitsinyt siellä maastossa ryhtyä asiasta edes keskustelemaan, saati kinaamaan, vaikka paikasta täysin varma olinkin. Kosken voinut asian muillekin varmistavia leirin merkkejä lumen peittämästä maastosta heille osoittaa. Kaivelin kuitenkin illalla arkistostani esiin sen keikan GPS-jäljen, laitoin sen päällekkäin tämän päiväisen kanssa ja lähetin retkeläisille. Siitä näki sitten selvästi, että pieleenhän se paikan osoitukseni tosiaan meni – melkein 15 metriä.
Paluumatka omilla teillään
Aarno ja Vesa halusivat mennä paluumatkan samaa reittiä kuin olivat tulleet, jotain pudonnutta tavaraa muistaakseni etsiäkseen. Meikäläistä se suunnitelma ei kauheasti kiinnostanut, koska Kasabergetin ja sen viereisen kallioryhmän eteläiset osat olivat minulle jo varsin tuttuja seutuja monilta retkiltäni ja alueen vähän pohjoisemmat osat sen sijaan eivät. Kosken oppaan roolissa tällä retkellä ollut, minä sitten singahdin siitä vanhalta leiripaikalta noin suoraan idän suuntaan. Ensin katsastamaan parit aika korkean näköiset ja minulle vielä uudet kalliohuiput ja siitä jyrkkiä kalliorinteitä vältellen yhä suoraan idän suuntaan.
Päästyäni kallioalueen idän puoleisimpiin osiin, patikoin siellä sitten hyvät matkat kallioita ylös ja alas, etsien mahdollisia metsojen hakomispaikkoja. Koska niin kovin monta kertaa aiemmilla reissuillani olin niillä alueilla sekä metsojen, että teerien jätöksiä havainnut. Mutta yhtään mitään merkkejä noiden metsiemme mahtilintujen olemassaolosta niillä kulmin en sitten tällä kertaa löytänyt. Vielä olisi tehnyt mieli mennä valloittamaan ihan lähellä komeasti iltapäivän auringossa patsasteleva Mossaberget ekan kerran talvisaikaan, mutta jostain kumman syystä jalat tuntuivat jo aika rasittuneilta vaivaisen reilun neljän kilometrin tallustelun jäljiltä. Todistelin itselleni sen ilman muuta johtuvan hyvin runsaista ylös ja alas menoista päivän aikana ja otin sitten vaan suunnan suoraan niityn poikki autolle.
Kahvitauko vasta auton luona
Varusteet riisuttuani ryhdyin oitis kahvitauolle, joka oli jo liian pitkään itseään odottaa antanut. Kun muita retkeläisiä ei vielä kahvitauon jälkeenkään kuulunut, otin ja soitin varmuuden vuoksi Harrille. Varmistaakseni kaiken olevan heillä reilassa. Kuten olikin. Kahvitauolle olivat hekin tietenkin ryhtyneet, jossain kivassa, aurinkoisessa kalliorinteessä.
Niin täydellisen hieno ja moninaisia kokemuksia sisältänyt reissu tuo oli, että jo heti samaisena sunnuntai-iltana kypsyi päässäni päätös sen kirjaamisesta ylös retkitarinan muotoon. Jotta parhaimmillaan monet muutkin voisivat saada kipinöitä siihen, miten uskomattoman hienoa suomalainen luonto voi olla – ihan joka ainoana vuodenaikana!
–Kari
Jälkikirjoitus katkenneesta sauvasta
Keikan ainoan minulle sattuneen pienen takaiskunkin koen kyllä enemmän hyödylliseksi kuin harmiksi. Lähdön tohinassa tien penkalla astuin vahingossa lumikengällä toisen sauvani päälle ja se pentele napsahti keskeltä poikki kuin tulitikku. Peltosen metsäsauva, ostettu ”för dyra pengar” joskus seitsemän vuotta sitten, samalla kuin pitkät metsäsukseni. Jotka molemmat ovat sinänsä palvelleet moitteettomasti jo aika hitsin monilla erilaisilla talviretkillä ja -vaelluksilla. Nyt tunnen kuitenkin itseni suorastaan valaistuneeksi tämän suhteen. Minä olen kaiken aikaa uskonut noiden sauvojen olevan hyvin lujaa tekoa ja kestävän vaikka millaiset rasitukset. Mutta todellisuudessa ne ovatkin aika helkkarin ”rapsakat” ja katkeavat helposti ainakin terävästä paineesta. Onneksi ei ole mitään yllättävää monilla talviretkillä tapahtunut!
Tämä retki sujui aivan hyvin yhdenkin sauvan kanssa, mutta toki sen huomasi lukemattomat kerrat, että kaksi on kyllä noin tuplasti parempi kuin yksi! Posetiivin puolelle pitää sitten laskea myös se, että eräinsinööri tietenkin korjaa tuon sauvan. Ja sen projektin kautta oppii tietämään, mitä pieniä tarveaineita kannattaa lisätä ainakin pitkien talvivaellusten varaosa-arsenaaliin.
Lähierä™ 
Roihuvuori!
(Jälleen erään) Siuntion historian mukaan viereinen Pikkalan Hankoon niin kiireisten taukopaikka on saanut nimensä suomenkielen sanasta ’pikka/ parru’, ruotsinmurteellahan se on ’Störsvik’ ja kirjaimellisesti parrulahti. ’Stör-’ vaihtelevilla kahvoilla tulee sitten vastaan muutaman kerran jokea noustessa, merenpintahan on useamman metrin näistä ajoista laskenut kuten kaikki Raaseporinkävijät tietävät eli ylemmäs on päästy, jos alkuasukkaat jne..
Pikka tässä ymmärretään parruna, joka on pohjassa pystyssä, ei vain puomi.
No, tarkoitus lienee aikanaan ollut soutuhidaste (tuskin este, Roihu Vuorella laittaa kyllä sanaa eteenpäin eli aikaa tulee ostettua!) kun hyvät naapurimme ovat ohimennessään piipahtaneet paikkaamaan myyntiluetteloaan matkallaan itään.
Ei kovin tuntematon tarina, pientä jatkoa vain hienoon juttuun.
Kevättä,
allit ja huupat (karmeaa ja Lohjalaisittain.. ),
esa
TykkääLiked by 1 henkilö
Tekisi mieli vastata Esa. Mutten osaa, vielä neljännelläkään lukemalla :-).
TykkääTykkää