Tiivistelmä: Kirje eräkaverille seitsemän vuoden takaa. Kun oli pakko kertoa jollekin lyhyestä, mutta sävähdyttävästä havainnosta iltahämärän sisällä, lähellä kotia.
Retki 18.12.2013.
Lähitarina seitsemän vuoden takaa
Osuinpa tähän pieneen juttuun järjestellessäni pitkästä aikaa melko massiivista ”tarinatietokantaani”. Se on lyhyt kuvaus yhdestä lyhyestä retkestä kotiovelta lähimetsiin juuri ennen joulua vuonna 2013. Kopioitu suoraan yhdelle eräkamulleni lähettämästäni sähköpostista tiedostoksi joskus silloin, kun ryhdyin kasaamaan ja järjestelemään iankaikkisten kirjoitusharrastusteni materiaaleja kohti mahdollisesti alkavaa systemaattisempaa kirjoittamista ja julkaisemista.
Väliotsikot vain lisäsin blogin formaatin mukaan, lukukokemuksen helpottamiseksi. Yhtään valokuvaa en tuolla lenkillä ottanut. Tämän artikkelin valokuvat ovat kuitenkin juuri tuolta samalta metsäalueelta. Sen varsinaisen ilvesmetsän hienoimman osan toki aukkohakkuu nielaisi vuonna 2017 :-(.
´
Aivan lähimetsissäkin on vaikka mitä
Kaikkea kivaa ja jännää näkee kun vaan kulkee tuolla, edes hiukan syrjässä ihmisten tavallisimmilta reiteiltä. Ja nyt kun juuri tässä vaiheessa elämää minulla ei ole kalenteri koko ajan täynnä, olen nauttinut tilanteesta tekemällä jonkunlaisen luontoretken melkein joka päivä. Niistä vain yksi pieni tapaus tähän, toissapäivän parin tunnin keuhkojenpuhdistuslenkiltä aivan lähimetsissämme:
Paluumatkalla reittini kulki sellaisen pienen alueen läpi, josta minä käytän nimeä ”ilvesmetsä”, koska olen siellä monena talvena nähnyt ja valokuvannut tuon upean kissaeläimen jälkiä lumessa. Se on alue, joka synkkine korpimetsineen, ojitettuine istutuskuusikkoryteikköineen ja laakson pohjalla kulkevine, pusikoiden reunustamine puroineen ei kyllä ole erityisen kaunista ihmissilmälle. Eikä vedä pilvin pimein ihmisiä sinne kuljeskelemaan. Mutta juuri kaikista noista syistä siellä asustaa tai viettää aikaa aivan valtava määrä metsän eläimistöä, minkä pääsee todistamaan aina talven lumilla. Nyt näin siellä puron pusikoissa vitivalkoisen metsäjäniksen, joka suhteellisen rauhallisesti loikki tiehensä tällaisen ilmeisesti aika vaarattoman oloisen rymistelijän tieltä. Hirveksi minut varmaan luokiteltiin.
`
Vain nopea havainto hämärässä
Puron toisella puolella, juuri ja juuri sisällä siellä korpimetsikössä, edestäni lähti karkuun joku toinen otus. Se paineli suoraan edestäni vasemmalle noin 25-30 metrin päässä. Tosi huonosti ja epämääräisesti asioita näin hämärässä, peitteisessä metsässä, mutta tällaiset asiat aivoihini rekisteröityivät:
- Otus oli noin keskisuuren koiran kokoinen.
- Vaikutti pidemmältä ja matalajalkaisemmalta.
- Vaaleata väriä näin, ehkä laikkuja tai jotain.
- Lähti ja eteni hyvin nopeasti, ilman mitään ääntä.
- Näytti etenevän pitkin loikin.
´
Pois sulkevaa tunnistamista
Mitään enempää en uskalla sanoa nähneeni, enkä minä mitään noistakaan havainnoista pysty tarkentamaan. Koko tapahtuma kesti jonkun 3-5 sekuntia. En mitannut. Minä olen kuitenkin nähnyt monenlaisia metsäneläviä tuolla luonnossa tuhansia kertoja liikkuessani. En mitenkään saanut tuota näkemääni sopimaan kauriisiin, peuroihin tai hirviin. Enkä kettuun, koiraan tai kissaan, supikoirasta tai mäyrästä puhumattakaan. Eikä karhuistakaan, tällä kertaa :).
Joten minä saan nyt elää siinä hienossa uskossa, että pääsin näkemään Hämeen kansalliseläimenkin ensimmäisen kerran luonnossa omin silmin!! Vaikka vaan hämyisenä vilauksenakin. Jotenkin hieno fiilis tuosta hämärästä iltalenkistä mieleen jäi ja sinne ikuisesti paloi!
–Kari
Lähierä™ 