Kronprins Gustav Adolf – Sukellusretki kauas historiaan

Tiivistelmä: Ensimmäinen tarina myös veden pinnan alle suuntautuvista luontoretkistä, Lähierä-blogin uuteen ”Pinnan alla osin” –kategoriaan. Kyseessä on sukellusretki Kronprins Gustav Adolfin hylkypuistoon Helsingin edustalla, sisältäen myös näkökulmaa hylyn huikeaan historiaan.

email enh IMG_7273
Aavan meren alkuasukas ja Kari. Jälkimmäinen takana. Kuva: Pekka Tuuri.

Tämä retki tapahtui 16.6.2014.

Lähieräilystä tässäkin on kyse, ainakin sillä tavoin, että kuljetaan pääosin lähikuntien alueella, ollaan luonnon keskellä ja perehdytään siihen sekä historiaan. Kun retken osana on sukeltaminen veden alle, se ei toki ole enää ihan niin monen tehtävissä kuin käveleminen ulkona. Mutta on laitesukellusta harrastaviakin sentään on jo jonkun verran niin Suomessa kuin Kirkkonummellakin. Ja jos vaan haluaa, niin aivan kuka tahansa pääsee sitäkin harrastamaan käymällä vaadittavan koulutuksen. Yksi varoituksen sana vain niille, jotka harkitsevat tämän harrastuksen pariin menemistä. Se vie erittäin usein kertakaikkiaan mennessään, niin, että kaikki mahdollinen sekä mahdoton vapaa-aika alkaa mennä sen parissa!

Tässä tulee nyt Lähierä-blogin ensimmäinen  tarina tältä rintamalta. Antamaan yhdenlaisen maistiaisen sukellusretkien maailmasta. Itse kertomus on suora kopio minun sukelluslokistani. Olen koko sukellusurani kirjoittanut sukelluksista ja retkistä aika tarkat muistiinpanot, pienet tarinat oikeasti. Tuo lokitiedosto on lopussa, sitä ennen pari tausta-aspektia. Ja lokin jälkeen vielä muutamia valokuvia retkestä sekä pinnalta, että sen alta.

Sukeltamisesta ja sen varusteista

Laitesukellus on virallinen suomenkielinen nimi harrastukselle, missä sukelletaan veden alla henkeä pidättämättä. Tämä aika tylsä ja virallisen kuuloinen nimi kuvaa kuitenkin itse asiassa vallan hienosti kyseisen harrastuksen syvintä olemusta.

Siinä nimittäin riittää touhuamista varusteiden kanssa. Niitä on kohtalaisen paljon, tai hitsin paljon, riippuen sukellusharrastuksen tyypistä. Ne täytyy aina tarkistaa ja pakata sukellusreisulle lähtiessä. Jos aamulla lähdetään, niin edellisenä iltana viimeistään. Toki paineilmapullot täytyy käydä täyttämässä jo joskus aikaisemmin. Sitten tavarat täytyy roudata autoon. Veneellä kun usein sukeltamaan mennään, kaikki kamat täytyy tietenkin kantaa autolta veneeseen ja pakata sinne sopiviin paikkoihin. Joskus pääsee autolle lähelle laituria purkamaan, usein ei. Varusteiden paino on paineilmapullo(t) ja painovyö mukaanlukien jossain välillä 30kg – 60 kg, taas kovasti riippuen harrastettavan sukeltamisen tyypistä. Toki oikein syvälle tai luoliin menevät nk. tekniikkasukeltajat tarvitsevat jo vähintään henkilöauton yhden ainoan sukeltajan varusteiden kuljettamiseen. Veneessä ei sitten onneksi enää tarvitse juuri mitään kanniskella. Mutta jos sukelletaan jostain rannalta, on siellä aina edessä kohtalainen tai isompi ähellys kaikkien varusteiden kanssa rantaan. Sitten tietenkin kaikki sama toisinpäin sukelluksen jälkeen. Lisänä varusteiden peseminen ja kuivumaan laittaminen kotona, sekä niiden pakkaaminen taas sen jälkeen säilytyspaikoilleen. Todellinen roudarin unelmaharrastus siis!

Vaikka kaikki yllä oleva on aivan totta, eipä unohdeta sitä palkintoa. Vedessä ja veden alla sukeltaja kaikkine varusteineen  muuttuu keskimäärin painottomaksi! Ja sitten on tarjolla taas uusi kokemus mystisen rauhallisessa vedenalaisessa maailmassa!

Mieletön hylky

Gustav Adolfin hylystä haluan kertoa edes hieman taustoja, koska se on sekä Pekan, että minun mielestäni yksi koko Suomen rannikoiden kaikkein hienoimpia hylkyjä! Näin ei kyllä varmaankaan ajattele monikaan muu sukeltaja – jos kukaan. Niinhän mekin molemmat siihen suhtauduimme joskus 90-luvulla. ”Yksi helvetin lautakasa pohjalla, ei mitään ehjää eikä mitään mielenkiintoista katsottavaa”. Ja kun merimuseo sitten vielä teki sinne vedenalaisen hylkypuiston, asentaen sinne pohjalle opasköydet sekä infotaulut, se oli vähän niinkuin vihoviimeinen niitti. Pekka taisi tajuta mistä tuossa oikeasti oli kyse jo jonkunverran aiemmin, koska pyysi minua mukaan sinne sukeltamaan joskus 2000-luvun alussa. Sitten sattui käymään niin, että katsoin juuri edellisenä iltana TV:stä elokuvan ”Master and Commander – Far Side of the World”. Pääosassa Russell Crowe, jne. Sehän kertoi yhden aluksen tarinan huimine matkoineen ympäri maapallon, sisältäen taisteluita ja vaikka mitä. Kyseessä oli niinkutsutti linjalaiva, jotka olivat silloin 1800-luvulla maapallon merten valtiaita kaikilla tavoilla. Ollen koko pitkän aikakauden suurimmat ja tehokkaimmat rahtialukset pisimmillä reiteillä ja samalla myös merten vahvimmin aseistetut, tehokkaimmat sotakoneet. Yht’äkkiä elokuvan aikana ja sen jälkeen tajusin, että juuri sellaisen aluksen hylylle me olemme huomenna menossa! Sitten ahminkin tietoa tuollaisista laivoista ja varsinkin Kronprins Gustav Adolfista aivan liian pitkään aamuyöhön.

Itse aluksen historia ja tarinahan ovat osa maailmanhistoriaa ja todellinen jännitysnäytelmä, mutta sen jätän itse kunkin herkuteltavaksi myöhemmin hyvistä lähteistä ihan kunnolla. Yksi oivallinen paikka katsella lisää löytyy Museoviraston sivuilta otsikolla Kronprins Gustav Adolf. Siellä on hyvin tiiviinä paketteina tietoa mm. aluksen rakentamisesta, historiasta ja uppoamisesta, sekä oivallinen kokoelma vedenalaisia valokuvia.

Tuosta hetkestä ja sitä seuraavasta sukelluksesta lähtien GA:n hylky on joka tapauksessa ollut minulle kovin toisenlainen kohde kuin se ”lautakasa pohjalla”. Siellä meren pohjalla rauhallisesti noita lautoja katsellen olen monet kerrat muunmuassa miettinyt, ettei sen kokoisia tammipuita, mistä tämän laivan runko sekä laidat ovat tehty, ole vissiin edes kasvanut tämän planeetan pinnalla enää noin pariin sataan vuoteen! Ne itse asiassa hakattiin kaikki pois juuri tällaisten laivojen tekemiseen. Tällaiset tammilankut ja -laudat ovat aivan viimeisen päälle timmissä kunnossa yhä vielä tuolla meren pohjalla muutama kilometri Helsingistä etelään! Että semmoisessa lautakasassa me saamme tuolla sukeltaa, ihan ilmaiseksi. Juuri missään muualla tällä pallolla ei moista voikaan tehdä, kuin Itämeressä. Puuhylyistä kun ei ole jäljellä enää mitään, muualla kuin täällä meidän sisämeremme äärimmäisen vähäsuolaisissa vesissä, missä laivamato Teredo Navalis ei pärjää.

–Kari

 

Sukellusloki

Sukelluslokini laitan tänne blogiin aivan sellaisinaan, muokkaamatta niitä ollenkaan alkuperäisestä muodostaan. Niinpä niiden tekstikappaleet ovat joskus pitkiä ja ilman Lähierä-blogille tyypillistä väliotsikointia. Toivottavasti ovat silti siedettäviä lukea. Samaten en yritä myöskään tunkea valokuvia lokien sisään, vaan ne ovat näiden tarinoiden lopussa. Tässä siis ihka ensimmäinen sukelluslokini julkaisu, olkaa hyvä!

#864           15.06.2014        Helsinki, Gustav Adolf
Type:          Mallina Pekan valokuvissa
Gear:          Apeks 2/2, Transpak, 905, V12, 2x12/200, 13.5kg (Bow), AirZ
Weather:       Aurinkoinen keli, kevyt ja voimistuva länsituuli, t=+15 °C

Down/Surf:     12:47 - 13:49
Depth/Time:    20.8m / 61 min (AirZ)
Visib/Temp:    8m / 8 C
Gas:           (200 - 100) * 24 = 2400 ltr
Buddy:         Pekka Tuuri
Hours tot:     560h45

Pääsinpä pitkästä aikaa sukeltamaan kun Pekka järjesteli keikan vanhalle, rakkaalle Kronprins Gustav Adolfin hylylle ja kutsui minut taas mukaan. Sitten vielä saatiin loistava säätila sunnuntaipäivälle, keskellä tämän kevätkesän muuten aika surkeita kelejä. Puhumattakaan siitä, että sunnuntaipäivä sopi myös minulle, Ritun ollessa Mummun kanssa Tukholmassa moikkaamassa pikkuveljeään. Niinpä ajelin sunnuntaiaamuna yhdeksältä kohti Nuottaniemeä. Perillä Pekan ja Päivin pihassa osoittautui, että Pekalla olivat valmistelutyöt vielä kovasti vaiheessa, kun edellinen yö oli vierähtänyt jonnekin pikkutunneille muita ”kotitalousaskareita” tehden. Kuten tytärten tablettitietokoneiden käyttöönotto. Siinä sitten askarreltiin tunnin verran, minä kanniskellen pikkuhiljaa suuria tavaramääriä rantaan laiturille ja Pekka virittäen kameravarustustaan taistelukuntoon. Noin yhdentoista maissa kaikki oli lopulta valmista ja suuntasimme (perinteisesti) melko raskaasti lastatulla pikku veneellä merelle. Noin viiden kilometrin matka matalikolle hurahti tuosta vaan meren ollessa melkein tyyni ja pieni mantereen suunnalta puhaleteleva tuulikin oli takanamme. 70-heppainen Yamahan nelitahtimoottori jaksoi noissa olosuhteissa hienosti viedä raskaasti lastattua venettä plaanissa noin 40 km/t nopeudella. Matka oli perin mukava senkin vuoksi, että meillä riitti juteltavia asioita Pekan kanssa, niinkuin aina riittää. Itse asiassa mikään aika ei koskaan ole niiden kaikkien kunnolla puimiseen vielä riittänyt! Ei, vaikka ollaan joskus tehty viikon reissuja Norjaan ja Lappiin. GA:n hylyn keulapoijussa oli kiinni vene, Urheilusukeltajien tukialus Räpylä VIII. Veneen salossa oli asianmukaisesti ”sukeltajia vedessä” -lippu ja siksi Pekka kiersi kaukaa hylkyalueen itäpuolelta veneen lähelle, missä huutelimme tervehdykset, saimme tiedot kahdesta vedessä olevasta sukeltajasta ja kerroimme itse kiinnittyvämme sekä sukeltavamme perän poijulta. Sinne siis ja vene köydellä kiinni tukevaan poijuun. Oli tosi helppoa kun tuuli ja aallot olivat yhäkin hyvin vähäiset ja meitä oli kaksi. Sitten vaan pukeutumaan ja vetämään varusteet päälle. Moinen otti varmaan jonkun 40 minuuttia aikaa, ennenkuin minä pääsin kierähtämään selälleni veteen veneen reunan yli.

Jotenkin olin vetäissyt mukanani veneen reunalla pukua ja varusteita suojaavan auton kumimaton, joka upposi alas hiljalleen. Pekka näytti minulle missä tuo menee ja minä lähdin erinomaisella kiireellä sukeltamaan tuon muutaman euron kumimaton perään. Se meinasi käydä vaikeaksi ja mahdottomaksikin, kun ei ollut kertakaikkiaan aikaa edes tasata korvien paineita, matto meni alas kuitenkin aikamoista kyytiä, heilahdellen puolelta toiselle. Vain pää alaspäin, räpylöillä potkien ja korvien vihlonnasta välittämättä onnistuin juuri ja juuri saamaan otteen sen reunasta ja sitten tuomaan sen pintaan. Hölmö operaatio. Pekka tuli myös veteen kohta, otti kameralaitteistonsa haltuun veneen toiselta reunalta roikkuvasta köydestä, minkä jälkeen uimme parinkymmenen metrin matkan kiinnityspoijulta hylyn peräpoijulle. Ja sitten lopulta sukeltamaan!

Pysähdyimme sovitun mukaisesti noin 5 metrin syvyyteen tsekkaamaan, että kummallakin on kaikki reilassa, kameravarustukset toimivat, jne. Kaikki oli hyvin ja jatkoimme rauhallista laskeutumistamme. Näkyvyys, joka veneen vierellä pinnan lähellä oli tuntunut aika hyvältä, vaikutti nyt sumeammalta. Kokemus onneksi kertoi, että se voi paljolti tai kokonaankin johtua siitä, kun valon määrä vähenee alaspäin mennessä ja siellä alhaallapäin varsinkin kaikki näyttää aivan mustalta. Pian olimme sorapohjalla 20 metrin syvyydessä ja suoriuduimme siitä poijun betonimöykyltä köyttä pitkin hylylle. Sopimamme mukaan minä seurailin Pekkaa, joka eteni pikkuhiljaa hylyn oikealla reunalla kulkevan opasköyden lähellä keskilaivaan, minne pysähtyi kanuunoiden ammuslaatikon kohdalle. Se oli tällä kertaa kohde, jota Pekka halusi kuvata ja siinähän me sitten koko sukelluksen myös vietimme. Alussa hän näytti merkein, että minä sammuttaisin hänen mukanaan testattavana olevan ja koko ajan päällä olleen uuden LED-videovalaisimen, joka ei ainakaan tällä kokeilulla vaikuttanut hyvältä valokuvaajan apuvälineeltä. Sen valaisinosa heilahteli sinne tänne ainoastaan häikäisten ja häiriten kuvaamista. Eikä sitä pystynyt akkukotelon kannessa olevasta vivusta edes itse pois päältä laittamaan. Pekan ottaessa ensimmäisiä muutamia kymmeniä kuviaan vähäisellä, salamoiden teholla avustetulla luonnonvalolla, minä uiskentelin ihan lähellä katsellen ympärilleni ja vain nauttien hiljaisesta olosta siellä. Näkyvyys siinä hylyn keskiosassa oli aika mainio. Pinnalla vaihdettujen arvioidemme mukaan jossain 7 ja 10 metrin välillä. Perin hienoa oli painottomana (50 kilon varusteissaan) leijaillen tutkailla rauhallisesti hylyn ikivanhoja tammiosia sekä merenpohjan pysähtynyttä, himmeän viherharmaata maisemaa. Sitten Pekka viittoi minua tulemaan malliksi kuvaan, ammuslaatikon yläpuolelle. Niin tein, uiden hyvin hiljaa monta kertaa kuvausalueella, yrittäen parhaani mukaan olla kenties sopivassa kohdassa ja näyttää valaisimellani sopivaan suuntaan. Kovin pian sukellusaikamme olikin 35 minuuttia, jolloin lähdimme takaisin hylyn perään ja nousuköydellemme, aloittaen nousumme tasan 40 minuutin pohja-ajalla, suunnitelmamme mukaan. Vielä oli jäljellä hidas nousu köyttä pitkin, sekä turvapysähdykset noin kuuden ja kolmen metrin syvyyksillä. Ei turvapysähdyksiä olisi tarvittu tällaisella sukelluksella normaaleiden taulukoiden tai sukellustietokoneiden mukaan, mutta Pekka toimii nykyään aina noin, perintönä vuosia sitten kokemastaan sukeltajantaudista.

Pintauduimme kutakuinkin tarkalleen tunnin veden alla olemisen jälkeen, huomaten tuulen ja aaltojen pinnalla nousseen jo paljon reippaammiksi kuin olivat sukellukselle lähtiessämme. Saimme kuitenkin taas kaikki raskaat varusteet ja miehet nostettua veneeseen, moneen kertaan harjoitellulla ”prosessilla”. Kas kun pienen veneen pienet tikkaat eivät missään tapauksessa kestäisi noin 140-kiloisten mursujen painon alla. Ylimääräistä säätöä tuli ainoastaan minun klassisesta munauksestani. Unohdin siis irroittaa kuivapuvun letkun pukuni liittimestä, ennenkuin riisuin laitepaketin pois selästäni vedessä.

Kuivapuvut riisuttuamme mietimme hetken lähdemmekö tekemään vielä toista sukellusta suhteellisen lähellä olevalle Coolaroon moottorille. Olimme ottaneet toiset pullot mukaan sitä varten, mutta aaltojen ja tuulen jatkuvan voimistumisen vuoksi päätimme jättää moisen urheilun ja keskittyä venesukelluskeikan hienoimpaan osuuteen. Eväiden nauttimiseen! Siinä avoimella selälläkin se olisi oikein hyvin onnistunut, koska veneemme oli niin mainiosti kiinni poijussa, mutta Pekka halusi mennä vielä hienompaan paikkaan. Niin päräytimme myötäaallokkoon ripeästi Koirasaaren rantaan, missä Pekka tiesi hienon ja suojaisen poukaman veneelle. Siellä me sitten syödä mursusimme tukevat eväät runsaiden kahvien kera. Ja sen päälle menimme vielä hiukan jaloittelemaan saareenkin. Pekka istui linjatalun tasanteella vahtien veneen käyttäytymistä ja minä kiersin tuon pienen, kallioisen saaren kamera kädessäni. Ihmettelin ja valokuvasin mm. lintumiesten pienen mökin metsikön keskellä, joutsenpariskunnan pesällään ja erilaisia louhikoita, selvästi ihmisen toiminnan tuloksena syntyneitä. Seuraava etappimme oli Pekan ajatuksen pohjalta Suomenlinnan yksi rantaterassi, missä nautimme deko-oluet. Niitä nauttiessamme Pekka huomasi kännykkänsä kadonneen. Pienen tuumaamisen jälkeen sen olinpaikaksi pääteltiin Koiraluodon linjataulun betoniperustus. Sitten vaan tankkaamaan vene ja tosi pitkä ajo takaisin Koiraluodolle, vasta-aallokkoon, mihin vene ei jaksanut nousta plaaniin. Sieltä sitten lopulta paluutaival Nuottaniemen kotisatamaan, missä oltiin joskus yhdeksän maissa illalla. Takana oli tosi pitkä, monivaiheinen ja hieno päivä!

Valokuvia

DSC00829
Kaksi venettä Gustav Adolfin hylyllä, täydellisessä kesäsäässä.

 

DSC00839
Sukellusveneen hienoa järjestystä, toinen puoli tavaroista kuvaajan takana.

 

email enh IMG_7230
Pääkuvauskohde, ammuslaatikko. Kuva: Pekka Tuuri.

 

enh Untitled_Panorama1 21 26 med, 1500x761
Kirjoittaja ihastelee suurta kanuunaa ja sen ammuksia merenpohjan ihanassa hämyvalossa. Kuva: Pekka Tuuri.

 

email enh IMG_7257
Hieno yllätys matalassa, nousuköydellä. Utelias Rasvakala. Kuva: Pekka Tuuri.

 

DSC00857
Koirasaari, täydellinen paikka eväiden nauttimiselle sukelluksen jälkeen, etenkin näillä keleillä.

 

DSC00880
Lintumiesten koju piilossa saaren keskustan minimetsikössä.

 

DSC00896
Niinkutsutut deko-oluet Suomenlinnassa kruunaavat upean sukelluspäivän.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s