Tiivistelmä: Kahden retken kombo, joista ensimmäisessä nautiskellaan kauden viimeisistä lumikenkäilyistä ja toisessa etsitään sillä kadotettua sormikasta.
Homma hanskassa 21.2.2015
Kauden viimeinen lumikenkäretki
Sunnuntaina 21. helmikuuta teimme varmaankin tämän talvikauden viimeisen lumikenkävaelluksen yhdessä yhden Aikojen Kulkijat II –kurssin kollegani kanssa. Retkestä tuli aika pitkä ja se oli tosi hieno, vaikka säätila oli vähän semmoinen nuhjuinen. Itse en ainakaan edes huomannut koko keliä, muuta kuin autolta lähtiessä ja sinne palatessa, niin hienoa oli kulkeminen putipuhtaassa luonnossa, kokonaan poissa ihmiskunnan vaikutuspiiristä! Siellä Meikon metsien ja kallioiden lomissa emme nimittäin kuulleet edes mitään autojen ääniä mistään suunnasta, vaikka oikein koetimme korviamme höristellä.
Vaeltaminen oli myös omalla tavallaan erikoista, maastossa olevan lumen määrän vaihdellessa tosi paljon. Paikka paikoin sitä oli vielä vaikka kuinka, mutta esimerkiksi auringolle alttiit rinteet ja muut vastaavat kohdat olivat jo likimain täysin keväisen lumettomia. Reittiä tuli koko ajan etsittyä niin, että se kulki niissä lumisissa paikoissa ja moinen oli meikäläiselle ihan uudenlaista navigointia maastojen läpi. Kerrassaan mielenkiintoista! Jossain määrin samanlaista, kuin ahkion kanssa haastavissa maastoissa kulkeminen, mutta vähän erilaista ja paljon helpompaa.
Pohjoiseen taukopaikalle
Korsolammen lounaiskulmasta reittimme lähti kulkemaan suoraan pohjoiseen, läpi Dorgarnin kallioylängön tavattoman vaihtelevien maastojen. Sieluni silmin näen ja muistan napsineeni erinäisiä valokuviakin tuolta, mutta mistään niitä en nyt löydä? Ainuttakaan. Näin on minulle käynyt pari kertaa aikaisemminkin, enkä ole niistä koskaan saanut selville, oliko kyse kuvien tahattomasta hukkaamisesta, vaiko muistin pätkimisestä. No, sama syyllinen joka tapauksessa. Tämän jutun valokuvat ovat siis kaikki peräisin seuraavalta reissulta.
Aika raskaasta suojakelistä huolimatta taivaltaminen eteni kohtalaisesti ja sopivat matkat puuskutettuamme oli tauon paikka.
Suon rantamilta löytyi kiva paikka vähän avarammin näkymin, mutta samalla oltiin alttiina myös aika hyytävänoloiselle tuulelle. Sen vuoksi etsimme suuren kuusen suojaaman paikan, mihin pystytimme eväsleirin. Pystyttäminen on ehkä turhan juhlallinen termi, tarkoittaen tässä kohtaa lumikenkien ja reppujen riisumista, sekä istahtamista rinteen pykälään istuinalustojen päälle. Perin mukava oli taas nautiskella kuumaa kahvia termarista voileipien kera siellä luonnon helmassa! Tämä konsepti se ei vissiin koskaan petä.
Maastot täynnä vettä
Tulomatkallamme olimme kulkeneet pääosin kallioisia seutuja myöten, havaiten jo sielläkin alemmissa kohdissa, miten paljon vettä oli nyt maapohjassa. Ojat, suot ynnä muut alavat paikat olivat suorastaan veden vallassa. Lähtiessämme kahvileiristämme jatkamaan taivalta, koetin löytää reittiä mahdollisimman hyvin pitkin kallioita ja kannaksia. Mutta lukemattomat kerrat silti taiteilimme reittiämme mättäältä mättäälle erilaisissa hötteiköissä. Upean Grenomossenin avosuon olin päättänyt Pirjolle näyttää ja sen yhden lahdelman yli onnistuimme myös kulkemaan jalkojamme kastelematta. Lumikengät kun kantavat huikeasti paremmin kuin minkäänlaiset saappaat ja sauvoista saa vielä lisää tukea sekä kantavuutta.
Talimossen -suo
Sieltä matkamme kulki takaisinpäin läpi seutujen, missä riitti erilaisia ”vesistöjen ylityksiä” siellä ja täällä. Ei kulkeminen näissä äärettömän vaihtelevissa maastoissa ikinä tylsää ole, mutta tällä kertaa vieläkin vähemmän! Lopulta ylitimme Meikon halkaisevan metsätien ja laskeuduimme ylängöltä Talimossen –nimiselle suolle. Se on myöskin aivan upea suo, joka on joskus perinjuurin ojitettu metsän kasvattamiseksi, mutta entistetty joskus ainakin 15-20 vuotta sitten Meikon suojelualueita pikkuhiljaa kasattaessa. Kaikki sivuojat on silloin täytetty ja peitetty. Aikanaan suurimmalta osaltaan lähinnä ojaa muistuttavaksi ruopattu Korsobäcken sen sijaan virtaa yhä viivasuoraan suon halki sen pitkittäissuunnassa. Kokonaisuutena suo on joka tapauksessa ainakin minun mielestäni aivan ihastuttava, pientä harvaa mäntymetsää kasvava alue, jonka molemmilla puolilla nousevat korkeuksiin muhkeat kalliojonot!
Löytöretkeilyä vielä melkein maalissa
Kaiken tuon tallaamisen jälkeen meillä oli yhä niin paljon virtaa akuissamme, että päätimme olla kävelemättä loppumatkaa metsätietä pitkin, vaan suunnistimme kohti parkkipaikkaa, läpi Korsobäcken –puron lounaispuolta – missä minä en tainnut ollut koskaan ennen kulkenutkaan. Isoksi ojaksi näillä main aikanaan ruopattu puro oli niin täynnä vettä, että sen pystyimme ylittämään ainoastaan yhden sillan kohdalla. Melkoista pienen kuusikon ryteikköähän (istutettua mitä ilmeisimmin) nuo puronrannat olivat, eikä siis ihme, ettei siellä vissiin juuri paljoa kuljeta. Mutta samalla omalla tavallaan kiehtovia, koska juuri niillä main on paikka paikoin jäljellä vanhan puron mutkittelevaa uomaa ja toisin paikoin taas vanha, oikein reippaasti mutkitteleva uoma on yhä selkeästi näkyvissä, vaikkakin kuivuneena.
Lisäksi lounaan suuntaan nousevan rinteen alareunassa on pitkät matkat sellaisten vanhojen, kaivettujen urien jälkiä, jotka antavat vahvasti vaikutelman Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton parenteesiakana tekemistä juoksuhaudoista.
Kerrassaan komia oli kaikkinensa tuo varmasti tämän kauden viimeiseksi jäävä lumikenkälenkkimme! Jopa ilman niitä valokuvia :-(.
Hanska hukassa 25.2.2015
Etsintämietintöjä
Edellisen retken jälkeen kotona varusteita purkaessani huomasin toisen fleecesormikkaani puuttuvan laskuista. Vaikken mitään asialle pystynyt tekemään ihan lähimpien päivien aikana muiden kiireiden vuoksi, mieli oli kuitenkin työskennellyt tuon kadottamisen kimpussa silloin sun tällöin, päätyen seuraavanlaisiin johtopäätelmiin:
- Menomatkalla kahvileiriin sen on täytynyt pudota. Koska menomatkalla vielä käytin pipoa ja sormikkaita, niitä usein takin taskuihin tunkien tai käsissä sauvojen kanssa roikottaen. Koska keho alkoi nopsasti puskea lämpöä noissa olosuhteissa.
- Kahvileirissä laitoin sitten pipon ja sormikkaat (tai vain toisen niistä) reppuun, missä viettivät koko loppureissun.
- Kaikkien todennäköisimpänä paikkana sormikkaan hukkaamiselle pidin ehdottomasti sitä kahvitaukomme paikkaa.
- Toiseksi todennäköisimpänä sitten jotakin monista lyhyistä pysähdyksistä, missä olin karttaa katsellut.
Eihän mokomalla sormikkaalla mitään erityistä arvoa ollut, sen paremmin taloudellista kuin henkistäkään sorttia. Mutta mokoma hukkaaminen vaan tavallaan ärsytti kulkijaa. Se oli kuin poikasena suksilla mäkiä laskiessa tehty akka, joka piti korjata. Ja se oli ilman muuta myös haaste, johon ei voinut olla tarttumatta. Varsinkin kun moisia etsintöjä oli tullut harjoiteltua ja niissä menestystäkin saatua menneinä vuosina. Yhden niistä joskus vielä avaan tarinaksikin asti, nimellä ”Puukkojunkkarit”.
Menoksi vahvassa uskossa
Torstaina sitten koetti eka tilaisuus etsintään, päästyäni kotiin aamupäivän palaverin jälkeen. Ennen yhtä olin Meikon parkkiksella, heittäen repun selkääni ja lähtien maastoon. Kulkuneuvoina oli nyt minulla testikäytössä olevat järeät muovisaappaat mallia Safari Vermont, joista olen kirjoittanut ihan oman analyysinsa artikkeliin ”Kumisaappaat muovista, tämäkin vielä!”. Sauvat myös ilman muuta, koska ne niin paljon auttavat ihmistä kaikenlaisissa hankalissa paikoissa kulkiessa.
Lähdin kävelemään nyt aivan omaa reittiäni, koska luottamukseni tekemiini päätelmiin oli niin vahva. Sieltä taukopaikaltahan se sormikas löytyisi ja minä voin nyt ottaa muutakin riemua irti tästä retkestäni, kävelemällä taas ehkä ainakin pikkuisen uudenlaisia reittejä läpi metsien ja kallioiden. Niin todella tein, navigoiden tieni aina Dorgarbergenin huipulle saakka, missä kävin katsastamassa edellisen merkittävän etsinnän löytöpaikan. Saaden niin vieläkin lisää vahvaa ja uskoa uhoa siihen, että minä poikahan asiat löydän!
Matka oli taittunut huimasti keveämmin ja nopeammin kuin edellisellä kerralla, niin paljon oli lumi vähentynyt ja suorastaan hävinnyt vaivaisten neljän vuorokauden aikana. Sieltä sitten vaan kävelin edellisen retken taukopaikalle, noutamaan sen sormikkaan.
Kahvitauko maan pinnalle palautettuna
Mutta eihän sieltä sitten mitään löytynyt! Ei, vaikka syynäsin kaikki lähiympäristötkin. Ihmisen mielen ollessa sellainen, että se niin mahdottomasti luottaa omiin muistikuviinsa – todellisuudessa usein kovin hatariin ja jopa täysin vääriinkin – aloin jo miettiä, että lieköhän täällä on joku ehtinyt käydä ja viedä sormikkaan mennessään? Sitten istahdin alas, pitäen taas kunnollisen, rauhallisen kahvitauon, juuri samassa kohdassa kuin viimeksikin. Sen jälkeen mieli oli rauhoittunut, eikä enää singahdellut enempien salaliittoteorioiden kimpussa.
Tiukka etsintä paluumatkalla
35 minuutin istuskelun ja mietiskelyn jälkeen lähdin paluumatkalle, nyt sitten seuraamaan tarkalleen edellisen tänne tulomme reittiä. Se olikin helppoa, koska ei tarvinnut kuin jälkiä seurata. Joutui niitä välillä etsiskelemäänkin paikoissa, missä lumi oli kerta kaikkiaan hävinnyt, mutta valtaosin sai vain kävellä. Ja nythän minä sitten syynäsin jälkiä ja niiden reunustoja kotkan silmin. Ollen nyt aivan varma siitä kehittämästäni kakkosteoriasta, eli että sormikas on pudonnut jollain kartanlukupysähdyksellä. Niinpä koetin niitä muistella, sekä myös edellisen retken GPS-lokista tutkia. Yksi kerrallaan jäivät taakse, ilman että näin vilaustakaan mistään sormikkaasta. Parissa paikassa jouduin hyvän aikaa etsimään jälkiämme kokonaan sulaneiden alueiden reunoilta, mutta aina ne löytyivät. Ja löytymisen jälkeen kävelin sitten vielä sen polunpäiden välin suorinta ja helpoimman näköistä reittiä, edes ja takaisin.
Murheen alho ja ylösnousemus!
Niin päädyin takaisin Korsolammen rantaan aika pahasti pettyneenä. Koska helpompaa etsintää en ole koskaan tehnyt, kuin oli tuo lumijäkiä seuraten tapahtunut. Enkä silti ollut löytänyt etsimääni L. Hiukan allapäin lompsin Korsolammelta alas vievää kärrytietä, silmät ja aivot jo kokonaan poissa etsintämoodista. Mutta silmään ei voinut olla pistämättä musta sormikas, joka roikkui kuusen alaoksilla, tien oikealla puolen! Nappasin sen siitä mukaani ja päiväni muuttui kerralla taas aurinkoiseksi! Sainhan sormikkaani takaisin, enkä olisi sitä voinut tuolta erämaista löytääkään. Sekään ei edes ihmetyttänyt, etten ollut tuota menomatkalla huomannut. Ylämäkeen tallatessa katse pysyy aika matalalla. Samoin todennäköisyys jonkun huomaamiseen on pieni, jollei mitään etsi, antaen katseen kulkea sen mukaisesti.
Loppu hyvin, kaikki hyvin! Taas kerran.
–Kari
Lähierä™ 