Tiivistelmä: Kertomus yhdestä pikkuisesta kesäillan pyörälenkistä, josta monien pienten osasten summana lopulta sukeutui hieno seikkailu. Sattumien ja oman mielen yhdessä vieminä.
Retki 7.7.2017.
Lenkki vei miestä
Tässäpä kertomus yhden heinäkuun perjantai-illan pyörälenkin tapahtumista, olkaa hyvä! Minulle jäi siitä itselleni sellainen fiilis, että lenkki vei jotenkin miestä mennessään ja monenmoisia juttuja tapahtui, jotka eivät olleet ollenkaan sen hataran ”suunnitelman” piirissä, joka ehkä lenkille lähtiessä mielessä oli. Tämä oli taas yksi sellainen hieno seikkailu lähiympäristössä ja –luonnossa, joita vaan on tarjolla joka puolella ja koko ajan! Joskus vähän enemmän seikkailijan omien ajatusten mukaisesti ja toisinaan sitten vähemmän.
Harjoituslenkki päivällä
Jo aiemmin samana perjantaina olin heittänyt pienen lenkin maastopyörälläni aivan lähikulmilla. Sen piti olla päivän ulkoiluannos, sillä aikaa kun vaimoni ja anoppini olivat sukuloimassa jossain Espoon erämaissa. Koska juuri silloin ajatukset olivat aika paljonkin fokusoituneet lähiympäristön kasvikuntaan tutustumiseen, päädyin muiden tutkailujen muassa ajelemaan peltoaukioilla, joiden läpi kulkevat eräätkin kuntamme purot ja niiden sivuhaarat. Ja yhden reunoilta bongasin uuteen kasvienkeräily-harrastukseeni taas uuden lajin, Osmankäämin. Tarkemmin määritellen Leveän osmankäämin. Lisäksi satuin ohi ajaen huomaamaan yhden vanhan vaellustuttuni lueskelemassa omakotitalonsa takapihalla, minne kurvasin vaihtamaan toviksi kuulumisia hänen kanssaan. Vallan mieltä tyydyttävä lenkkikokonaisuus tuokin jo oli.
Mutta illansuussa kaiken maailman touhujen jälkeen tuntui vaan jotenkin, että veri vetäisi vielä liikkumaan. Ja muun talon väen kävelylenkille lähtemisestä meikäläinen sai sitten sen ehkä vielä puuttuvan lopullisen kipinän. Retken suunnitelma taisi olla päänupissa jotenkin sellainen, että menenpä nyt ainakin bongaamaan tunnistettujen kasvilajien listalleni pähkinäpensaan, johon olen melko perinjuurisesti tutustunut muutaman viime vuoden aikana. Tämän lähiluonnon tärkeimmän sisällön (kasvikunnan) suuntaanhan olin löytänyt aivan uudenlaisen kipinän vain muutama viikko aikaisemmin. Sen salaisuudet selviävät artikkelista ”Lähi-Suomi-100”.
Lenkin suunnitelma
Niinpä singahdin lenkille klo 19:17. Huomaten heti autotallin luona, että juomapullo jäi mukaan ottamatta. Muttei sitä vaan jaksanut enää lähteä sisältä hakemaan, kun olisi mokoma vaatinut avaimen kaivamisen jostain repun sisätaskusta. Aivan pikkulenkillehän tässä nyt vaan kuitenkin ollaan menossa.
Matka lähti taittumaan Myllykyläntietä, ajatuksena kiertää sitä kautta Sigurdsiin ja sieltä tarkistelemaan pähkinäpensaiden anatomiaa lähellä Mariefredia, missä ne ovat 100% varmuudella tunnistetut todellisen asiantuntijan ja oppaan toimesta (kts. artikkeli ”Volsin upeat suojelualueet”).
Palaneen torpan tapaus
Myllykyläntiellä sitten huomioni kiinnitti Mustaksi palanut pieni mökki tien oikealla puolen, Tallbackabergenin kaakkoispuolella. Olin tuosta tapahtumasta jo kuullutkin yhdeltä hyvältä tutulta, joka asuu niillä main, mutta nyt tuntui siltä, että täytyy mennä itsekin katsomaan, kun kerran kulmilla ollaan. Moisen kiinnostuksen taustana on se, että olen tuota torppaa sattunut aika paljonkin tutkimaan menneiden vuosien varrella. Kyseessä on talo, jonka pihapiirissä on joskus aikojen saatossa ollut useampiakin kasvihuoneita, joista on nykyään on jäljellä enää lehtimetsikön siimeksissä olevat perustukset. Itse talostakin on myös jäljellä enää perustukset, minkä kellariin joku oli kuitenkin rakentanut itselleen asumuksen joskus lähimenneisyydessä. Kunnostaen katonkin perustusten päälle vanhoista jäänteistä. Hylätty tuo näkyi kuitenkin olevan jo ties kuinka monia vuosia sitten.
Mutta pihapiirissä oli sitten yksi aivan ehjäkin rakennus. Mikä sen funktio olikaan joskus ollut, kiinnosti minua aikalailla. Sillä vaikka se muuten olikin jonkun aivan asuttavaksi tarkoitetun ”torpan” oloinen, siinä oli kuitenkin yhdellä seinällä myös suuret pariovet, kuin jossain autotallissa? Silloin kun minä noita paikkoja viimeksi kesällä 2015 tutkin, tämä kyseinen torppa oli aivan yllättävän hyvässä kunnossa. Ovet uusitut, verhot ikkunoissa ja sisälläkin näytti kaikki olevan perin siistiä, mitä nyt utelias tiirailija osasi nähdä. Olin myös joskus aika kauan sitten, ehkäpä vuosina 2003-2007 muutaman kerran ainakin luullut nähneeni tuon torpan ikkunoissa valoa, hämärinä tai pimeinä aikoina jostain Meikon retkiltä palatessani. Kaiken kaikkiaan tuo mökki ja koko sen kaukaisia, hienoja aikoja henkivä ympäristö kalliolla olevine huvimajoineen, oli minun mieleeni asettunut jotenkin ihastuttavaksi paikaksi!
Murheellista katseltavaa
Mutta nyt se viimeinenkin hyväkuntoinen rakennus oli siis mennyttä. Katselin ja valokuvasin tulipalon jälkeisiä surkeita näkymiä tuvan sisällä, minne en tietenkään ollut koskaan ennen päässyt katselemaan. Kaiken sen kauhistuksen keskeltäkin minä olin näkevinäni, että paikka oli todellakin ollut oikein kodikas ja siisti. Hyvin varustettu tupakeittiö helloineen ja uuneineen, sekä toinen ”makuukamari”. Minne tosin aukenivat suuret pariovet? Jotenkin kovin murheellisia näkymiä joka tapauksessa minun silmilleni. Koska olin mielessäni hellinyt ajatusta siitä, miten upea ja rauhallinen pakopaikka tuollainen torppa oikein olikaan jollekin, joka siitä huolta piti.
Ken on syypää?
Ajatukset tietenkin väkisin pyörivät myös siinä, kuka pentele paikan nyt sitten olikaan polttanut. Ja potentiaalisina skenaarioina osasi rakennella vain seuraavat kaksi. A) Joku hiippari oli bongannut paikan, murtautunut sisään ja ottanut sen asuinsijakseen. Aivan kuin päärakennuksen kellarinkin joskus taannoin. Ja sitten lopulta töpeksinyt tulien pitämisen, tai kynttilöiden kanssa. Tuliteoria ei tosin tuntunut ollenkaan järkevältä näin keskellä lämmintä kesäaikaa. B) Joku tai jotkut huligaanit (Hipit, Markus Kajon termein) olivat murtautuneet sisään ja rellestäneet siellä hurjin seurauksin. Tai peräti polttaneet paikan huvin vuoksi.
Eräinsinööri Sherlock tietenkin sitten myös tutkaili ympäristöä rikospaikkatutkijan äärimmäisen tarkoin silmin. Havaiten muun muassa, että tuon palaneen torpan luokse johti kohtalaisen paljon käytetty polku-uoma, juuri niiltä suunilta, mistä itsekin olin sinne tullut Myllynkiven tieltä. Mikä ilman muuta indikoi A-teorian suuntaan. Mutta mitään lopullista selvyyttähän tällaisiin ei koskaan eikä missään saada. Eihän niistä mitään oikeaa rikostutkintaa tehdä – eikä toki pidäkään.
Sigurdsin puut ja pensaat
Tuon mieltä koskettaneen episodin jälkeen pyörälenkki jatkui Tallbackabergenin yli vievää vanhaa kärrytietä, joka vanhojen karttojen mukaan on aikanaan ollut Kirkkonummen keskustasta Myllykylään johtava varsinainen tie! Ja sitten Buraksentietä vanhan Sigurdsin kartanon pihapiireihin. Missä oli pakko ensin tutkailla suurta puuta. Koska uuden kasvien maailmaan perehtymisen myötä on herännyt himo oppia lopultakin tuntemaan myös monet Etelä-Suomessa aika yleisinä esiintyvät niin kutsutut ”jalopuulajit”. Siis tämän meikäläiselle täysin tutun mänty-kuusi-kataja-koivu-haapa-leppä-pihlaja –sarjan ulkopuolella. Yhden pihapiirin suuren puun dokumentoin tarkkaan ja se tunnistettiin myöhemmin Hevoskastanjaksi, joka ei vissiin oikein Suomen niin kutsutusti luonnonvaraisiin kasveihin kuulu. Siinä Sigurdsin vanhassa ympäristössä syynäsin ja valokuvasin myös pähkinäpensaita, joiden habituksen olin pikkuhiljaa oppinut tuntemaan erinäisten projektien kautta.
Kipeä pähkinävarmenne
Vaikka olin omasta mielestäni tunnistanut koko pyöräretkeni pääkohteen pähkinäpensaan aivan varmasti, halusin silti asialle vielä täysin 100% varmistuksen. Mikä hoituisi käymällä dokumentoimassa jotkin pähkinäpensaat paikassa, missä ne oli meille esitellyt asiat millinpilkulleen tunteva biologi. Sinne siis sitten seuraavaksi. Tutulle paikalle patikoidessa kävi sitten niin, että maassa makaavaa runkoa lähestyessäni sen saniaisten alla piilossa oleva oksantynkä tökkäsi suoraan oikeaan sääriluuhuni! Huutomerkki siitä syystä, että juuri samaisen paikan olin kolhaissut perin juurin kipeästi kaatuessani vallan stongan ympäri yhdellä maastopyörälenkilläni noin viikkoa aiemmin. Sääriluun päällä olevat vähäiset kudokset kun ovat kovin herkkiä vaurioille, eivätkä aivan nopeasti paranekaan, tämä hitti iski mieheen aika kovaa. Sen jälkeen sain tehtyä yhtään mitään vain hammasta purren ja koko ajan itsekseni kiroillen! Eipä kai karjuminenkaan olisi siellä ketään häirinnyt, mutta moinen ei vaan taida kuulua meikäläisen repertuaariin. Joka tapauksessa etsin itsekseni jupisten juuri ne samat pähkinäpensaat, joita olimme opastetulla retkellä 7.5.2017 katselleet ja otin niistä tarpeelliset valokuvat.
Adrenaliini vie
Tuntien veren valuvan oikeaa säärtäni myöten, en tietenkään edes harkinnut vaurioiden tutkimista siellä reissun päällä, vaan paremminhan sääri oli turvassa siellä puntin sisällä. Niinpä pyörän selkään takaisin päästyäni oli päällä jotenkin sellainen menemisen fiilis. Joku adrenaliini tai muu sellainen puski päälle, antaen mahdollisuuden painaa surkeat kivut taka-alalle. Ja juuri niin siinä tapahtuikin, jo kunnon puuskutuksella takaisin Volsintietä ja siitä Ingelsintielle.
Kirkkonummen Metsänkävijöiden tutun Karhunkolon kämpän kautta taas päädyin kulkemaan ja kämpän tiellä onnistuin vaihtaessani saamaan pyörän ketjut putoamaan pois päältä. Siinä tiellä tempaistessani fillarin nurinpäin ja laittaessani ketjun taas paikalleen, huomasin juuri siinä kohdassa pari kolme sientä tien keskellä. No sattuipa tuo somasti, ensimmäiset näkemäni sienet tänä kesänä! Ja ilman ketjuepisodia olisivat kyllä jääneet huomaamatta. Mutta nytpä dokumentoin heidät oikein kunnollisesti kamerallani.
Maisematauko korkealla
Retki jatkui Dalkullantietä ja Gesterbyn läpi korkealle vesitorninmäelle, eli Jolkbybergenin kalliohuipulle rauhoittumaan ja ihastelemaan kauniita pitkän sihdin kesämaisemia ilta-auringon valossa. Säärivammakin oli jo kokolailla unohtunut sinne puntin sisään – kunhan sitä ei vaan vahingossa onnistuisi hipaisemaan mihinkään pyörän polkimeen tai muuhun. Siinä ehkä vartin verran istuskellessani huomasin, että taitaapa olla sekä neste- että energiapuoli jo vähän turhan matalalla parin tunnin ja parinkymmenen kilometrin kuljeskelun jälkeen. Ja kun mitään juomaa ei mukana ollut, keksin ajaa seuraavaksi läheiselle elintarvikekioskille.
Tosin tein sen vielä pienen mutkan kautta, käyden tsekkaamassa yhden mieltä askarruttaneen pikkuasian yhdessä Heikkilän alueen metsikössä. Ja siellä soratien vierellä taas kerran ketjuja kädet rasvassa paikalleen laittaessani, vannoin lopulta muistavani säätää etuvaihtajan kohdilleen ennen seuraavaa pyörälenkkiä.
Tankkaus snägärillä
Kioskilla ostin sitten itselleni räyhäkkäästi hodarin ja juoman. Olihan sitä helppo rehvastella, tietäen aina repussa mukana olevan surviaispaketin sisältävän myös pari kahdenkympin seteliä minigripissä. Juuri tällaisia tilanteita varten. Vasta siinä sisätilassa mutustellessani keksin, että hitsin koleahan ulkona jo oli ja minä olin yhä kello 22 maissa liikkeellä pelkässä lyhythihaisessa pyöräilypaidassani! Mutta eikun vaan repusta päälle ohut fleecepusero ja mukavuus oli huipussaan. Ohut takkikin sieltä vielä löytyisi tarpeen vaatiessa. Vaikkei tuo nakkisämpylä kyllä kokonsa puolesta kaksinen ollut (sehän olikin vain yhden nakin versio :-)), valui se kuitenkin uutena energiana iltalenkkeilijän suoniin ja niin teki mieli käydä vielä katsomassa yksi paikka tällä retkellä.
Ilta joen rannoilla
Siitä sitten uutta virtaa täynnä läpi Kirkkonummen pikkuisen ”keskusta-alueen”, Ragvaldsin pelloille ja sinne hienoille käärmejoen varsille, missä huristelin menemään fillarilla aivan joen mutkia seurailevia polun tapaisia. Ja kun yhdessä mutkassa näin joessa keltaista, siihen toki pysähdyin bongaamaan kameran kanssa Ulpukan (Nuphar lutea), joka vielä puuttui löytölistalta. Samalla sain zoomattua kameraan myös hentoisia sinisiä kukkia, jotka kotona tunnistettiin Käenkukiksi, taas uudeksi tuttavuudeksi.
Sittenpä kello olikin puoli yksitoista ja tuntui, että nyt voisi vaikka laittaa tämän lenkin pulkkaan. Jostain Ravalsin kautta vielä mutkittelin kotiin, koska jotenkin ajaminen tuntui niin hitsin hyvältä ja mukavalta yhä vaan. Kotona lämmin suihku maistui ja säärivammakaan ei näyttänyt sinnepäinkään niin pahalta, kuin miksi sen olin kuvitellut. Tosin ison oksan kolhaisemana oli penteleen kosketusarka – ja sellaisena tullee aika pitkään säilymäänkin. Vanhojen kokemusten mukaan.
Pienistä se riemu lähtee
Itselläni oli muheva fiilis siitä, että tämä pieni perjantai-illan pyörälenkki oli kääntynyt hienoksi seikkailuretkeksi. Ei minkään yhden suuren syyn vuoksi, vaan kokonaisen liudan mitä erilaisimpia pieniä asioita. Jollaisia olivat ainakin:
- Palaneen mökin tarina.
- Useat kasvien bongaukset, mistä on tullut yksi hieno lisä tutkimusmatkailuun.
- Kipeä kolhu ja naarmu, jotka yllättäen taisivat antaa sätkyn koko lenkin jatkumiseen!
- Upeat kesäillan maisemat ja rauhoittuminen kalliohuipulla.
- Taas uudet virrat koneeseen ladannut snägäritauko.
- Myöhäisen illan hetket yksin joenvarsilla.
Magiikkaa mukana?
Siksi halusin tämän lenkin kokonaisuuden peräti kirjoittaa talteen. Ainakin itselleni. Yhtenä omanlaisenaan esimerkkinä siitä, miten pienetkin asiat voivat tuoda hienoja löytöjä ja kokemuksia ihmisen elämään! Jotain magiikkaahan tuossa selvästi oli. Jollei loppuun virittelemäni päivämäärän seiskasarja (7.7.2017) vielä vakuuta, kyllä päivän pyörälenkkien kokonaismatka sen sitten ainakin tekee. 15 + 27 = 42. Eikö vain? 🙂
Ihmisen kehon maagiset mekanismit sitten parantelivat pikkuhiljaa nuo kaikki sääriluun kolhutkin, jotka pikkusysteri lääkärin kokemuksella tuomitsi luumustelmiksi mökkitalkoissa myöhemmin.
Ja vielä loppuun tuon kesäisen perjantain iltaretken reitti Google Earth -satelliittikuvalla.
–Kari
Lähierä™ 