Lumikenkävaellus yksin tosi pakkasessa

Tiivistelmä:  Kertomus yhdestä oikein reippaasta lumikenkävaelluksesta Kirkkonummen ja Siuntion metsämailla, tiukassa talvipakkasessa. Tarjoiltuna tällä kertaa vähän tavanomaisesta poikkeavassa muistiinpano-formaatissa.

 

Tapahtui 19.1.2013

Kirjoitin tämän retken kokemukset ja summaukset joskus silloin ylös noin seuraavana päivänä, luettelon muotoon. Ja vaikka itse uskon vahvasti tekstin hyvän muotoilun ja väliotsikoinnin voimaan lukemisen helpottamisessa, ajattelin nyt julkaista tämän tarinan aikalailla sellaisenaan, alkuperäisessä muodossaan. Saa antaa palautetta moisesta kokeilusta 🙂.

Tämä artikkeli sisältää retken kokemusten muistiinpanojen lisäksi paljon summeerausta erilaisten varusteiden, varsinkin vaatetuksen toiminnasta tuollaisella kunnon pakkasessa tehdyllä, aika kovan rasitustason retkellä. Kun retki oli hieno ja intensiivinen, ylös laitettavaakin oli paljon. Kevennykseksi laittelen sekaan aika paljon valokuvia Meikon maastoista tuona superkauniina tammikuun päivänä. Ne eivät kaikki ole juuri viereisen tekstin kertomista paikoista, mutta tuolta retkeltä kyllä joka ikinen.

Yksi sankari lähdössä päiväretkelle aamun kirpeaässä pakkassäässä.

Tarinan palasia

• Slättmossenin suo oli fanaattisen hieno! Se oli aivan tasaista lumikenttää, kun äärimmäisen runsaat vedet olivat jäätyneet ja kirkas auringonpaiste sai kaiken oikein säihkymään.

Slättmossen -suon talvista kauneutta.

• Heti suon laidasta silmääni pisti joku kojun näköinen aivan avosuon keskellä. Sinne oli siis pakko mennä katsomaan. Ja siellähän oli jonkun valokuvaajan väijyntäkoju. Oikein hyväkuntoisen näköinen, itäpäädyssä ovi ja länsipäädyn puolella ikkunat kolmeen suuntaan. Vaneripinnat oikein maastokuvioilla naamioitu. Eihän tuota ole koskaan kesä- tai syysaikaan suon mättäisen joukosta erottanut, eikä tuonne suon keskelle ole ikinä tehnyt mieli mennäkään, kun koko suo on aikamoisen märkä ja upottava.

Suon ”eteläisellä selällä” oleva valokuvaajan koju. Hyvässä kunnossa oli.

• Seuraavaksi talsin suon viimeiseen lounaiskulmaan ja kävin kauniin mäntyisen niemennokan takaa katsomassa myös sitä nimetöntä lampea, jonka ekan kerran katsastimme viime kevään 18 järven kierroksella. Sehän on siis oikeasti osa tätä Slättmossenin suota sekin. Ja tuolta lammelta suota jatkui vielä pitkähkö, kapea suikale lännen suuntaan, minne olin menossa. Sitä myöten siis.

 

• Jo isolla suolla taivaltaessani oli jää rasahdellut aina silloin tällöin hiukan pelottavasti ja askelkin hiukan painunut. Sen vuoksi tähtäsin reittini hiukan mättäältä mättäälle, ihan vaan varmuuden vuoksi. Ja silti suon kapeinta kohtaa ylittäessäni, yhtäkkiä oikea lumikenkä räsähti ohuen jääkerroksen läpi suoraan sulaan veteen! Ei se sinne paljoa uponnut, varmaan viitisen senttiä vain. Mutta seurauksena oli tietenkin mahdottomat jää-lumi-moskat, jotka tekivät oikeasta kengästä tosi painavan. Mutta moisen jo kerran kokeneena osasin katsella edestäpäin ensimmäistä pystyssä olevaa kelopuuta, jonka runkoa vasten koputtelin lumikengän puhtaaksi. Pikkuisen miettien TSL-kenkien muovin kestävyyttä 25 pakkasasteessa, mutta täytyyhän tuo tietää mitä ne kestävät. Täältähän vielä pääsisi varmaan alle kilometrin rämpimisellä takaisin Kuninkaantien varteen.

Tauolla putsaamassa jääpaakkuja lumikengästä.

• Suolahdekkeen päässä kipusin tosi jyrkästä kohdasta suoraan ylös eteläpuolella olevalle kallioalueelle, jota pitkin lähdin ensin tallustamaan etelään päin, koska korkeimmat kallioalueet näyttivät jatkuvan siellä päin. Sitten kun tulin kallioiden eteläreunoille, käänsin kurssin lännen suuntaan. Tämä on muuten juuri se sama ”Meikon eteläisin kalliojono”, jonka ylitimme aivan viime vuoden kevätpatikkamme alussa ja jota olen lukuisat kerrat katsellut kartoista sillä silmällä. Hienohan se oli kuin sika pienenä! Kallioita kallioiden perään, väleissä vain pieniä notkelmia, ei mitään hankalia laskuja tai nousuja. Jossain näillä kohdin muistan tunteneeni ekän kerran jo jotain nälän tuntemuksia ja samantien tajusin myös, että minulla oli mukanani aika hitsin vähän evästä. Olisi pitänyt tehdä vaikka kolme sämpyläpakettia tuon yhden sijasta. Mutta matka taittui joutuisasti ja yhtäkkiä edessäni aukesi huikea maisema lännen ja lounaan suuntaan! Yli metsien, aina Pikkalaan ja kauemmas Siuntion kalliohuipuille. Olin siis tullut tämän koko laajan kallioalueen eteläisimpään kulmaan. Otin pari valokuvaa ja lähdin sitten jatkamaan matkaa kallioalueen länsireunaa pitkin noin luoteen suuntaan.

 

• Tässä kohtaa on hyvä sanoa, että minä en ollut katsonut karttaa yhtään kertaa tänään, vaan edennyt koko ajan pelkästään auringon antamalla suuntatiedolla, sekä sadoilta maastopyörä- ja kesäpatikkaretkiltä peräisin olevalla alueiden tuntemuksella. Tiesin tämän kallioalueen reunan johtavan aina tutulle Falkbergetille saakka. Ja että kulkisin koko ajan seuraillen Kirrkonummen ja Siuntion rajaa, pääosin Kirkkonummen puolella pysyen.

 

• Tuolla matkalla oli paljon ERITTÄIN hienoja paikkoja. Korkeita kallioita, joilta aukenivat laajat näkymät lännen/lounaan suuntaan. Bongasin sieltä erityisesti yhden Skräddarberget -nimisen kallioalueen paljaan huipun, jota olen monet kerrat katsellut eri suunnasta, Falkbergetin laelta. Ja päätin samalla ottaa sen seuraavaksi kohteekseni. Mutta tuo maasto oli myös hyvin hankalaa edettävää. Jyrkkiä kallioita ja niiden väleissä mitä erilaisimpia kuruja, soita ja metsiköitä. Muutaman kerran oikein kiipeilin. Kaikki hankalilta näyttäneet tiheiköt siellä ja täällä onnistuin välttämään.

Kallioalueen länsireunoilta aukeavat pitkät sihdit länteen.

 

 

• Kahdenkin kalliohuipun laella näin kaksi toisistaan noin viiden metrin päässä olevaa valettua betonijalkaa. Ihan paikoista voisi päätellä niiden olleen joskus joidenkin tornien jalkoja. Kummassakin paikassa ne olivat myös hiukan korkeimman huipun alapuolella, niin että kolmas tukipiste varmaankin sijaitsi juuri siinä korkeimmassa kohdassa. En jaksanut kuitenkaan alkaa lunta kaivelemaan todennäköisestä kolmannesta kohtaa.

Oikeasti nämä ovat kuntien rajalla aikanaan kulkeneen sähkölinjan pylväiden perustoja.

• Kahden aikamoisen laakson läpi tieni kulki ja jotenkin muistelin lukemattomien aikaisempien kartan katseluitteni pohjalta niiden olevan reittejä, joiden kautta juuri Slättmossen laskee vesiään hiljakseen jonnekin tänne länteen päin.

 

• Ylös Falkbergetille kiipeävän metsäautotien ylittäminen varmisti minun olevan juuri siinä kohdassa, missä tiesinkin. Siitä suuntasin melkein suoraan kohti Skräddarbergetiä, halki vanhan hakkuualueen sekä sen synkeän korpimetsän, jota olin monet kerrat vilkuillut metsäautotietä pyörällä ajaessani. Melkein odottaen minä hetkenä tahansa näkeväni karhun kömpivän sieltä, kun illan hämärissä olen täältä polkenut kotiinpäin.

Idän suunnalta katsellen Skräddarberget näyttää yhä kuin Meikon erämaalta.

• Sitten tulinkin juuri sille toiselle metsätielle. Ja vaikka kuinka katselin kumpaankin suuntaan, niin kalliot ja rinteet nousivat tässä kohdassa kovin jyrkkinä ylös. Mitäpä sitä sitten kiertelemään ja kaartelemaan. Lähdin siitä juuri suoraan ylös kipuamaan ja löysinkin ihan hyvän spoorin, missä joka kohdassa oli riittävästi lunta ja sai hyvän tuen sauvoille. Siellä yhäällä avokalliolla sitten pidin pikkuriikkisen tauon hengityksen tasaamiseksi ja yhden valokuvan ottamiseksi.

 

• Siitä päätin lähteä etenemään kalliolla lounaan suuntaan, kun siellä näytti olevan korkeinta aluetta. Mutta käännyinkin äkkiä pohjoiseen kun puiden takana pilkotti talo. Kohta näkyi kauempana vasemmalla toinen ja samantien myös melkein edessäni. Kääk! Ja minä kun tunsin olevani aivan erämaissa. Muistellen kauhulla kartasta joskus katselleeni, että uusia taloja on tungettu syvälle metsiin juuri täällä päin, kiersin tuon viimeisen talon idän puolelta, suunnaten sen jälkeen taas jonnekin lännen tai luoteen suunnalle, minne olin etenemässä.  Ylitettyäni isonlaisen hakkuuaukean, missä käveleminen oli raskainta koko reisun aikana, näin vielä yhden talon. Sen ohitettuani menin sankan metsäalueen läpi, ennenkuin putkahdin avarammille maisemille – vähän vanhemmalle hakkuualueelle.  Siinä pienen kallionyppylän päällä päätin viimein pitää ruokatauon.

Vara-akkupaketti käytössä evästauolla.

• Istumapaikaksi valitsin hankalaan rotkelmaan kaatuneen puun rungon ja ryhdyin kaivelemaan rinkastani eväsleipäpakettia, termospulloa, sekä vara-akkua ja latausjohtoa puhelimelleni. Jälkimmäisen hoidin ensin kuntoon ja takaisin reppuun, varmistaakseni puhelimen karttoineen olevan käyttökunnossa sitten kun tai jos sitä jossain vaiheessa myöhemmin tarvitsisin. Askartelu oli hankalaa kun sormikkaat oli pakko ottaa pois käsistä ja sitten kädet jäätyivät hyvin nopeasti. Kun vielä puhelinkin alkoi soida juuri siinä hässäkässä, onnistuin sitten kaatamaan pienen kupillisen arvokasta kuumaa teetä syliini. Mutta rauhoituin ja nautin kuuman teen kera sen yhden ainoan pienen kerrossämpylän, joka mukanani oli, sekä yhden mini-Tupla -patukan. Soitin sitten Ukille, kertoen kaiken olevan hyvin, pakkasin tavarat takaisin reppuun, vaihdoin märät käsineet kuiviin rukkasiin ja tein saman myös pipon kanssa. Sitten suoriuduin taas matkaan tuon reilun parinkymmenen minuutin tauon jälkeen.

 

• Kaikkialla ympärillä maasto näytti surkealta, sellaista noin kymmenen vuoden takaista aukkohakkuuta, mikä on kasvanut täyteen kaikenlaista risua ja puskaa. Ainoastaan koillisen suunnalla erotin korkeampaa kalliomaastoa, jonka tiesin kuuluvan siihen alueeseen, minkä läpi olin puhkaissut pyöräreitin pari vuotta sitten. Sinne lähdin etenemään. Taival sinne oli kuitenkin hyvin hankala, kaikenlaista pusikkoa ja lampi, jonka yli en uskaltanut lähteä kävelemään. Suo tuo kuitenkin kotona myöhemmin katsotun kartan mukaan kuitenkin oli. Tuolle kalliolle päästyäni kaikki näytti taas mukavalta. Ja jopa jonkun verran tutultakin. Tajusin tuon olevan totta vasta hetken päästä kun havaitsin olevani sillä avaamallani reitillä, kylläkin menossa vastakkaiseen suuntaan. Sitten olikin vuorossa tuttu pieni hakkuuaukea, jonka ylitettyäni tulin metsäautotielle. Koko Meikon alueen pisimmän metsätien viimeiseen oksanhaaraan. Nyt siinä kulki hieno, koneella tehty kahden ladun reitti. Siuntion kunta näköjään satsaa latuihin aika hyvin!

Kohta sukelletaan varsinaisten ryteiköiden sisään.

• Mietin siinä tovin mihinkä suuntaan matkaa nyt jatkaisin. Jos olisin katsonut kelloa (eli karttaa, eli puhelinta), olisin tajunnut olevani sen verran kaukana, että järkevin suunta olisi ollut kävellä metsätietä kilsan verran ja suunnata sen toisen haaran päästä korpien halki kohti Meikoa. Mutta kun en katsonut, niin päätin lähteä tarpomaan taas jonnekin lännen suuntaan, korpimaille, missä en ole ikinä edes käväissyt. Ekalta pieneltä kalliolta laskeuduin jonkinlaiseen purolaaksoon, jonka ylitys oli hitsin hankalaa johtuen tiheän pusikkoisista rannoista ja virtaavasta vedestä, joka pilkotteli siellä täällä yhä vapaana! Toisella puolella oli myös ensin pätkä hankalaa nousua, mutta sitten pääsin taas hiukan kallioille. Ei toki pitkäksi aikaa. Yhden hienon, pienen, pitkulaisen suon käytin hyväkseni, kulkien tosin vain aivan sen rannan tuntumassa ja mättäille astuen. Siitä eteenpäin reitti olikin sitten paskinta mitä on koettu. Tiheitä ryteiköitä, joissa joutui menemään sinne ja tänne, että ylipäätään pääsi eteenpäin. Vaikken siis pystynyt mitään suuntaa kunnolla pitämään, enkä edes oikeasti kovin hyvin tietämään siellä ryteiköissä, tiesin kyllä tulevani ennen pitkää sille Siuntiosta tulevalle pitkälle metsätielle. Kuten lopulta myös toki tapahtui. Jos olisin viitsinyt katsoa karttaa, olisin pystynyt menemään luultavasti mitä hienoimpia, kallioisia reittejä ja vielä lyhyempiä matkojakin. Mutta kun olin päättänyt tänään suunnistaa pelkästään omin voimin, niin siten sitten mentiin.

 

• Siinä metsäautotiellä lopulta tajusin ilman kelloja kompassejakin, että aikaa oli kulunut jo paljon samoinkuin voimiakin ja että olin aika hitsin kaukana maalista. Ehkä kuitenkin yli puolivälin koko taipaleesta. Silloin otin lumikengät kauniiseen kainaloon ja lähdin määrätietoisesti marssimaan kohti tien päätepistettä juuri Långträsk -järven eteläpäässä, mistä ottaisin suunnan kallioalueiden halki, pitkin Meikonjärven eteläpuolta, kohti pumppuaseman parkkipaikkaa, jonka olimme Ukin kanssa sopineet tapaamispaikaksi. Aika pitkältä tuo matka tuntui nyt, vaikka oli tietysti aivan puistokävelyä helppoudeltaan. Olenhan nimittäin taittanut nämä taipaleet vaikka kuinka monta kertaa – mutta aina maastopyörän päällä tai sulan maan aikana patikoiden. Kylmyys kyllä muistutti itsestään tällä vissiin reilun kilsan mittaisella osuudella. Kun olin metsärytei­kös­sä äheltäessäni riisunut pipon pois kypärähupun päältä ja taivalsin nyt hiukan avoimempaa maastoa pelkkä huppu päässä, niin nuppi viileni jo liikaa.

Yhdenlainen pakkasukko taipaleillaan jossain siellä.

• Metsätien kääntöpaikalla sitten pipo päähän, lumikengät jalkaan ja korpitaipaleille taas. Tai ei nyt varsinaiseen korpeen kyllä, sillä nousin heti ylös korkeille kallioille, joita pitkin ajattelin tehdä koko matkan ainakin Meikobergetille saakka ja osittain siitä eteenpäinkin. Ja niinhän tuo menikin, suunnistus onnistui tällä kertaa aivan 100% täydellisesti. Nämä kun ovat jo kohtalaisen tuttuja seutuja useam­milta­kin pyörä- ja patikkareisuilta. Mutta silti kyllä vielä menneenä kesänäkin en onnistunut samassa suun­nistuksessa ollenkaan näin hyvin polkupyörä mukanani. Täydellinen suunnistus siis tarkoittaa täällä, että pystyy etenemään koko taipaleen korkeiden kallioiden päällä, joutumatta kertaakaan minnekään metsäiseen laaksoon tai notkoon. Vain yksi ainoa reitti on tällä tavoin täydellinen. Niin se nyt meni, mutta matka tuntui toki hiukkasen pitkältä. Johtuen pelkästään takana olevien kilometrien määrästä.

 

• Tuttu, hienon hieno Meikobergetin kallio tuntui nyt jostain syystä aikamoiselta voitolta. Join siinä pois loput termospullossa jäljellä olevat mehut, soitin Ukille sopien tapaamisen noin kolmen vartin päähän ja söin muistaakseni myös yhden suklaapatukan.

Tämä Meikonjärven ehkä tunnetuin maisema on upea joka vuodenaikana!

• Eteenpäin elävän mieli. Tältä reilun 10 minuutin tauolta lähtiessäni tuntui jo aivan kivuliaasti se, että jalat olivat hiertäneet saappaissa koko vaelluksen ajan. Kun isot Canada Bootsit eivät siis ole riittävän täynnä sukkia. Tämä(kin) täytyy muistaa seuraavalla kerralla! Jonkin matkaa etenin tuttua polkua pitkin, mutta sitten jossain kohtaa kaksi asiaa pistivät minut lähtemään taas omille laduilleni. Se, että polulla käveleminen lumikengillä on pikkuisen epämukavaa, kun kengät vääntelevät vähän sinne tänne. Kevyempää tuo silti on kuin umpihangessa meno. Toiseksi se, että olisi hienoa mennä uusia reittejä, nähdä aivan uusia paikkoja täälläkin. Ja niinhän minä sitten tein. Jossain kohtaa singahhdin oikealle, ylös hienoille kallioalueille – joita rakastan. Suuntavaistolla vaan etenin sitten keskimäärin kohti Meikon parkkialuetta, luulisin. Edes se, että selvästi huomasin umpihangessa tarpomisen tuntuvan jo erittäin raskaalta, ei saanut minua hakeutumaan takaisin tutulle polulle, vain ehkä 50-100 metriä vasemmalla. Vaan jatkoin tarpomista eteenpäin, vaikka se vei lopulta tosi hankalia reittejä, ylös ja alas. Vaikka oikeasti tiesin olevani aivan lähellä tuttuakin tutumpia paikkoja, oli välillä kummallisia fiiliksiä siitä, etten oikeastaan tiennyt missä olin. Paikat näyttivät aivan oudoilta, kuten ne tietenkin mikromittakaavassa olivatkin. Tässäkään kohtaa en kuitenkaan tajunnut, että kyse voisi olla energian hiipumisesta, verensokeritason putoamisesta.

Lukemattomia variaatioita näin hienoista talvimaisemista piisasi joka paikassa.

• Lopulta tulin kuitenkin ”Pikku Meikon” rantakalliolle, missä tiesin tarkalleen olinpaikkani ja lähdin siitä tarpomaan polkua alas purolaaksoon. Päästyäni sitten isolle ja hyvin tallatulle polulle, otin taas lumikengät kainaloon ja lähdin tarpomaan viimeisiä satoja metrejä Meikon veden puhdistamolle. Siinä tajusin viimein, että nyt oli energiataso tosi alhaalla, kun tavallinen kävely polullakin tuntui jo aivan pakkopullalta. Taskusta suuhun laitettu suklaapatukka antoi positiivista fiilistä ja kantoi perille. Vastassa oleva isäpappani ”Ukki” huomasi , että nyt oli poika aika uupuneessa

 

• Mutta autoon päästyäni elämä kirkastui ja pääsin kertomaan Ukille seikkailustani, varsinkin sen viimeisistä osioista.

 

• Siinäpä se. Yksi huikeimmista yksin tehdyistä päivävaelluksistani ikinä! Johtuen upeista talviolosuhteista (pakkasta -25, auringonpaistetta, lunta), hienoista reiteistä ja paikoista, joista osa aivan uusiakin tuttavuuksia. Mutta myös kunnon ja kestämisen rajaseuduille viedystä suorituksesta. Taas kerran, upeita kokemuksia ja jopa seikkailuita ei tarvinnut hakea kaukaa, kalliilla hinnalla ja maailmaa hiilidioksidipäästöillä tuhoten.

Länsitaivaan kylmä loiste kotiin saapuessa.

Olosuhteet ja varustus

Lähtölämpötila -26. Paluulämpötila -18.

Vaatetus

• Pää: Kypärähuppu (Sail&Ski) + Fleece-pipo. Loppumatkasta villapipo
• Yläruumis: Aluspaita + Fleece (musta) + Fleece (punainen) + Takki (Didrikssons)
• Alaruumis: Alushousut + välialushousut + fleece-housut + Housut (Skyline)
• Kädet: Talvisormikkaat (Thermofibre). Loppumatkasta talvirukkaset (Thermofibre)
• Jalat: Vaellussukka + Paksu villasukka(harm) + Paksu villasukka(sin) + Canada Boot

Varustus

Rinkka (Mc Kinley, 60l): Eväsleivät, teetä termarissa, mehua termarissa, ensiapulaukku, suklaapatukoita, USB-akkupaketti 12 Ah, varapuhelin, varatumput, varapipo, norjalainen villapaita. Rinkan paino 6,5 kg.

Kokemuksia vaatetuksen toimivuudesta

Pää:  Kypärähuppu + fleecepipo toimi hyvin, paitsi huppu oli aina hiukan liikaa joko suun edessä tai silmillä. Lämpimyys oli aika sopiva, joskin hiki kostutti hupun kunnolla taivaltaessa. Tauolla täytyi laittaa paksu villapipo päähän kostuneen fleecen tilalle. Taipaleen keski- ja loppuosilla tuli tiukoilla osuuksilla liian kuuma, jolloin etenin pelkkä kypärähuppu päässä metsissä. Suurimmat osat aikaa piti päässä kuitenkin olla sekä huppu, että pipo.

-25-asteisen pakkaslumen kaunista pintaa.

Yläruumis: Erittäin sopiva koko ajan, niin kovassa menossa kuin tauoillakin. Tosin noin 40% matkan evästauolla vaatteiden sisällä oleva hiki jotenkin jäähtyi ja liikkeelle lähtiessä yläkroppa tuntui jotenkin hiukan kolealta ja vaatetus kankealta. Muttei haitaksi asti ja kohta oli taas täysi lämpö päällä. Kotona koko vaatetus oli hyvin kosteaa, aluspaita, molemmat fleecepuserot sekä päällystakki.

Alaruumis: Aivan täydellinen koko ajan, sekä liikkeellä, että lyhyillä tauoilla. Kotona molemmat alushousut olivat aika kosteat, fleecehousut hiukan, päällihousut minimaalisesti.

Iltapäivän kalliomaisemia.

Kädet: Alkumatkasta sormenpäät eivät meinanneet pysyä lämpiminä, varsinkin kun otti valokuvia. Ja ne oli pakko ottaa molemmat kädet paljaina tuollaisella älypuhelimella. Pitkään täydessä vauhdissa eristys sentään riitti. Loppumatkasta käytin saman valmistajan talvirukkasia, jotka olivat hiukan lämpimämmät. Tosin yllättävän vähän ja peukalonpäät meinasivat kylmetä tauon jälkeen. 20 minuuttia täyttä höyryä, niin sen jälkeen kädet olivat koko ajan hyvin lämpimät – ja hikosivat. Kotona sekä sormikkaat, että rukkaset olivat aika kosteat sisältä.

Jalat: Täysin täydellinen lämpötila koko reisun ajan, sekä ajossa että tauoilla. Mutta täydemmäksi bootsit täytyy vielä ladata, sillä loppumatkasta päkiät olivat hyvin arat jalkaterien liikkumisesta johtuneesta hankauksesta.

Muita kokemuksia ja oppeja

• Jos vaeltaa reiluja matkoja kylmällä kelillä, niin sitä hikoaa paljon. Ja käytännössä aivan kaikki vaatekerrokset kostuvat. Mitkään vaateyhdistelmät eivät ole ainakaan minun sadoilla lenkeilläni muuttaneet tätä tosiasiaa. Pieniä eroja kostumisen määrässä voi EHKÄ saada aikaan käyttämällä urheilukerrastoja + fleece väliasusteita + hengittäviä päällivaatteita, mutta tosi kosteita ollaan joka tapauksessa kotiin tai leiriin tultaessa. Jos siis tuollaisten taipaleiden jälkeen jäädään leiriin talvikylmässä, niin on parasta olla liki täydellinen toinen vaatetus päälle pantavaksi leirissä! Muuten ei kovin mukavaa tule olemaan. AINAKIN päällimmäiset vaatekerrokset kannattaa vaihtaa kuiviin, jolloin oletettavasti koskeus pääsee siirtymään pikkuhiljaa ulospäin sisäkerroksista.

Ketun lenkeistä puheen ollen …..

• Energiaa kuluu tuollaisella lumikenkävaelluksella todella paljon. Pulssitasostahan tuon näkisi aivan tarkasti, mutta minulla ei ole vielä ollut sellaista pulssivyötä, joka toimisi ollenkaan varmasti pitkiä aikoja. Perstuntuman mukaan keskimääräinen rasitustaso oli samaa luokkaa, kuin minun maastopyörälenkeilläni, joissa keskimääräinen pulssitaso yli koko lenkin on yleensä 130 – 145. Se tarkoittaa minulla noin 1000 kilokalorin kulutusta tunnissa. Ja kun meikäläinen kuluttaa vuorokaudessa muuten noin 2500 kilokaloria, niin esimerkiksi tuollainen kuuden tunnin lenkki vähintään kolminkertaistaa vuorokautisen energiankulutukseni! Energiaa siis kertakaikkiaan TÄYTYY tankata paljon matkalla, muuten tehot alkavat hävitä ja mies hiipua. Minulle kävi juuri noin tämän reippaan kierroksen viimeisillä kilometreillä. Evästin itseäni aivan liian vähän.

 

• Sama koskee myös nesteen kulutusta ja juomista. Minulla oli mukanani 3,5 desiä teetä ja 4,5 desiä mehua, jotka latkin naamaani parilla lyhyellä tauolla. Mitään nestehukan haittoja en huomannut, mutta join kuitenkin lenkin jälkeisen illan aikana noin 2 litraa nestettä aivan janoon.

Talvinen avosuo aamupäivän valossa.

• Käsineiksi täytyy laittaa jotkut hyvin tukevat ja lämpimät rukkaset. Sellaiset, joista kädet saa nopsasti ja helposti pois, samoin myös takaisin. Ei mitään hankalia resoreita kiitos. Taipaleella joutuu usein – ja joskus vähän välilä – tekemään jotain, mikä ei onnistu käsineet kädessä. Valokuvata, lukea karttaa, syödä, juoda, jne. Niiden pitää olla helpot ja mukavat silloinkin, kun hiukan kostuvat sisältä. Monet keinokuituvuorit muuttuvat erittäin nahkeiksi, hankaliksi ja suorastaan epämiellyttäviksi kostuessaan. Kyllä ne perinteiset lampaannahkarukkaset täytyy vaan kaivaa esiin jostain kätköstä tositoimiin ryhtyessä!

 

• Canada Bootseihin täytyy sulloa vielä pikkuisen enemmän sukkia, niin etteivät jalat hierry niiden sisässä pidemmilläkään taipaleilla.

 

–Kari