Tiivistelmä: Kertomus siitä, miten yksi lopputalven ulkoilu osoittautuu aivan upeaksi retkeilykokemukseksi. Tarjoten hyvin erilaisia näkökulmia jo muutenkin poikkeukselliseen lähiluontoon.
Retki 1.3.2019
Mahdollisuus tarjoutuu
Tämä retki tapahtui, kun asiat ja mahdollisuudet osuivat kohdilleen. Ensinnä jo kolmekin aiempaa retkeä juuri tuonne Kirkkonummen ulkoilusaareen nimeltä Linlo tuossa helmikuun aikana. Aloittamaan loppusuora minulla jo vuosikausia tekeillä olleeseen projektiin, rakentaa kunnollinen kohde-esittely tuosta hienonkin tuolla puolen olevasta, hyvin erikoisesta ulkoilukohteesta. Viimeisimmällä noista retkistäni päädyin kuljeskelemaan useissa Linlon lähisaarissa ja luodoilla, havaiten silloin, miten uskomattoman hienot jääolosuhteet noilla vesillä vallitsivat. Tuolla retkellä minulle sitten iski päähän ajatus, että olisipa hienoa päästä kävelemään koko supersikkuraisen saaren rannat ympäri nyt, kun olosuhteet olivat täydelliset. Viimeinen niitti oli se, kun sääennuste lupasi perjantaille täydellistä, aurinkoista pakkaspäivää, eikä mikään muu välttämätön asia ollut juuri siihen skeduloitu.
Ympyröinti?
Kyllä kai tämmöisiäkin hullutuksia on joku jo ikiajat sitten keksinyt tehdä, mutta meikäläiselle ”ympyröinti” –sana tarkoittaa sitä, että joku maastokohde kuljetaan kokonaan ympäri, mahdollisimman tarkkaan sen reunoja seuraten ja tallentava GPS-laite mukana. Laite tallentaa silloin juuri kyseisen kohteen muotoisen jäljen. Tavallisimpia kohteita moiseen touhuun lienevät järvet, lammet ja saaret. Tosin aivan mitä huikeimpia juttuja suoranaista taidettakin on maailmalla jo pitkään tehty näillä menetelmillä. Minun parhaat aikaansaannokseni tällä rintamalla ovat Kirkkonummen Meikon alueen kaikkien järvien ja lampien ympyröinnit talvella 2014. Niiden saldo löytyy artikkelista Järvet paketissa.
Ai niin miksikö moisia tehdään? En minä vaan tiedä. Muuta kuin että se on hauskaa!
Aloitusparametrit
Kutakuinkin tarkalleen puolilta päivin pääsin lähtemään kävelylle ulkoilualueen reunimmaiselta parkkipaikalta, missä oli muutamia muitakin ulkoilijoiden tai pilkkijöiden autoja. Jostain syystä minun teki ehdottomasti mieleni lähteä kiertämään saaren rantoja myötäpäivään, joten niin sitten tietysti tein. Jäätilanne ei nyt mitään yllätyksiä tarjonnut, koska olin näillä seuduilla ja rannoilla jo useamman kerran menneinä viikkoina kuljeskellut. Jääpeitteen vahvuus oli useammilta pilkkimiehiltä saamieni tietojen mukaan noin 30 senttiä ja se oli yhä myös aika kovaa jäätä. Joissain paikoissa oli kuulemma 20 sentin pohjajää ja 10 sentin pintajää, joiden välissä jotain moskaa. Kaikenmoisia murtumia toki oli monissa paikoissa juuri rantojen lähellä ja siellä täällä myös vettä jään päällä. Nuo vesialueet sinänsä minua vähän kummastuttivat, sillä kävelemään lähtiessäni oli pakkasta vielä 6 astetta ja yöllä oli ollut vielä vähän enemmin? Ei minun kuitenkaan tarvinnut niille vesialueille kulkemaan mennä.
Hyvin ilahduttavaa oli huomata, miten näin pakkaskelillä järeät EVA-materiaalista tehdyt talvisaappaani pitivät jääpinnoilla kuin kärpäspaperi. Aiempien retkien plussakeleillä kun vetiset jääpinnat olivat olleet paikka paikoin TOSI liukkaita! Mitään liukuesteitä tai ”nastarenkaita” en kuitenkaan silloinkaan viitsinyt lähteä jostain varaston periltä esiin kaivamaan, koska hyvät kävelysauvat jäähän pureutuvine piikkeineen tarjosivat aina mukavasti tukea kaikenlaisissa paikoissa. Niin nytkin.
Ympyröinnin periaatteet
Jo silloin, kun tämän ympyröinnin ajatus oli päähäni pälkähtänyt, olin tuumaillut periaatteita seuraavasti. Ottaisin ympyröintiini mukaan myös kaikki ne Linlon reunoilla olevat pikkusaaret, joihin on jonkunlainen kulkureitti olemassa myös sulan veden aikoina. Kannakset tietenkin, mutta myös kävelysillat. Vaikka osa niistä pelkkiä raatojakin oli.
Kallioisilla ja muillakin jyrkemmillä rannoilla oli tietenkin ihan helppo kävellä sopivasti rantaviivaa seuraillen. Mitään mahdottoman tarkkaa ”reunakävelyä” en halunnut edes yrittää, sillä peruskartan tarkkuus oikoilee muutamien metrien mittaisia mutkia jo surutta. Ja kuka tässä maailmassa edes tietää, millaisella veden pinnan korkeudella ne viivat mahtavat joskus olla piirretyt?
Mutta matalat lahdet usein kaislikkoisine rantoineen olivatkin sitten oma haasteensa. Eihän siellä tahtonut millään tietää, missä kohdassa jään alla mahtoi olla oikeasti vettä ja missä kenties vain vähän kosteaa kaislikkoa. Kas kun juuri kaislikkojen suojissa oli vielä luntakin usein 10-20 sentin paksuudelta, vaikkei sitä muualla, varsinaisilla jääpinnoilla ollut enää ollenkaan. Hyvin usein nuo lumipatjat näyttivät siltä, kuin ”maaperä” olisi siinä paljon jään pintaa korkeammalla.
Stanna på helvete, havet är slut!
Mutta oikein mukavaa ja kiinnostavaahan tuo vaan oli! Ja monesti eräinsinööri päätyi päättelemään, että kun kaislikon seassa olevien pienten puun taimien ja pensaiden määrä alkoi kasvaa, sitä voisi ehkä kaartaa taas vähän enemmän sinne veden/jään suuntaan. Tähän kohtaan minun on pakko lainata yhtä vitsiä (tai tosi tarinaa), jonka joskus ikuisuus sitten luin jostain, ehkä Valittujen Palojen lukuisista vitsinurkkauksista.
Siinä kaksi ruotsinsuomalaista kaveria oli veneilemässä jossain rannikolla. Toinen kavereista oli mennyt kajuuttaan jotain toimittamaan, sillä aikaa kun venettä kipparoiva lähti rantaan, kohti jotain hyväksi katsomaansa veneen parkkeeraamisen paikkaa. Joku lepikkoinen ranta se taisi olla, ehkä peräti joen suu. Joka tapauksessa kun sisällä ollut kaveri huomasi leppäpuskien vilisevän kajuutan ikkunoissa, hän huusi kaverilleen: ”Stanna på helvete, havet är slut!”.
Minä olen välillä hihitellyt tuolle jutulle halki vuosikymmenten. Niin tänäänkin kerran pari, kun itse noiden monenlaisten kaislikoiden ja pusikoiden läpi pujottelin.
Kaislikkoseikkailu on hieno laji!
Ja niitä kaislikoita muuten tällä retkellä piisasi! Sellaisten läpi kun kilometrikaupalla tunkee, niin jo retken tauoilla huomasi kaikkien varusteiden olevan noista järviruoista irronneiden hippujen kattamia. Kotona meni sitten yhteensä yli puoli tuntia, ennen kuin sai pölynimurin kanssa kaikki varusteet jotenkuten puhdistettua. Mutta hienoahan nuo kaislikkoseikkailut olivat! Sellaista ihan omanlaistaan ympäristöä ja menemistä, jota ei muunlaisilla retkillä eikä muina vuodenaikoina pääse lainkaan kokemaan.
Eteläisin leiri
Ensimmäiselle kunnon evästauolle pysähdyin Linlon saaren kaikkein eteläisimmässä, hienon hienossa niemen kärjessä noin puolentoista tunnin ja viiden kilometrin kävelyn jälkeen. Otin ja istahdin kalliolle juuri samaan tuttuun paikkaan, missä olimme vaimoni kanssa myös kahvitauon viettäneet helmikuun puolivälissä. Silloin se sujui nautiskellen pivipeitteen suojissa, purevan luoteistuulen vuoksi. Nyt siihen eivät tuulet osuneet juuri ollenkaan, joten sain kahvitella auringonpaisteessa, ilman pipoa ja sormikkaita.
Erilaista menemistä ja erilaisia näkökulmia
Kävely oli aivan ihanaa, kun sitä pääsi nyt tekemään taas aivan erilaisissa paikoissa ja olosuhteissa, kuin muulloin! Noin suuressa linjassa tasaista jäätä pitkin, jossa kuitenkin oli koko ajan mitä moninaisimpia vaihteluita, halkeamia, kallistumia, kiviä, kaislikoita, rantapusikoita, leppien oksia. Myös aivan sulia paikkoja siellä sun täällä. Usein vain aika pieniä, joiden kaikkien syytä ei tahtonut mitenkään osata päätellä. Parissa kapeassa salmessa virtaukset pitivät peräti koko salmen avoimena!
Vaikka tuo siis tavallaan kovin tasamaata tai –jäätä olikin, kävely vaati kuitenkin jonkunlaista tarkkaa astumista ihan koko ajan, rasittaen siten jalkojen lihaksia vähän omanlaisellaan tavalla. Etureidet tuntuivat erityisesti treeniä saavan, sen huomasi taukojen jälkeen seisomaan noustessaan. Ja kädet sekä olkapäät saivat myös reippaasti liikuntaa, sauvojen tiheän tikkauksen kautta.
Kaikkein hienointa oli päästä katselemaan saaren tavattoman monenlaisia rantoja vähän uudesta näkökulmasta! En spoilaa tässä enempää Linlon saaresta pitkän sitkeästi rakentamaani alue-esittelyä, kuin kertomalla, että olen tähän mennessä bongannut sieltä yli kolmekymmentä erilaista luontotyyppiä!
Sereeninen lounasleiti
Pidemmälle ehtiessä alkavat taakse jääneet kilometrit aina tuntua jaloissa ja taukojen kysyntä pyrkii pikkuhiljaa tihenemään, verrattuna päivän ensimmäisiin taipaleisiin. Nyt olisin varmaan pitänyt toisen tauon jo vähän aiemminkin, mutten viitsinyt ennen, kuin päädyin taas JUURI sopivaan paikkaan. Sehän on tietenkin sellainen, missä iltapäivän aurinko porottaa lämpimään lounaisrinteeseen ja niemi suojaa luoteistuulelta.
8 kilometrin kohdalla ja 3 t 15 min matka-ajalla juuri sellainen taas eteen osui. Siihen oli hienoa tehdä leiri. Ripustaa sisältä vähän kostea kuoritakki kuivumaan nurinpäin rantalepän oksiin, istahtaa vain pusero päällään kiven päälle lämpimään rinteeseen ja ryhtyä nauttimaan kuumaa kahvia, sekä itse täytettyä croissantia!
Tuo tauko venähtikin sitten melkein tunnin mittaiseksi, koska siinä oli vaan niin hieno istuskella, ettei kerta kaikkiaan viitsinyt lähteä mihinkään! Pelkästään äänimaailmakin oli aivan mieltä rauhoittava. Tuuli humisi pehmeästi puissa ylhäällä. Jääpeite murahteli ympärillä tuon tuosta, sellaisella matalalla, leppoisalla tavalla. Hyvin erilaisella, kuin jäätymisen talvipakkasella aikaansaamat vongahtelut. Tikka naputteli puun runkoa jossain niemen metsikössä takanani, ihan lähellä. Ihmiskunnan melkein aina ja kaikkialla läsnä olevat liikenteen äänet eivät tällä säällä ja tässä paikassa kuuluneet ollenkaan. Jostain Upinniemen länsipuolelta kuului toki harvakseltaan hiljaisia laukausten ääniä. Minun luontokokemustani nuo eivät yhtään häirinneet.
Ylpeys käy lankeemuksen edellä
Parisen kilometriä minulla oli vielä rantoja kierreltävänä tuon toisen, pitkän ja rauhallisen leireilyni jälkeen. Ne sujuivat yhtä mukavasti, kuin kaikki taipaleet tänään. Yhdessä tiheässä kaislikossa taas kahlatessani yritin saada tarttumaan kameran kennolle jotain sellaisista hienoista efekteistä, joita olin usein tämän päivän aikana nähnyt. Siitä, kun kaislikossa kulkijan sekä tuulen liikkeelle laittamat järviruokojen kukinnot kimaltelevat auringonvalossa! Mutten minä tainnut siitä mitään kelvollista talteen saada, vaikka kuinka yritin.
Viimeisen niemennokan mutkia kiertäessäni kävelin tietenkin jo aivan voittajafiiliksillä niitä retken viimeisiä pätkiä, ennen maaliin tuloa. Ei ollut enää mitään tarkkuutta ja varovaisuutta askelten paikkoja katsellen, sen paremmin kuin huolellista sauvojen asettelua tukemaan miestä varmuuden vuoksi. Lompsinpahan vaan eteenpäin, laittaen vielä kännykkää takaisin olkakoteloonsa kartan vilkaisun jäljiltä.
Silloinpa joku pintakorppukerros petti yhtäkkiä vasemman jalan alta, pudottaen sen 20-senttiseen, kovareunaiseen monttuun! Ja mihinkään valmistautumaton mies rojahti niiltä sijoiltaan siihen jääkorpun päälle. Oikea polvi posahti sen korpun läpi ja vasemman käden peukalo osui myös suoraan kovaan pintaan. AUUUUH! Makasin siinä selälleni kääntyneenä varmaan muutaman minuutin, koettaen saada selville millaisia vahinkoja olin mahtanut itseeni aikaan saada. Sekä vasempaan peukaloon, että oikeaan polveen sattui kokolailla. Aika nopsaan selvisi, että peukalo vei kuitenkin voiton. Otin vasemman sormikkaan pois kädestäni, huomaten peukalon kynnen ulomman puolikkaan olevan punainen, selvän, suoran rajan kera. Tökkäys oli siis yrittänyt taittaa kynttä irti, muttei ollut ihan onnistunut.
Maaliin
Jomottamaan ne jäivät molemmat, muttei enää ollenkaan niin paljon, että olisivat tunnelmaa pilanneet.
Tavattoman tyytyväinen olin tähän retkeen! Se oli jotenkin niin omanlaisensa ulkoilukokemus. Hienoa retkeä olin toki odottanutkin, mutta vielä enemmän sain. Kyllä tämä Suomenmaamme talviaika vaan tarjoaa monia niin fantastisen upeita olosuhteita, paikkoja, maisemia ja kokemuksia! Ja vielä niin erilaisia talven eri vaiheissa.
–Kari
PS. Mitään edes harmittavaa vammaakaan en lopulta tuosta viime hetken kupsahduksestani sitten saanut. Pieni ruhje oikeassa polvessa ja viikon kipeä vasemman peukalon kynsi. Ei tuo lähtenyt lopulta edes mustumaan. Ihan höpöä toki teki pelkkä yrityskin kiskoa kynttä irti :-).
Lähierä™ 