Lumikengille mars!

Tiivistelmä: Kertomus yhdestä kevättalven tutustumissessiosta lumikenkiin talvisten maastojen oivallisina kulkuvälineinä. Tutustuminen hoidettiin menetelmällä ”hyppää suoraan kylmään lumeen” – ja kuinkas siinä sitten kävikään?

20190310_023
On se kevättalven luonto vaan hienoa! Kuva: A.Matilainen.

 

Välineisiin tutustuminen ja retki 10.3.2013.

 

Osana ISOA kokonaisuutta

Tämäkin pieni introkurssi ja retki oli osana Kirkkonummen kansalaisopiston erityistä kokonaisuutta nimeltä ”Aikojen Kulkijat III”, mistä löytyy tietoa edellisen linkin kautta. Samoin kuin sen monista jo tapahtuneista hyvin erilaisista retkistä löytyy tarinoita tämän blogin kategoriassa AK3. Helppo tapa niiden bongaamiseen on myös laittaa blogin hakukenttään tuo avainsana AK3.

Yksi koko tuon muhkean kokonaisuuden johtavia ajatuksia on tarjota osallistujille monia erilaisia näkökulmia luontoon ja siitä nauttimiseen. Ja tämän palasen tärkeimmät tavoitteet olivat auttaa ihmisiä tutustumaan lumikenkiin, yhtenä erittäin hienona liikkumisen mahdollisuutena suomalaisessa talviluonnossa. Ei nyt sentään ihan niin vapaana, kuin tavaan lintu, mutta heti seuraavaksi parhaana. Antaen kulkijalle vapaudet mennä aivan millaisissa maastoissa tahansa, jopa paremmin, kuin kesäaikaan pystyy!

 

Retken reitti peruskartalla
Retken suunniteltu reitti peruskartalla. Karttaote palvelusta Retkikartta.fi.

 

Osallistujat ja opastiimi

Kaikilla aiemmilla AK3:een liittyvillä retkillä oli huolellisesti harjoiteltu kulkemista oikein suurissakin ryhmissä, vallan erinomaisin tuloksin. Samaa taktiikkaa uskallettiin sitten soveltaa tähänkin introon ja retkeen. Rajoittavaksi tekijäksi asettui kuitenkin lumikenkien määrä. Kun ihan kaikki allekirjoittaneen tietoonsa saamat lainauslähteet, sekä tiettyyn ajanhetkeen saakka mukaan ilmoittautuneiden omat lumikengät laskettiin yhteen, päätyi maksimimäärä 25:een. Joista 22 ihmistä lopulta sitten pääsi paikalle sunnuntaiaamuna 10. maaliskuuta.

 

20190310_153124
Noin puolet retken kulkuneuvoarsenaalista. Kuva: K.Rantanen.

 

Koska tämä lajin ja kulkuneuvojen esittely oli rakennettu sellaiseksi ”vauhdikkaasti itse kokeilemaan” –tyyppiseksi (mistä lisää myöhemmin), täytyi asioiden valmisteluun ja sujuvaksi saamiseen panostaa paljon. Niinpä vaikka meikäläiselle tuttuakin tutummissa maastoissa tultaisiin kulkemaan, olin käynyt vielä kahta päivää aikaisemmin koko suunnittelemani reitin läpi lumikengillä kävellen, ihan vaan varmuuden välttämisen ehkäisemiseksi. Niin olivat hallussa lumitilanteet reitin eri osissa, samoin kuin järvien ja lampien jäiden vahvuudet.

Ja ennen kaikkea olin saanut kolme muuta ihmistä mukaan retken henkilökuntaan, kaikki tuttuja useilta aiemmilta retkiltä ja kaikki jo ennenkin apuoppaan rooleissa mukana olleita. Heidän kanssaan oli etukäteen synkattu retken suunnitelma, reitti, turvallisuusaspektit, sekä roolit ja tärkeimmät tehtävät. Opastiimimme tälle retkellä oli siis: Päivi + Jerry + Anu + Kari. Luetellen noin jonon häntäpäästä kärkeen. Noin- sana vain sen vuoksi, että Anun ja Jerryn paikat eivät olleet fiksatut, koska he pitkin matkaa olivat valmiina auttamaan  ihmisiä, missä ikinä tarvis tuli.

 

Lumikenkäsulkeiset

Kokoonnuimme nykyisellä opiston retkien vakiopaikalla Viisykkösen vieressä, mistä siirryttiin kimppakyydeillä Meikon pumppuaseman parkkipaikalle. Opastiimimme (Anu ja Jerry) olivat jo ennen ryhmän saapumista roudanneet lumikenkien ja sauvojen kuormat sovitulle paikalle pumppuaseman takaiselle niitylle, minne koko porukka sitten kerättiin ison kaaren muotoon. Siellä retken pääopas pääsi kertoilemaan jotain sekä lumikengistä suomalaisten maastojen huippukulkuneuvoina, että ihan pikkusen edessä odottavista retkestä. Sillä aikaa muu opastiimi etsi kaikille ensikertalaisille sopivimmat lumikengät ja sauvat, sekä auttoi ne kiinni heidän jalkineisiinsa.

 

20190310_004
Osa porukasta jo lähtövalmiina varustelupaikalla. Kuva: A.Matilainen.

 

Sitten olivat vuorossa ne sulkeiset, mistä oli jo etukäteenkin osallistujia varoiteltu – tosin ihan pikkuisen pilke silmäkulmassa. Nyt käytäisiin siis 10 minuutissa läpi kaikki ne 42 erityistaitoa, jotka vaaditaan lumikengillä maastossa kulkemiseen. Sen jälkeen olisi metsän reunassa tenttauspiste, mistä ainoastaan 90% (38/42) taidoista hallitsevat pääsisivät jatkamaan retkelle.

Ei tuo herja nyt tainnut keneenkään ollenkaan tepsiä ja hyvä varmaan niin. Ainoa pääoppaan oikeasti kertoma asia oli se, että nykyaikaisilla lumikengillä kulkeminen ei ehdottomasti tarvitse mitään muuta, kuin kävelemisen taidon! Suorastaan niin, että lumikenkäintroissa joutuu aika usein kertomaan ensikertaisille, että koetapa nyt unohtaa kokonaan ne lumikengät ja sen kun vaan kävelet. Rehellisesti kyllä kerroin sen, että siitä lähdetään suoraan kerta kaikkiaan sisään villiin eteläsuomalaiseen luontoon, joka vaihtelevuudessaan ei todellakaan mitään maailman helppokulkuisimpia maastoja edusta!

 

20190310_005
Viimeisiä viritellään, ennen lähtöä. Kuva: A.Matilainen.

 

Ensikoitokset

Niin me sitten teimme. Yllä näkyy retkemme reitti Google Earth –satelliittikuvalla ja sama löytyy artikkelin lopusta peruskartalla. Reitti oli oikein tarkoituksellisesti valittu sellaiseksi, että se tarjoaa monipuolisen kattauksen Meikon alueiden (ja koko Etelä-Suomen) tavattoman vaihtelevista maastoista. Me painelimme ensin poikki pienen, ikimetsäisen kallioiden välisen laakson, jonka läpi kulkee Meiko-järven pieni laskujoki. Niinpä saimme tietysti hoidella yhden puron ylityksen heti alkuun.

Ja pian sen perään kiivettiin ylös melkein 30 metrin korkeusero laakson pohjalta yhden kallioalueen päälle. Siinä meikäläinen ei tahallaan mennyt ylös loivinta tarjolla olevaa reittiä, vaan aikamoisen jyrkkiä lumirinteitä! Sovitun mukaisesti ihmiset voivat jokainen itse kokeilla, kuinka jyrkistä rinteistä tuntuu hyvältä tulla. Lumikengät kun tuollaisissa oloissa pitävät enemmän, kuin oikeastaan kenenkään pää sallii! Myös oli sovittu muiden oppaiden tarvittaessa menevän edellä, näyttäen sopivan helppoja reittejä niitä kaipaaville. Näytti kuitenkin, että kaikki takanani tulivat löysivät hyvin itse omat reittinsä ylös ja monenlaisia niitä olikin! Niinkin, että joku ähelsi ylös vieläkin jyrkemmästä kohtaa kuin minä.

Ylhäällä kauniilla, lumen peittämällä kalliolla pidettiin pieni puuskutustauko, keräten porukka taas kokoon, sillä 23 henkeä muodostaa kyllä jo aikamoisen pitkän letkan vaihtelevassa maastossa. Kuulosti siltä, etteivät nuo ensikoitokset olleet liian vaikeita kenellekään.

 

P1060916
Jonon alkupää puuskutustauolla ison mäen päällä. Kuva: H.Heikkinen.

 

Vaihtelevia maastoja

Ensihaasteiden jälkeen reittimme vei pitkin vaihtelevia kalliomaastoja, sitten ensin yhdelle suolle, tarkistamaan joillekin jo viime syksyn retkiltä tuttu Meikon alueiden ainoa selkeä ja peruskarttaankin merkitty lähde. Ohut jääkansa siinä oli nyt päällä, mutta täysin lumettomana olivat syvien vesien lämmöt sen kuitenkin koko talven pitäneet.

Taas kallioille, seuraavalle suolle, mäelle ja seuraavalle suolle. Sorkkaeläinten talvipolkuja ylitimme varmasti kymmeniä eri kokoisia. Kauriit kun tekevät ja käyttävät niitä mahdollisimman tarkkaan lumitalvina metsissä liikkuessaan. Koska energiaa (ruokaa) ei siellä villissä luonnossa todellakaan ylen määrin ole ja niin sitä ei myöskään parane yhtään tuhlata, kun hengissä haluaa pysyä.

 

20190310_111009
”Sua lähde kaunis katselen”. Kuva: R.Jansson.

 

Evästauko

Reittimme kolmas suo oli upean Slättmossenin pohjoisempi avosuoalue ja sen itäisimpään lahdenpohjukkaan perustimme ensimmäisen eväsleirin. Koska siihen aurinko paistoi, pieni mäki suojasi valtaosin luoteen suuntaiselta tuulelta ja lounaaseen katselevalla rinteellä oli runsaasti täysin lumettomia paikkoja istahtaa alas!

Siinä oli mukava panna merkille, että yksikään retkeläinen ei selvästikään ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Kaikki siis etsivät oikein sujuvasti itselleen mukavan istumapaikan, kaivoivat esiin istuma-alustat ja ryhtyivät nauttimaan eväistä! Pienissä ryhmissä jutusteltiin ja käytiin välillä mäen takana katselemassa sieltä juuri lähteneen valkohäntäkaurisperheen jälkiä, tai jotain muuta. Lumikenkien kanssa riitti myös askartelua, sillä monien kengät olivat jo alkaneet kerätä alleen suojalumipaakkuja päivän ja lumen pikkuhiljaa lämmetessä. Jerry taisi päätyä hoitelemaan sellaisia asioita tuolla kaikkiaan 37 minuuttia kestäneellä tauolla aika paljonkin.

 

P1060950
Kevättalven hienouksia parhaimmillaan! Kuva: H.Heikkinen.

 

Iso suo ja pieni järvi

Pitkä jono lähti taas pikkuhiljaa liikkeelle suon reunasta. Nyt kuljimme vaihteeksi tasaista avosuon pintaa, kuin järven jäällä ikään. Koetin siinä samalla asetella etenemisvauhtia pikkuisen aikaisempaa hitaammaksi, sillä takaoppaat olivat ilmoittaneet sellaisen tarpeesta. Ohitimme hienon suosaaren pohjoisen puolelta ja jatkoimme tuota todellista tasamaakävelyä aivan suon itäisimmän lahdelman päähän asti. Siitä olikin sitten enää reilut 200 metriä vaihtelevan metsä/kalliomaaston läpi Vitträsk-järven rantaan.

Ryhmä rämä kokoontui jäälle, aivan rannan tuntumaan, monelle tutun, kauniin niemennokan viereen. Siinä noin joka ainoa näillä kulmilla ikinä sulan maan aikaan kulkenut, on varmaan aina pitänyt jonkun tauon. Minä ainakin. Ja monta kertaa. Kun koko porukka oli koolla, kerroin hiukkasen jääasioista. Ensin siitä, että näiden meidän reitillemme osuvien järvien jäätilanne oli nyt vielä ”erittäin tukeva”, pilkkimiehiltä hankkimieni tietojen mukaan jään vahvuus oli yli 40 senttiä. Mutta me emme silti varsinaisesti jäille menisi tällä retkellä kävelemään, koska emme olleet sitä varten varustautuneet ja valmistautuneet. Tulisimme kulkemaan tämän Vitträskin ja sitten Pikku-Meikon jäällä ainoastaan aivan rantaviivan tuntumassa, 1-2 metrin päässä siitä.

 

20190310_023
On se komian näköistä! Kuva: A.Matilainen.

 

Lumikenkien muotinäytös

Yhden aurinkoisen ja paksun lumen peittämän kallion laelle kokosin porukan taas ympyrään. Sen jälkeen lähdin käymään läpi eri ihmisillä jaloissaan olevia erilaisia lumikenkiä, pyytäen kutakin aina vuorollaan nostamaan toisen lumikengän pohjan näkyviin. Sanoin jokusen sanan eri tyyppisten ja mallisten lumikenkien rakenteesta ja kysyin käyttäjältä kokemuksia niillä kulkemisesta tänään.

Siinä tulikin esiin TOSI paljon asioita, nimenomaan ihmisten omien huomioiden kautta! Taisimme päätyä olemaan aika samaa mieltä siitä, että siteiden helppokäyttöisyys ja kiinni pysymisen varmuus ovat hyvin tärkeitä asioita. Samaten kuin lumikenkien koko suhteessa kulkijan kokoon ja painoon. Minäkin sain uutta oppia ainakin siitä, millaiset asiat näyttävät paljonkin vaikuttavan siihen, miten helposti tai vaikeasti erilaiset lumikengät ryhtyvät paakkuuntumaan. Luulisin, että tuo 20 minuuttia koettiin aika hyödylliseksi ajankäytöksi!

 

20190310_027
Lumikenkien ihmettelyä yhden aurinkoisen kallion laella. Kuva: A.Matilainen.

 

Kirkkonummen helmi

Meikon järvestä on siis kysymys. Ja tällä kertaa sen aivan itäisimmästä lahdesta, jota paikallisasukkaat myös Pikku-Meikoksi kutsuvat. Me pudottelimme sen rantaan hyvin jyrkkää rinnettä, heti Meikobergetiksi kutsutun näköalakallion itäpuolelta. Mutta tuollaiset jyrkkyydet eivät vissiin enää tuntuneet miltään tässä vaiheessa.

Kokoonnuimme taas siihen aivan rantaviivan tuntumaan, missä meikäläinen kertoi muutaman sanasen turvallisen jäillä liikkumisen varustepuolesta. Jäänaskalit kannattaa olla roikkumassa kaulassa jokaisella jäillä kulkijalla, aina. Lisäksi jos on useampia kulkijoita, köysi on toinen hyvä turvallisuuden tae. Meikäläisen, rinkka selässä ja usein ahkio perässä kulkijan tapa on ollut se, että kaksi retkeilijää on sidottuna pitkän (noin 30 metriä) köyden päihin. Kiinnitys vyötärön ympäri pari lenkkiä ja sitten luistamaton solmu, vaikkapa merimiessolmu. Repun tai rinkan lannevyö auki ja hihnat vähän löystytettyinä niin, että repusta pääsee tarvittaessa eroon hyvin helposti ja nopeasti. Mennään sitten köyden kanssa taikka ilman, jäällä kannattaa ihan varmuuden vuoksi pitää kohtalaisen pitkiä etäisyyksiä kulkijoiden kesken. Jos joku vaikka sattuisi jäihin putoamaan, muut ovat kauempana. Eivät osana haastetta, vaan kykenevinä auttamaan.

Nämä jutut kerroin ja demonstroin lyhyesti siinä Meikon reunalla. Sitten lähdimme jatkamaan taivaltamme hyvin pitkänä ja harvana jonona, aivan rantaviivan tuntumassa.

 

20190310_133541
Harva jono yltää jäällä kuvaajasta melkein näkymättömiin! Kuva: K.Rantanen.

 

Toinen eväsleiri ja loppumatka

Pikku-Meikon itäpäädyn suositut auringonotto- ja uimakalliot olivat jo keväiset kuivat ja ystävällisen näköiset. Niinpä ilmoitin siinä olevan retkemme toisen evästauon paikka. Niin kuin olin kyllä alunperinkin suunnitellut, tuulen sopimattomuutta siihen vain edellyttäen. Ja pitkän jonon saapuessa paikalle pikkuhiljaa, eipä kukaan ryhtynyt protestoimaan sen paremmin tauon pitämistä, kuin sen paikkaakaan. Vaan kaikille tuntuivat eväät taas maistuvan – ja niitä vissiin yhä riittävänkin. Muttei ihme tuo, sillä onhan näissä piireissä evästaukojen hienoutta aina systemaattisesti korostettu ja asiaa joka ikisellä luontoretkellä hartaudella harjoiteltu :-).

 

20190310_140329
Toinen nautiskelun paikka Pikku-Meikon uimakallioilla. Kuva: R.Jansson.

 

20 minuutin nautiskelun jälkeen opas piiskasi joukkonsa vielä kerran liikkeelle, paluumatkan viimeiselle, aika lyhyelle etapille. Järven lounaisrannalta saimme oikein etsiskellä lumiläikkiä käveltäviksi, mutta heti metsään päästyä sitä taas piisasi. Ja Meikon laskupuroa yläjuoksulla ylittäessämme, jokainen käveli kapean sillan yli ainakin puolen metrin korkuisen lumipatjan päällä! Loppumatkaan kuului vielä yhden kalliojonon ylitys, laskeutuminen jyrkkää rinnettä pitkin Korsobäcken-puron varteen ja viimeiset satakunta metriä sen reunaa myöten kulkeminen takaisin lähtöpaikkaamme.

 

20190310_035
Korsobäcken siinä vie Meikon talvivesiä kohti merta. Kuva: A.Matilainen.

 

Loppuprotokollat

Oppaan pyynnöstä koko porukka kerääntyi taas samanlaiseen kaareen juuri siihen lumikenkäsulkeisten pitopaikkaan, mistä olimme liikkeellekin lähteneet. Oli hieno havainnoida, miten kaikki osallistujat sujuvasti kokoontuivat vielä tuohon finaaliinkin. Samaan tyyliin olivat jo sujuneet ties kuinka monet erilaiset kokoontumiset ja liikkeelle lähdöt matkallakin. Minä en voi muuta sanoa, kuin että on valtavan hienoa liikkua ryhmien kanssa, joiden kaikki jäsenet suhtautuvat yhdessä kulkemiseen noin! Organisoituvat toimivaksi joukkueeksi niin, että asiat sujuvat kuin itsekseen!

 

Retken reitti GE satelliittikuvalla, 5,9 km ja 4 t 41 min
Retken toteutunut reitti Google Earth -satelliittikuvalla. 5,9 km ja 4 t 41 min.

 

Siitä kaikki lähtivät omille teilleen, jättäen vielä lainalumikengät ja sauvat pumppuaseman seinän vierustalle, mistä opasjoukkomme ne hetken perästä talteen keräsi.

Sellainen tunne jäi ainakin tälle retken organisaattorille ja vetäjälle, että kohtalaisen hyvä ulkoilukokemus oli taakse jäänyt. Tarjoten tietoa ja käytännön tuntumaa lumikenkäilystä kaikille ensikertalaisille ja ehkä monikertalaisillekin. Ja tarjoten sen kerta kaikkiaan todellisena retkenä, erittäin vaihtelevissa eteläsuomalaisissa maastoissa. Ei se aivan helppoa voinut varmastikaan kaikille olla, mutta toivottavasti vaivan arvoista. Ja ilman mitään uusia oppimisiakin, tuollainen kuuden kilometrin lenkki täysin villissä maastossa, lumikengillä kävellen on kyllä aivan kunnollinen ulkoilusuoritus ihan kenelle tahansa! Minulle ainakin.

 

20190310_153132
Murto-osa käytetyistä sauvoista. Eikä yhtään murrettu. Kuva: K.Rantanen.

 

Etelä-Suomen kevättalven olosuhteet

Tulkoon lumiolosuhteet kirjattua tällä kertaa vasta tänne loppuun. Lunta kyllä piisasi! Nollapaikkojakin tietenkin tähän aikaan kevättalvesta jo etelärinteiltä löytyy, mutta meidän kulkureiteillämme lumen paksuus oli monin paikoin vielä 30-50 senttiä. Niin paljon, että tuolta reitiltä ei kukaan olisi pelkillä saappailla kulkien valoisaan aikaan kotiin selvinnyt! Minun suunnitelmissani oli sekin, että oltaisiin kaikki menty kokeilemaan tuota etenemisen tapaa vaikka jossain suolla. Mutta aikataulu ei sitä tällä kertaa sallinut, harmi kyllä.

 

20190310_120804
Kelpaako tämmöisissä maisemissa liikkua, mitä? Kuva: R.Jansson.

 

Meille tarjottiin koko matkan sellaista hankikantoa, johon lumikengät eivät paljoa uponneet. Paitsi joissain aivan harvoissa kohdissa. Retken loppua kohden lämpötilan kohoaminen alkoi kuitenkin muuttaa päällimmäistä lumikerrosta sellaiseksi tahnaksi, joka pyrki enemmin ja enemmin tarttumaan lumikenkiin. Ja semmoinenhan alkaa sitten rassata ketä tahansa kulkijaa!

–Kari

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s