Tiivistelmä: Kaksivuotisen vaelluskurssin ensimmäinen yhteinen retki omalla porukalla. Polkupyörillä ympäri Ahvenanmaan.
Jatkokertomuksen kakkososa (retken toinen päivä) kuljettaa seurueen läpi Ahvenanmaan keskiosien, aina pohjoisimpaan kulmaan saakka. Ja tarjoaa näköaloja, nähtävyyksiä, lauttamatkaa, luontopolkua, saunaa ja vaikka mitä muuta! Jos kaikenlaisesta hienoudesta voisi tulla ähky, niin tästä päivästä sen olisi sitten saanut!
Koko retki 6.6. – 9.6.2019
RETKIPÄIVÄ 2 – perjantai 7.6.
Sovitun mukaisesti pakkasimme karavaanimme heti lähtökuntoon ja ajoimme aamiaiselle tuttuun rantakuppilaan kello kahdeksaksi, suoriutuen sieltä tien päälle noin yhdeksältä. Jerry oli aamupalalla esittänyt uudenlaisen ehdotuksen ryhmän kulkemisen organisointiin ja sitä sovimme oitis kokeilevamme. Konseptin ydin oli se, että Jerry lähtee tielle rauhallisimmin etenevien kanssa etukäteen, ennen pääryhmää. Minä menen kärkeen Päivin kanssa ja Anu toimii pääryhmän häntävahtina. Niin lähdettiin taittamaan tätä toista retkipäivää.
Alkupäivän tunnustelua yhden kirkon kera
Päivän ensimmäisenä etappina oli vuorossa paluu eilistä reittiä takaisin siihen risteykseen, missä olimme käyneet kaupassa eilen. Se sujui melko leppoisasti. Tosin meikäläinen edellä ajaessaan pyrki ensin haeskelemaan pääryhmälle sopivinta ajamisen vauhtia. Tarkoituksella pidin ensin yllä hiukan ripeämpää, tuollaista keskinopeuden 20-22 km/t kyytiä. Ja siitä palautetta saaneena sitten hiukan alle kahtakymppiä seuraavilla jaksoilla. Mutta koska ryhmään alkoi aina joka tapauksessa muodostua isoja rakoja osajoukkojen välille, päätin antaa ajelemisen jatkuakin siten. Se on vaan normaalia, että ihmiset haluavat ajaa erilaisia vauhteja, eikä kyse ole edes pelkästä keskinopeudesta. Suuria preferenssieroja on etenkin ylämäkien polkemisessa – ja alamäissä taas tulevat esiin aika isotkin erot siinä, miten ihmisten pyöräkokonaisuudet rullaavat.
Aivan turvallisuussuunnitelmaan kirjatun mukaisesti me vaan pidämme hyvin huolen, että etujoukko pysähtyy aina jokaisessa reitiltä kääntymisen paikassa, odottaen koko ryhmän kokoon. Samoin tietenkin kaikissa muissakin pysähdyksissä. Pois lukien edellä menevä tiedusteluryhmä, joka kulkee omilla aikatauluillaan, vain joskus päivittäen olemassaolotietojaan pääryhmän oppaalle.
Pääryhmä halusi mennä katsomaan päivän ensimmäistä kirkkoa Kyrkobyn kylässä ja sinnehän sitten ajettiin muutaman sadan metrin sivutie. Ihan hieno kivikirkko se oli, ei mikään suuri. Ja mukava pysähdyspaikka, niin kuin kirkot ja niiden ympäristöt aina ovat. Rauhallisia ja rauhoittavia paikkoja.
Kesän vehmaus ja runsaus oli läsnä joka paikassa, mutta juuri tuosta kirkkokäynnistä jäi mieleen sinne johtavan sivutien varrella olevat syreenipensaat, jotka olivat täynnään sekä kukkia, että jotain pieniä perhosia!
Ahvenanmaa on todella muutakin kuin tasainen
Tässä kohtaa retkeä voi jo helposti nostaa esiin yhden kummajaisen. Siis sen, että ainakin tämmöiselle nyt vasta ensikertaa noilla saarilla kuljeskelevalle tyypille Ahvenanmaan mäet olivat aina olleet ihan selkeä vitsi. Pieniä, jollei olemattomia. Ja koko maakunta tasainen kuin pannukakku. Tätä näkemystä oli taidettu markkinoida vaellusryhmän jäsenillekin silloin, kun oli puhetta tulevan retken päivämatkojen pituuksista ja rasittamattomuuksista. Oikeasti tiet ja maastot ovat kuitenkin oikein vaihtelevia ja monenmoisten mäkienkin elävöittämiä. Eivät ne korkeuserot siellä suuria ole, mutteivät olemattomiakaan – ja niitä piisaa.
Eiliseltä jo tuttu Djäkenbölen kauppa oli tänäänkin ohittamaton kohde ja päivän ensimmäisen vähän pidemmän tauon paikka. Tarjoten samalla mahdollisuudet käydä ostelemassa juomia, aurinkorasvoja – sekä tietenkin jäätelöt.
Pikkuteitä ja mittakaavavirhe
Siitä matkamme jatkui tietä numero 40 idän suuntaan. Ne olivat pieniä ja rauhallisia maaseututeitä, jollaisia pitkin oli tosi kiva ajella vaihteeksi. Ja siellä tämä Ahvenanmaa-efekti, jota oli kyllä havainnoitu jo aiemminkin, pääsi iskemään suoraan vasten kasvoja. Ne olivat toki sellaisia vallan miellyttäviä ”iskuja”, kuin viileä pyyhe rauhallisesti kasvoille, keskellä hikistä päivää. Kyse siis siitä, että täällä etäisyydet ovat lyhyitä. Karttaa katsomaan tottunut piirtää mieleensä automaattisesti myös jonkunlaisen kuvan edessä olevien maastojen ja risteysten etäisyyksistä. Ne perustuvat vanhoihin kokemuksiin – ja ovat aina valtavasti liian suuria! Niinpä meikäläiselle etummaisena ajavalle joka ikinen risteys tuli näillä seuduilla eteen yllätyksenä ja aivan liian äkkiä. Niinpä täytyi joka ristillä katsoa karttaa ja varmistaa, että tästä tosiaan pitää kääntyä.
Pyöräreitin viitat tuolla osoittivat välillä sorateillekin, mutta ne reitit me kuitenkin skippasimme kapearenkaisilla pyörillä ajavien pyynnöstä ja pian olimmekin sitten jo matkalla pohjoiseen tietä numero 60. Eipä aikaakaan, niin eteen tuli yksi mahdolliseksi vierailupaikaksi jo etukäteen mietitty nähtävyys. Ja kun tiedusteluryhmämme näkyi siellä jo olevan, niin sitten kaikki muutkin.
Vårdbergin näköalapaikka ja Sålisin linnoitus
Kyseessä oli Vårdbergin näkötorni ja kalliolla sijaitsevat jäännökset muinaisista venäläisten linnoituksista ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Osa porukastamme jätti pyöränsä parkkiin siihen tien vieren levennykselle, toiset lähtivät ajelemaan pyörillä noin 800 metrin päässä odottavalle näkötornille. Kyseessä oli kauan sitten mukulakivillä päällystetty kärrytie, joka ei varmasti ollut miellyttävä ajaa edes erilaisilla perus- ja hybridipyörillä, jonka laisilla valtaosa meidän porukastamme oli liikkeellä. Saati kapearenkaisilla maantiepyörillä. Mutta minun täysveriselle maastopyörälleni semmoinen oli tietenkin pelkkää juhlaa! Jonka voitti ainoastaan kärrytien päästä jatkuva kallioinen polku.
Joka Iita ja Iikka kyllä nousi näkötorniin, mistä avautuivatkin vallan mahtavat näkymät! Joka ainoaan ilmansuuntaan. Siletä tuntui näkyvän yli koko Ahvenanmaan! Merta tietenkin monilla suunnilla ja koillisessa häämöttäen aikamoinen mäkikin. Sen täytyi olla Getabergen, joka oli tämän päivän päämäärämme. Ei sieltä olisi raaskinut mihinkään lähteä pitkiin aikoihin, mutta niin kaikki kuitenkin tekivät. Koska tänäänkin edessä odotti vielä yksi määräaika, erikseen meitä varten tilattu lauttamatka. Niitä linnoitusten jäännöksiä en ainakaan minä käynyt sen tarkemmin katselemassa, kuin mitä näkötornista tiirailin.
Kadonnut lammas
Minä sitten ajaa rytistelin takaisin ison tien vierelle, minne pikkuhiljaa saapuivat kaikki matkalaiset. Pyörälle päästyään jokainen yhden, kahden tai kolmen ryhmä ihmisiä halusi saman tien lähteä polkemaan kohti niemen kärjessä, Skarpnåtössä, odottavaa lauttasatamaa. Ei meistä oppaista ollut heitä jarruttamaan, varsinkin kun reitiltä eksymisen ei pitäisi voida olla mahdollista. Minä ajattelin kuitenkin jäädä odottamaan niin kauan, että jokainen pääsisi tuolta näköalapysähdykseltä eteenpäin jatkamaan. Ennen kuin Anu lähti eteenpäin, olimme yhdessä päätelleen ja laskeneet, että enää yksi puuttui. Aikani kun vielä odottelin, alkoi ihmetyttää mihin kadonnut lammas on oikein joutunut. Onko sattunut jotain?
Niinpä sotkin uudelleen sinne näkötornin luokse, löytäen kaverini etsimässä siellä kadonnutta puhelintaan! Ei ollut minulle vaikea asettautua siihen tilanteeseen, missä olin itsekin joskus ollut! Niin hemmetinmoiset harmit puhelimen häviämisestä eteen tulisivat. Niinpä lähdimme yhdessä skannaamaan kivitietä takaisin päin. Eko meni edellä tarkkaan katsellen ja kuunnellen. Minä tulin perässä, soittaen koko ajan hänen numeroonsa. Kaukana suoran päässä näimme vastaan kävelevän joukon ruotsalaisia, jotka sitten yht’äkkiä pysähtyivät ja alkoivat pyöritellä päitään. Niin se puhelin löytyi, onneksi!
Spurttitaival
Oikeastihan meillä ei vielä silloinkaan ollut mitään kiireen kierää sinne lautalle ehtimisen kanssa. Minä jopa oikein tsekkailinkin aikataulut ja etäisyydet, ennen ison tien laitaan pääsemistämme. MUTTA. Eihän sille mitään mahdettu, että moisen jälkeen tuntui olevan joku tuli persiin alla! Minä ajoin vähän matkaa ensin edellä mitälie reilua kolmea kymppiä, mutta päästin sitten vanhana maantiekiitäjänä tunnetun Ekon vetämään menoa katuhybridipyörällään. Ja sitten me mentiin! 34 km/t näkyi keskinopeutemme olleen tuolla 7,5 kilometrin matkalla, kohtalaisen mäkistä tietä. Vielä enemmänkin olisin kuvitellut, koska aika haipakalta tuo tuntui ainakin maastopyörän päällä. Mutta kai tuota G-setää on uskominen, kun hän sen hyvin tarkasta GPS-lokista on laskenut.
Nautinnollinen laivamatka
Mukava oli puuskuttaen sitten kaartaa kohti laivarantaa, kun meikäläisiä oli katselemassa vanhoja rakennuksia siinä ison tien vierellä. Ja lyhyen odottelun jälkeen pääsimme pakkaamaan pyöriämme pieneen saaristoalukseen, jonka kippari ei todellakaan ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Eikä varsinkaan polkupyöriä. Laivamatkamme halki kesäisen saariston kesti 20 minuuttia ja aika moni heitti sen loppupäässä erilaisia herjoja siitä, että voisi tämän laivamatkan vaikka pariin kertaan edestakaisin nyt saman tien ajella. Matka tuli nautiskeltua istuen ja löhöten eri paikoissa paattia. Ainakin pyöräkannen varjopaikoista, aurinkokannelta ja keulapenkiltä meikäläisiä matkalla bongasin.
Huippuleirin ensimmäiset nautiskelut
Jonkun viitisen kilsaa sitten nautiskelimme taas vaihteeksi leppoisasta pyöräilystä, kunnes eteen tuli viitta vasemmalle, Getabergen ja Kasberget. Siellä jossain Ahvenanmaan suurimman kallion laella odotti jo meidän toinen leirimme! Ei muuta kuin viimeisen pikku etapin kimppuun! Sepä tosin olikin sitten oikein kunnon mäki, ihan vaikka jollain eteläsuomalaisillakin mittareilla. Pelkkää tiukkaa ylämäkeä noin kilometrin verran. Pakkohan se oli sotkea, sillä teholla, mikä jaloista silloin irti lähti. Vaikka toki taluttaminen alkoi houkutella jo ainakin puolivälistä lähtien.
Sinne ylös päästyämme itse kukin valitsi taas omat etenemistapansa. Toiset kuitaten respasta mökin avaimet ja mennen hakemaan sieltä vauhtia, toiset suoraan ravintolan pöytään. Siellä ainakin meidän pöytäkuntamme veteli naamoihinsa oikein hyvät ja muhkeat Wieninleikkeet ja kuka mitäkin. Oluetkin olivat hyviä, palvelu sekä maisemat suorastaan erinomaiset! Ajatelkaas nyt, millaiset näkymät mahtavatkaan olla koko saarivaltakunnan korkeimmalta, noin 90 metriseltä huipulta! Ja kaiken kruunuksi sitten tuo huippupäivällinen ei vielä maksanutkaan paljon mitään. Minulla oli jo viimeistään laivalla alkanut olla sellainen tunne, että kylläpäs on ollut hyvä päivä. Ja taas vaan sille pääsi tulemaan uusi huipennus – joka sekään ei taida vielä viimeiseksi jäädä!
Seuraavaksi kaikki siirtyivät majapaikkoihimme, ihan lähellä oleviin mökkeihin. Eiväthän ne mökit sinällään mitään perin kummallisia olleet, pikkuisia höylähirsitupia. Ihan siistejä semmoisia kumminkin. Mutta niissä nyt vaan laatuun kovasti vaikuttaa se sama, kuin kaikissa asunnoissa ja niiden kaltaisissa: Paikka, paikka ja paikka. Aika hitsin käheältä tuntui sellainen leirin paikka siellä suuren vuoren huipulla, laajojen maisemien äärellä!
Luolapolku
Mehän emme kuitenkaan jääneet tuosta leiristämme nautiskelemaan ihan vielä. Vaan kokoonnuimme kohta läheiselle parkkipaikalle, mistä lähdimme koko ryhmä vielä kiertämään luontopolkua nimeltä Grottstigen.
Tuo noin 5 kilometrin mittainen polku tuntui meistä hienolta jo aivan alkumetreiltään lähtien. Pelkästään koko Kasbergen –kalliomassiivin mahtavuus teki vaikutuksen ainakin minuun, kun se alkoi pikkuhiljaa aivoihin hahmottua. Sitten ihmettelimme kenenkään ennen näkemättömän laajaa kivikasojen tai –tornien aluetta heti lähtöpaikan lähellä. Myöhemmin riitti kummasteltavaa monissa polun varren lippaluolissa ja niiden yläpuolella olevissa boulderointipaikoissa (yksi kalliokiipeilyn laji), missä monissa oli lajia harrastavia nuoria pikku leireissä ja kiipeämässä.
Polun kääntöpiste sijaitsi alhaalla Djupvikenin merenlahden rannalla, missä meidän retkueemme pysähtyi pienelle tauolle rantakalliolla. Ja kaksi ryhmän jäsentä päätti mennä uimaan, kun sellainen mahdollisuus kerran tarjoutui. Muu ryhmä lähti siitä kipuamaan polun toista puolikasta takaisin ylös kallion huipulle. Komia oli sekin polun osa, nousten noin 90 metriä korkeutta.
Elintarviketoimitukset pelaavat!
Tänä päivänä meillä ei kyllä ollut mitään aikataulupainetta ajamassa meitä leiriin sinne vuoren huipulle, mutta jonkun kiihkon vallassa oltiin vissiin kuitenkin sinne välittömästi ylös pinkaistu. Muistamatta tai viitsimättä miettiä iltapalojen hankkimisia ja muita sellaisia. Jossain vaiheessa oli sitten muodostunut ajatus, että jotkut vaan polkaisevat fillareillaan alas Getan kylään ja hakevat sieltä emmeitä koko porukalle. Tai kyllähän siihen alas polkaisuun olisi tietenkin runsaasti vapaaehtoisia löytynyt, mutta tällä kertaa löytyi jopa siihen toiseen puolikkaaseen, ihme ja kumma.
Toki koko juttu lähti jälleen kerran liikkeelle sitä jo tuttua ”shähköpyörrä-rataa”, mutta tuolle keikalle taisi lopulta lähteä myös kaksi, jollei peräti kolme muutakin seurueen kovakuntoista polkijaa. Niinpä sitten jonkun aikaa muun jengin mökkileiriin asettumisen jälkeen kaikki tilaukset toimitettiin meille sinne kuin jonkun Wolt -palvelun kautta konsanaan. Aika huimaa yhteispeliä ja ryhmähenkeä! Jonka jälkeen (toki yhä jatkuvaan) sähköpyöräherjailuun tuli väkisin mukaan jotenkin pehmeämpiä sävyjä :-).
Mökit, muurahaiset ja sauna
Sitten päästiin nautiskelemaan leirielämästä siellä (Ahvenanmaan) maailman huipulla. Ja mikäs oli nautiskellessa leppeässä tuulessa, pitkien maisemien äärellä. Aurinko jatkoi yhä porotustaan niin, että jotkut meikäläiset menivät välillä lepuuttamaan ihoaan varjoon mökin taakse, terassin sijasta. Parissa mökissä käytiin jotain käden vääntöjä siitä, kuka tuota mökkiä oikeasti hallitsi ja kuka oli täällä ensin. Pienet ruskeat muurahaiset kyllä voittivat nuo skismat ainakin sillä tavoin, että asuvat siellä yhäkin, vaikka me olemme jo pitkään olleet tiessämme.
Jo heti leiriin asettuessamme oli joku maininnut minulle saunasta, joka oli jossain ihan lähellä ja käytettävissä. Vain pienen harhailun jälkeen, myös lähellä olevassa autiotalossa, löysin tuon piskuisen saunamökin, jota olin hyyskäksi ensin luullut! Testasin suihkusta tulevan jopa lämmintäkin vettä ja laitoin pienen sähkökiukaan päälle. Osa meidän naisporukastamme saunoi siellä sitten alkuillasta, jonka jälkeen Eko ja minä. Vastoin odotuksia minisaunassa sai löytyä juuri niin paljon kuin vain halusi ja ulkona pöydän ääressä istuskelu vasta makeaa olikin! Eikä edes jääkaapista noudetun viileän oluttölkillisen nauttiminen sitä jostain syystä pilannut. Pari nuorta suomalaista kalliokiipijää tuli saunaan meidän jälkeemme ja heidän kanssaan siinä myös ulkona turisimme.
Tuossa kohdassa välähti TAAS mieleen, että onpas tämä nyt kerrassaan komea retkipäivä!
Yökyöpelöinnit
Meikäläisiä istui pitkään iltaa suuren pöydän ääressä, aivan mökkiemme lähellä. Pikkuhiljaa siitä kaikki vetäytyivät sitten omiin mökkeihinsä, nukkumaan tai ainakin valmistautumaan siihen. Niin minäkin. Mutta kun aurinko loimotti yhä vaan aika paljon taivaanrannan yläpuolella eikä tuntunut nukuttavan vähän vähää, lähdin sitten vielä kuitenkin pienelle iltakävelylle.
Pitkälle en mennyt, sillä kun löysin kallion reunalta sellaisen isosta pöllistä tehdyn selkänojallisen istuimen aivan sairaiden näköalojen äärestä, siihen sitten jämähdin. En edes tiedä, kuinka kauaksi aikaa. Ainakin tunniksi, ehkä kahdeksi? Joka tapauksessa katselin auringonlaskun ja taivaanrannat loistot sen jälkeen, napsien myös koko monta valokuvaa noista upeista luonnonnäytelmistä. Toivottavasti ainakin johonkin niistä on tarttunut edes jotain noiden hetkien magiikasta! Useampia eri maista kotoisin olevia nuoria kuljeskeli myös siellä hienossa kesäyössä pareina ja pieninä ryhminä. Joku sanoi kadehtivansa upeaa istuintani, toiset pysähtyivät hetkeksi juttelemaan.
Huippupäivä pakettiin
Ja näiden perään täytyy myös mainita, että Jerryn kehittämä kahden ryhmän malli toimi ainakin ensimmäisenä sovelluspäivänään vallan erinomaisesti. Etummainen ryhmä on kuulemma saanut edetä mitä mukavimmin, aivan oman vauhtinsa mukaan. Jotain nähtävyyspysähdyksiä ehkä väliin jättäen, mutta aina edellä meitä muita odottamassa ja hyvällä mielellä. Näin taidetaan jatkaa huomennakin!
Kaiken jälkeen minä en voi muuta sanoa, kuin että WAU MIKÄ RETKIPÄIVÄ!!!
–Kari
Lähierä™ 