Tiivistelmä: Kaksivuotisen vaelluskurssin ensimmäinen yhteinen retki omalla porukalla. Polkupyörillä ympäri Ahvenanmaan.
Tämä päiväkohtaisen jatkokertomuksen ensimmäinen osa tarjoaa murusia retken taustoista ja kulkee ryhmän mukana ensin Maarianhaminaan, sekä sieltä fillarien selässä Käringsundbyhyn Ahvenanmaan länsireunalla.
Koko retki 6.6. – 9.6.2019
RETKEN TAUSTAT
Vaelluskurssin ryhmän ensiretki
Kyseessä jälleen kerran yksi Kirkkonummen kansalaisopiston Aikojen Kulkijat III –kokonaisuuteen kuuluva retki. Koko kaksivuotinen kokonaisuushan sisältää kymmeniä hyvin erilaisia retkiä, luentoja ja tapahtumia, joista likimain kaikki ovat opiston normaalin ilmoittautumisen piirissä ja siten kenen tahansa osallistuttavissa. Paitsi kolme pidempää retkeä, joihin osallistuu vain se 14 hengen ryhmä, joka on aikanaan tuohon AK3-kokonaisuuteen mukaan pyrkinyt ja hyväksytyksi tullut.
Nyt oli kyseessä ensimmäinen tuon tiimin ikioma retki ja moinen tilanne piti sisällään myös tietynlaista jännitystä, ainakin kurssin ja retken vetäjien näkövinkkelistä. Joka ikinen osallistuja oli toki jo ainakin kohtalaisen hyvin tuttuja keskenään, koska moniin yhteisiin retkiin oli osallistuttu jo kurssin viime syksyn kiihdytysvaiheessa, kuten myös kuluneen kevätkauden aikana. Jopa joihinkin sellaisiin hiukan tiukempiinkin päiväretkiin, kuten 20 järveä päivässä, jonka läpi käyminen oli suorastaan ennakkoehtona AK3-kurssille mukaan pääsyyn.
Mutta monta päivää tiukasti yhdessä saman porukan kesken on kuitenkin sitten paljon erilainen kuvio, missä väistämättä tulee eteen erilaisia preferenssejä, mielihaluja, kuntotasoja, säätämisiä, suunnitelmien muutoksia, sopimisia ja monia muita. Sen vuoksi ainakin allekirjoittanut, hyvin monia ryhmien rakentumisia jo aktiivisesti seuraamaan päätynyt kulkija, odotti suurella kiinnostuksella, miten asiat mahtavatkaan tulevalla ensiretkellämme lutviutua.
Ei kai tätä tarvitsisi ihan jokaisen artikkelin kohdalla sanoa, enkä sanokaan. Mutta tässä kohdassa taas muistutan, että tämä tarina kertoo retken kokemuksista juuri tästä yhdestä näkökulmasta katsellen. Ja koska tämä näkökulma sattuu olemaan opastoimintaa intohimoisesti harjoittavan ja yhä eteenpäin opettelevan henkilön, on kokemuksissa väistämättä mukana myös tällaisia asioita. Tämä retki on ilman muuta näyttäytynyt vaikka kuinka paljon erilaiselta itse kunkin mukana olijan näkövinkkelistä. Jos arvon AK3-ryhmän jäsenet tämän tarinan lukevat, toivon jokaisen ainakin tunnistavan, että samalla reissulla kuitenkin oltiin :-).
Retken suunnittelu ja roolitus
Tämmöisellä retkellä on niin Suomen Ladun speksien, kuin minkään muunkaan järkevän ajattelutavan mukaan oltava hyvä ennakkosuunnitelma monine valmisteluineen, varauksineen, ynnä muineen. Tuon työläimmän, matkanjohtajalle langennen työn oli tehnyt Päivi. Tällaisilla virallisilla retkillä on myös oltava riittävä ”henkilökuntamäärä”, sekä kunnollinen turvallisuussuunnitelma. Alla listana tämän retken ainakin osittain myös sellaisissa rooleissa tehneet.
- Päivi – Matkanjohtaja.
- Anu – Kolmosopas.
- Jerry – Kakkosopas.
- Kari – Ykkösopas.
Iltaviritykset
Ennen retken varsinaisia lähtölaukauksia varhain torstaiaamuna, hoidettiin ke-iltana ennalta sovitusti polkupyörien pakkaus suureen pakettiautoon yhdellä monelta aiemmalta retkeltä tutulla Kirkkonummen parkkialueella. Siellä kyytiin pakattiin 12 polkupyörää, sijoitellen ne huolellisesti vierekkäin ja vilteillä sekä kevytpeitteillä tarpeen mukaan pehmustaen. Tämmöiseen ratkaisuun oli päädytty, koska VR ei enää nykyään suostu junissaan kolmea polkupyörää enempää kuljettamaan.
RETKIPÄIVÄ 1 – TORSTAI 6.6.
Aamutoimet
Retkemme lähti sitten oikeasti rullaamaan eteenpäin kahta väylää pitkin torstaina. Kello neljä starttasi pakettiauto kierrokselleen, noutaen ensin kyytiin miehen ja polkupyörän Espoon Karakalliosta ja sitten naisen polkupyörineen Veikkolasta, ennen kaasuttelua Turunväylälle. Muu ryhmä, 13 henkeä plus yksi polkupyörä, kokoontuivat puolestaan Kirkkonummen asemalle, mistä lähtivät junalla kohti Turun satamaa kello 05:48.
Autojengi päätyi satamaan ja odotusjonoon jo tosi hyvissä ajoin, kun aikatauluun muiden varmuuskertoimien lisäksi sijoitettu kahvitauko jätettiin hyödyntämättä. Niinpä me kolme pääsimme tekemään aamukävelyn Turun linnan puistossa, ennen lastaustoimien alkua. Semmoinen pieni pikasinksauskin ehdittiin vielä hoitaa, että junassa pyöränsä kuljettanut Saija sai fillarinsa ja itsensä autoon ennen laivaan ajoa.
Laivamatka
Ei mitään suunnattomia elämyksiä, ainakaan meikäläisellä. Kaikki muut menivät syömään lounasta laivan buffetpöytään. Minä jätin sen väliin. Tärkeimmin syystä, että laaja tarjonta sen mukainen hinta sopivat huonosti meikäläisen nykyiseen ”vähäisen kerralla nokkimisen ruokailutaktiikkaan”. Eikä se jää edes harmittamaan, kun on myös tunne, että nuo riemut on koko mahdottoman monta kertaa menneiden vuosikymmenten aikana jo nähty.
Pikkusnäksien jälkeen aika kului mukavasti laivan kansilla, aurinkoisia saaristomaisemia ihaillen. Yhteen tuttuun kirkkonummelaiseen toimittajaan törmäten, sekä meidän retkueemme jäsenten kanssa siellä ja täällä turisten.
Maarianhamina
Vielä sekunti autojengin näkökulmalla. Laivan henkilökunnalta saatujen vinkkien mukaisesti ajoimme auton parkkiin heti satamasta ylös nousevan Skilnadsgatanin reunaan, mukavasti aivan kadun varrella olevan omakotitalon varjoon. Sinne sitten pääjoukko käveli pian laivalta ja pääsimme purkamaan pyörät autosta, sekä varustelemaan niitä sivulaukuilla ynnä muilla varusteiden kuljetusvälineillä. Olisiko tuossa yhteensä puolisen tuntia mennyt, ei kovin kauan ainakaan?
Ja sitten olimmekin yht’äkkiä sillä oikealla pyöräretkellä! Lähdimme ajamaan aikamoisena letkana läpi itsehallintoalueen pääkaupungin, missä vallitsi silloin noin kolmelta aikamoisen tiheä liikenne. Letkan olimme näin aluksi organisoineet niin, että kärjessä polkivat Jerry ja Päivi. Kari vahti jonon häntää ja Anu polki jossain noin keskivaiheilla. Meillä kolmella opasrooleissa toimivalla oli päällämme keltaiset huomioliivit ja myös turvallisuussuunnitelman kautta yhdessä sovitut perustoimintamallit, sujuvan ja turvallisen etenemisen varmistamiseen. Ja aivan mainiosti se meni! Vaikka reitti läpi kaupungin keskustan oli vähän mutkikas, sisältäen ties kuinka monia katujen ylityksiä, liikennevaloja ja odotteluitakin.
Kun siitä sitten pikkuhiljaa päädyttiin rauhallisempien katujen ja teiden varsille, ei voinut kuin olla tyytyväinen! Siihen, että koko hela porukka viitsi ajella niin rauhallisesti ja säntillisesti jonossa pysyen. Läpi koko keikan haasteellisimman taipaleen.
Ykköstiellä
Meidän ensimmäisen retkipäivän suunnitelmamme oli noin 35 kilometrin taival Käringsundbyn kylään, pitkin valtakunnan ykköstietä. Siitä se taival lähti pikkuhiljaa taittumaan, jonossa ajellen. Aivan niin kuin väistämätöntä on näin suuressa porukassa, ihmisille mukavan ajonopeuden skaala oli hyvin laaja. Meikäläinen kun oli ekana päivänä kaapannut itselleen ryhmän toiminnan kaikkinaiseen tarkkailuun parhaan jonon viimeisen position, jäi sitten tietenkin sinne, vaikka jono alkoi venyä. Ja aivan hyvin me minun mielestäni sillä tavoin pärjäsimme. Tosin siellä takana alkoi pikkuhiljaa myös kehittyä tietoisuus siitä, että pääryhmästä koko ajan jälkeen jääminen ei välttämättä tunnu ollenkaan mukavalta.
Jonon hännän mietteitä
Panimme merkille semmoisenkin, että niin pitkään kun omaa joukkoa näki jossain kauempana edessä, kaikki tuntui vielä jotenkin sopivalta. Mutta sitten kun ei enää edes suorien päässä näkynyt ketään, tavallaan vähän orvolta se alkoi tuntua. Mitä jos vaikka kääntyvätkin johonkin? Ihan oikeastihan meillä ei tietenkään ollut vähäisintäkään hätää. Täältä me osaisimme kaikessa rauhassa tulla perässä juuri sinne, minne olemme menossa. Ja minä pystyin tarvittaessa juttelemaan kärjessä menevän Jerryn kanssa LA-puhelinten välityksellä, niin kuin vierekkäin kulkisimme. Sitä me myös joskus kokeilimme, ihan testailumielessä. Mutta oli perin hyödyllistä oppia, ettei sellainen pääryhmästä koko ajan jälkeen jääminen ole ollenkaan mukavaa noin psykologiselta kannalta!
Minun mieleeni on oikein erityisesti tarttunut sellainenkin muistikuva, miten mukavalta tuntui aina silloin tällöin havaita kaukana edessä yksi pyöräilijä keltaisessa huomioliivissään. Se oli Anu, joka keskivahdin roolissaan jättäytyi välillä tarkoituksellisesti pääryhmän jälkeen, tarkkailemaan jälkijoukon tuloa.
Kesä hellii kulkijoita
Ahvenanmaan kesäkuinen maaseutu oli valtavan kaunista ja vehreää! Minä panin merkille, että monin paikoin metsiköt muistuttivat ehkä enemmänkin Viron, kuin Suomen maisemista. Ne olivat lehtomaisia, enemmistönä erilaiset lehtipuut ja pensaat. Toki näimme sitten myöhemmin myös sekametsiä ja ihan männiköitäkin, mutta eteläisemmän oloisia olivat maisemat, kuin tuolla kotomaan etelärannikollakaan. Ihmekös tuo.
Auringonpaiste siniseltä taivaalta helli näitä matkalaisia ainakin tänä retken ensimmäisenä päivänä. Muualla Suomessa kuuluivat suoranaiset helteet iskeneen monille alueille, mutta täällä ei sentään aivan niin. Tasainen etelän suunnilta puhaltava ja tietenkin mereltä tuleva tuuli viilensi lämpötilalukemat jonnekin 23 asteen tienoille. Mutta kun me satuimme valtaosin polkemaan luoteen tai pohjoisen suuntiin, ei tuo tuulonen päässyt kuin aika harvoin pyöräilijöiden hipiöitä hellimään. Niinpä sitä tuli suorastaan hikoiltua pitkin matkaa ja joskus kaipasi käsiinsä repussa olevia ajosormikkaita. Ei, ei suojaamaan sormia ajoviimalta, vaan pyyhkimään hikeä otsalta, valumasta silmiin.
Kauppatauko ja kaarisilta
Kattby -nimisen kylän risteyksessä tuli eteen kauppa, eikä siitä ohi päästy ajamaan. Koko porukka kerääntyi pihaan ja kaupasta käytiin ostamassa juomia, syömiä, jäätelöitä ja . Siitä sukeutui samalla mitä mukavin noin puolen tunnin mittainen tauko, joka tuntui maistuvan ihan kaikille kulkijoille.
Sitten tuli eteemme komea kaarisilta, joka johtaa pääsaarelta Marsundin yli Eckerön saarelle. Sen ylämäen osa porukasta talutti pyöränsä, jokainen nautti joka tapauksessa näteistä maisemista ja ihanan raikkaasta tuulesta! Sillan toisella puolella minua odotti yksi polkija, jonka pyörän tavarateline oli lähtenyt irtoamaan ja hinkkasi jo kiinni takapyörään. Minä kaivoin vaan esiin sopivat työkalut ja omatoiminen leidi kiristeli osat taas paikalleen tuosta vaan. Muistelen, että porukan kiinni ajaminen pitkään ylämäkeen varusteiden pakkaamisen jälkeen sai meikäläisen kauramoottorin kyllä puuskuttamaan oikein kunnolla.
Shähköpyörrät
Kaksi seurueemme jäsentä lähti retkelle nykyaikaisilla sähköavusteisilla pyörillä. Jopa kysyen joskus kauan sitten, että sopiiko sellainen. Ja sopi tietenkin, sillä mitä ihmeen tolkkua jossain muunlaisessa ajattelussa oikein olisi? Yhtä nerokasta olisi miettiä saako jonnekin mennä nykyään autolla taikka jollain julkisella kulkuneuvolla, vai pitäisikö vaan tulla kävellen tai hevosella?
Mutta eihän sille silti mitään voinut, että niistä lähti pientä herjanheittoa kehittymään aina milloin missäkin retken kohdassa ja tilanteessa. Vähän harmittaa, etten pysty muististani enää tempaisemaan mitään sellaista mainiota tilannetta ja vinoa vitsiä. Mutta sen muistan, että jo vissiin retken ensimmäisenä päivänä alkoi kehittyä tietynlainen lausuntatapa, intonaatio, joka jo sellaisenaan merkitsi jotain vinoilua. Se taisi sisältää voimakkaan painotuksen nimenomaan SÄHKÖ -sanalle.
Mitä sitten oikeasti itse kunkin perinnepolkijan pinnan alla tapahtui, sitä ei voi tietää. Mutta arvailla voin, että haaveiluita jonkun makean sähköavusteisen pyörän hankkimisesta itsellekin joskus, saattoi useammankin retkeläisen päässä pyörähdellä :-).
Maalissa (Käringsund stugby)
Tänä laivamatkan vuoksi aika lyhyenä ensimmäisenä päivänä meitä oli koko ajan piiskannut eteenpäin tietynlainen aikataulupaine. Nimittäin majapaikassamme meille etukäteen varattu päivällinen. Se oli ollut pakollinen varaus, koska mitään muita ruokailupaikkoja ei kulmakunnilla ollut ja tuollakin aukioloajat olivat niukat, ainakin näin lomailijan perspektiivistä katsellen.
Sinnehän letkamme sitten saapui Käringsundbyn monien mökki- ja leirialueiden reunoille. Jotkut porukastamme singahtivat avainten saamisen jälkeen mökeille, laiskempi osa jengiä suoraan terassipöytien ja olutlasillisten ääreen, pizzatilauksiaan odottamaan. Kaikki ehtivät kuitenkin saamaan itselleen ruokaa sekä juomaa ja ainakin tunnin pari siinä sitten hengailimme ilta-auringon lämmössä päivän kokemuksia vaihtaen ja viereisessä satamassa tämän päivän osalta päättyvän kalastusveneiden kilpailun lopputouhuja ihmetellen.
Ensimmäinen illanvietto
Mökkikylässä esiintyi sitten peseytymisprotokollien jälkeen vielä jotain illanvieton kaltaisia toimia, kuten kävelylenkkejä rannoilla sekä vierasvenesatamassa. Minä ja kämppäkaverini Tomi keskityimme pääosin mökkimme terassilla istumiseen, kuin vanhoissa lännenelokuvissa ikään.
Tietämättä oikein mitään riskitasoista siellä päin, nostimme lopuksi kalliit fillarimme mökkiin seuraksemme, ennen huilaamaan vetäytymistä. Moisesta tienasi tietenkin herjan joltain ohi kulkevalta kollegalta: Intiaanipäällikkö ”Nukkuu pyöriensä kanssa”.
Niin kuin usein tahtoo reissuilla käydä, päivän monista tapahtumista ja paikoista ei välttämättä tule yhtään kuvia tulla otettua, edes isossakaan porukassa. Varsinaisista nähtävyyksistä kyllä, saatikka sitten leiripaikoista, missä illat vietetään.
Tarina jatkuu toisen päivän osalta, kunhan se kuvineen kaikkineen pakettiin saadaan.
–Kari
Lähierä™ 
[…] ydinporukka toteutti ensimmäisen pidemmän yhteisen retkensä kevätkesällä, pyöräillen Ahvenanmaan ympäri. Ja seuraavana sellaisena häämöttää edessä tulevan syyskuun ruskavaellus Pallastuntureilla. […]
TykkääTykkää
[…] Mistä porukasta on kyse, selviää parhaiten tämän blogin aiemmasta artikkelista Kaikkien Aikojen Kulkijat. Ja saman ryhmän ensimmäisestä yhteisestä pidemmästä retkestä on olemassa tarina nimeltä Pyöräretki Ahvenanmaalla. […]
TykkääTykkää