Tiivistelmä: Kaksivuotisen vaelluskurssin ensimmäinen yhteinen retki omalla porukalla. Polkupyörillä ympäri Ahvenanmaan.
Retken kolmas päivä vie porukan pääsaaren pohjoiskulmasta etelän suuntaan. Ahvenanmaan kuuluisin panimo testattiin oikein perusteellisesti kahteen kertaan, käytiin tutkimassa kuuluisa Kastelholman linna ja päädyttiin lopulta mielisairaalaan koko porukka!
Koko retki 6.6. – 9.6.2019
RETKIPÄIVÄ 3 – Lauantai 8.6.
Aamutoimet
Ylös joskus, Getabergenin huippuleirit pakettiin ja ennen kahdeksaa jo odottamaan sisälle pääsyä aamiaispaikkaan. Jonkunmoisen härdellin sai meidän 16-päinen joukkiomme sitten aikaan vanhemman tädin pyörittämässä kahvilassa, mutta kaikki selvisi ja jokainen sai vissiin syötäväkseen ja juotavakseen mitä tilasi. Rouva tuli vielä lopuksi ihan hetkeksi juttelemaan kanssamme, joten emme me varmaan hänen päiväänsä heti siihen aamuun kuitenkaan pilanneet.
Kutistuneen alamäen huumaa
Jerry ja Pirkko pääsivät muistaakseni taas lähtemään tielle vähän ennen pääryhmää, joka syöksyi nauttimaan retken helpoimmasta alkutaipaleesta vartin vaille yhdeksältä. Siis laskemaan alas sieltä vuorelta niin lujaa kuin kukakin halusi ja uskalsi. Pieni pettymys se mäki sitten kuitenkin oli ainakin meikäläiselle. Jarruttaa ei tarvinnut, eikä silti mihinkään kovin ihmeellisiin nopeuksiin päätynyt. Max. 49,5 km/t. Ja kaiken kukkuraksi se oli mitaltaankin korkeintaan neljäsosa eilisestä! Oli ohi ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Taisivatpa siis kaikki huipun upeat kokemukset olla rakentaneet siitä mieleen jo mahtavamman, kuin tuo aivan mitoiltansa olikaan. Mutta komea tuo vuori kyllä oli, siitä ei mihinkään pääse!
Valtatietaipaleita
Sovitun mukaisesti kävimme heti alkuun katsomassa lähellä tietä sijaitsevan Getan kirkon. Sen jälkeen lähdimme pudottelemaan nelostietä ensin kaakon ja sitten suoraan etelän suuntaan. Noista aamupäivän taipaleista ei jostain syystä ole minun muistiini tarttunut kovin monia asioita. Sellaisia kuitenkin, että porukka hajosi taas erilaisiksi joukoiksi ja yksilöiksi, jotka etenivät itse kullekin sopivaa vauhtia. Tomi näytti sähköpyöränsä päällä keskittyvän pääosin valo- ja videokuvaamiseen, koska meneminen ei vissiin liikaa työtä tai keskittymistä kuluttanut. Ja loistavaa niin! Koska sieltä pyöräilytaipaleilta ei normaalisti tahdo kukaan ikinä mitään kuvia ottaa. Minä pysähdyin tai hidastelin jonkun kerran, saadakseni hajua siitä, miten eteneminen porukoille maistui. Ja sitten taas välillä poljin vaihteeksi jonkun pätkän ketjut vähän kireämmällä.
Noin kymmen kilometrin ja reilun kahden tunnin tiellä olon jälkeen oli edessä kohta, mistä olimme tuumailleet siirtyvämme ajamaan pitkin pienempää, Vandofjärdenin lännen puolelta kulkevaa tietä. Samalla oli myös tauon paikka. Tuon pikkutien numero 461 haara oli niin huomaamattomasti mäen alarinteessä, että useampikin meistä meinasi hurauttaa siitä ohi, vaikka ryhmää oli risteysalueella jo koolla. Mutta olivat kaikki siirtyneet juuri sen verran syrjään ison tien viereltä, ettei kauempaa voinut mitään havaita.
Yksi taukoesimerkki
Tämän tauon pitämisestä muodostui sitten vaihteeksi oikein mainio esimerkki siitä: A) Kuinka sellainen erittäinkin helposti menee isomman aikuisten porukan kesken ja B) Miten parhaita taukoja ei aikaan saada. Ison tien vierellä ei viitsitty ryhtyä taukoamaan liikenteen melun ja muun semmoisen vuoksi. Hetikohta tuli vasemmalla puolella vastaan oikein varsinainen taukopaikka penkkeineen kaikkineen, alhaalla joen rannassa. Tässä kohtaa opas kuunteli joitain, joiden mielestä se ei ole kiva, kun siellä on luultavasti hyttysiä. Sitten heti perään löytyi mäen päältä harva metsikkö, missä vuonolta tuleva tuuli puhalteli. Varsinaista järven rantaa tai avonäkymää siinä ei tosin ollut, mitä moni varmaan odotti. No, osa porukasta meni jo jossain edellä ja valuivat sieltä pikkuhiljaa vastahakoisesti takaisin päin. Osa halusi mennä takaisin sinne joen rantaan ja osa jäi taukoamaan juuri siihen tien vierelle. Vain kahdelle meistä tuo väljä paikka monine kantoineen ja tuulenkaatoineen istuimiksi kelpasi. Siellä me sitten parisenkymmentä minuuttia taukoilimme kuka missäkin. Jotkut taisivat lähteä peräti eteenpäin etsimään sitä heille oikeaa tauon paikka.
Kaikki ihan OK, vaikka olikin esimerkki jostain muusta, kuin hienoimmin sujuvasta taukoamisesta. Taas kerran opiksi ainakin opasrooleissa toimiville siitä, että asiat on parasta kertoa todella vahvasti ja selkeästi. Ja ylivoimaisesti parasta on tietysti, jos tuntee edessä olevat paikat niin, että tietää mitkä ovat parhaat paikat miltäkin kantilta.
Hämähäkin vauhdillako?
Niin matka taas jatkui pitkin pienempää asfalttitietä, halki rauhallisen maaseudun. Noin 7 kilometrin jälkeen havaittiin kirkko (Finströms kyrka), joka soi meille seuraavan 20 minuutin tauon. Hetipian muutaman kilometrin päästä tultiin jo isolle nelostielle. Siinä kun jäin hetkeksi bussipysäkille varmuuden vuoksi karttaa katselemaan, huomasin hämähäkin verkon kiiltelevän auringossa pyöräni stongan ja etulaukun välissä. Sen mainitseminen aiheutti tietysti naurunpyrskähdyksiä meidän etenemisnopeudestamme noilla maalaisteillä. Kyllähän jäi harmittamaan, etten tajunnut valokuvaa ottaa, ennen sen pois huitaisemista! Mutta siis meidän seuraava pääetappimme olikin sitten siinä vain muutaman sadan metrin päässä edessämme, pienen soratiepiston takana. Ahvenanmaan kuuluisin panimo nimeltä Stallhagen.
Stallhagen – Panimovierailu #1
Sinne me ajelimme pihaan, joka oli täynnään autoja. Tarkemmin katsellen ei kuitenkaan ihan mitä tahansa autoja, vaan vanhoja Volvoja näyttivät kaikki olevan. Ainakin monet niistä myös Suomen rekisterilaatoilla varustettuja. Oluita ja muita virvokkeita sitten jonottaessamme meille selvisi, että panimovierailulle oli juuri vähän ennen meitä piipahtanut myös joku museo-Volvojen kokoontumisajo. Noh, mukavaahan se toki oli kaikin muin tavoin, paitsi kauhean ruuhkan ja jonotuksen kannalta.
Mutta niin me vaan kaikki jaksoimme jonottaa ja saada eteemme erilaisia herkkujuomia, joita sitten nautiskelimme ulkona joenrannan helteisellä terassilla ilman kiirettä.
Majapaikka mielisairaalassa
Pitkän panimotauon jälkeen oli edessä siirtyminen ihan lähellä olevaan majapaikkaamme, Pensionat Stalldalen. Se oli laaja, isojen talojen kompleksi Långsjön –nimisen järven rannalla. Jo heti sinne pihaan ajaessa tuli väistämättä mieleen joku sairaala-alue. Ja sitten vähän myöhemmin joku selvitti netistä paikan olevan vuonna 1934 käyttöön otettu mielisairaala, jonka käyttö siinä tarkoituksessa jatkui aina vuoteen 2011 saakka.
Vasta päärakennuksen kolmas kerros oli saatu kokonaan kunnostettua pensionaattikäyttöön ja se oli kyllä tehtykin vallan hienosti, ainakin meikäläisen silmiin ja makuun. Etenkin hyvin tummasävyinen pääkäytävä, vanhaa matkivine himmeine lamppuineen loi ehdottomasti sellaisen vanhan sairaalan tunnelman! Entisten potilaiden kirjoittamia mietelauseita oli kehystettyinä pitkin käytävien seiniä ja lattialla oli vanhoja, risaisiksikin kuluneita räsymattoja. Huoneet olivat sitten hyvin siistejä (uusia), ilman mitään sairaalafiiliksiä – ainakaan minun mielestäni. Huoneet vallattiin ja mukana olleita tavarakuormia purettiin fillareista, ennen päivän seuraavia säpinöitä. Ainakin osa porukasta ehti käydä myös ulkoterassilla nauttimassa talon päädyssä olevan leipomokahvilan herkuista.
Kastelholman linna
Tämän päivän varsinaiseksi nähtävyyskohteeksi oli pääryhmälle valikoitunut aika lähellä sijaitseva, kuuluisa Kastelholman linna. Vauhdikkaampaa menoa arvostava nelikko oli sen lisäksi päättänyt käydä katsomassa myös kauempana samalla suunnalla olevan Bomarsundin kapeikon ja linnoituksen rauniot. Vauhtiryhmä lähti matkaan jo aiemmin, muu porukka joskus yhden jälkeen. Kastelholmaan oli majapaikastamme tasan 8 kilometrin matka ja se kulki pääosin isoja teitä myöten. Tosin, valtaosalla matkasta pääsi kuitenkin oikeasti ajelemaan mainioita pyöräreittejä pitkin.
Pyörät saimme parkkiin linnan edustan puistoon ja siitä porukka liukeni nähtävyyttä katselemaan erilaisissa pikku ryhmissä, omilla reiteillään ja aikatauluillaan. Minä päädyin kiertelemään linnaa ihan itsekseni. Näin jälkikäteen miettien, varmastikin vanhan kulkurin 50-vuotiset omissa oloissaan mietiskelyn tarpeet ne vaan automaattisesti tuohon ajoivat, jopa tällaisella supermukavasti toimivalla ryhmäretkelläkin. Toki siellä risteillessämme tuon tuostakin toisiamme tavattiin ja kommentteja vaihdettiin.
Vallan komia tuo linna kyllä nykyään on! Minähän en ollut siellä koskaan käynytkään, mutta niin paikalla joskus aiemmin vierailleet, kuin monet infotaulutkin kertoivat siitä, miten linnaa on vähä vähältä vuosikymmenten aikana korjattu lähemmäs loiston päiviensä kuntoa.
Minua kiinnostivat eniten linnan puolustamiseen liittyvät asiat, sekä sijainti maaston ja meren rannan suhteen. Nyt ja silloin ennen. Erilaista esineistöä ja pieniä näyttelyitäkin siellä oli eri paikoissa. Kamerat räpsyivät ainakin Ekon pukeuduttua kokonaan muinaisen ritarin varusteisiin.
Elämä on yhtä Strömsötä
Huhu-, kartta ynnä muut tiedot kun kertoivat ihan lähellä, mäen päällä sijaitsevasta kahvilasta, sinnehän sitten päätyi koko meidän ryhmämme pikkuhiljaa. Pullakahvit tekivät kauppansa helteisellä pihalla ja monet kuuluivat keskustelevan siitä, että koko se ravintoloiden, kahviloiden ja muiden ryhmä kuului jollekin TV:stä tutulle kokille. Olisiko ollut Strömsö –sarjasta? Minä en tiedä yhtään mitään mistään tuollaisista, kun en jaksa TV-ruudun ääressä lainkaan aikaani viettää. Muutamat meistä kävivät myös katsastamassa ihan vieressä sijaitsevan, vanhan, pienen vankilatalon. Ja toiset käppäilivät vielä viereisen kotiseutumuseonkin pihamailla.
Noin samat kolme varttia sitten poljimme takaisinkin sieltä linnasta majapaikkaamme. Pidemmän matkan polkijat kotiutuivat reissuiltaan myös noin samoihin aikoihin ja sitten oli suihkuun menon sekä vaatteiden vaihdon aika. Ennen sitä me kävimme kuitenkin Jerryn kanssa vielä tutkailemassa, eikö tosiaankaan löydy mitään oikoreittiä majapaikkamme ja vain muutaman sadan metrin päässä pellon takana sijaitsevan panimokompleksin välillä? Edes polkua? Mutta kun ei, sen paremmin kartoilla kuin luonnossakaan.
Bomarsundin retkestä minä en tietenkään osaa mitään kertoa. Mutta toivon jonkun siellä käyneen jakavan niitä kokemuksia vähintäänkin valokuvien kautta.
Stallhagen – Panimovierailu #2
Lauantaipäivä huipennettiin sitten päivällisellä Stallhagenin panimoravintolassa, johon olimme jo päivällä tutustuneet. Pyörillä sinne täytyi ajaa, vajaan parin kilometrin matka vallan ison tien kautta, koska mitään muuta reittiä ei löytynyt. Lystiähän se vaan oli löyhytellä leppoisasti kesäillassa. Meikäläisellä toki koko ajan varoen, etteivät kevyiden kesähousujen leveähkö lahje menisi pyörän eturattaan ja ketjun väliin. Klassista pyykkipoikaa kun en ollut muistanut mukaan ottaa.
Paljon muitakin asiakkaita oli siellä iltaa viettämässä ja jotain olutmaistajaisiakin viriteltiin naapuripöytään. Sen verran nälkäistä meidän porukkamme vissiin oli, että ruokien odottaminen tuntui pitkältä. Ja joidenkin osalta se meni oikeastikin pitkäksi jonkun mokan vuoksi. Mutta kaikki saivat kuitenkin ainakin lopulta ruokansa ja ihan hyviäkin ne taisivat olla. Ainakin oman oli, enkä osunut valituksia kuulemaan. Pitkään istuimme sitten vielä iltaa ravintolan terassilla, viimeisen ilta-auringon lämmössä. Ja vielä senkin jälkeen, takkien sekä vilttien avustuksella. Siinä juttuja kertoillessamme ja kokemuksia vaihtaessamme ainakin minulle tuli hyvä tunne, että tämä porukkahan alkaa kyllä jo olla aika hyvin ryhmäytynyt. Mikä onkin tietysti tärkeänä tavoitteena, jotta niin tämä, kuin vielä edessämme odottavat retket muodostuisivat mahdollisimman mukaviksi kokemuksiksi kaikille. Parhaimmiten ja toivottavasti aivan huippujutuiksi!
Mainio oli tämä toinenkin ihan täysi Ahvenanmaan päivämme!
–Kari
Lähierä™ 