Tiivistelmä: Pieni iltaretki keskikesäisessä lähiluonnossa. Tarjoten jostain syystä juuri tällä kertaa yllättävän paljon erilaista ruokaa niin silmille, korville, kuin aivoille.
Retki 30.6.2019.
Metsään elävän mieli
Rauhallisen kotisunnuntain illansuussa alkoi tuntua siltä, että keholle tekisi hyvää joku liikkuminen. Ulkona luonnossa liikkuminen tietenkin. Siitä huolimatta, että juuri eilen ja perjantaina olin päässyt heittämään hienon perinneretken (15 km) kummipoikani kanssa Kopparnäsin alueilla ja vain pari päivää aiemmin oikein muhkean kiepin (18 km) ympäri Meikon pohjoisosien, tutun retkeilykaverin kanssa.
Vaikka aivan sellainen fiilikseen ja pikapäätökseen perustuva lähtö oli kyseessä, löytyihän sille sitten myös jotain tavoitteita, ainakin noin tekosyiksi. Nimittäin mustikoiden kypsymistilanteen kartoitus, joka kovasti kiinnostaa niin vaimoani, kuin minuakin. Sekä myös ykkösvaelluskenkieni testaus. Vasemman kengän iltti kun oli yht’äkkiä ja yllättäen alkanut painaa kipeästi jalan etuosaa Kopparnäsin retkellä. Vaikka oli jo sitä ennen mukavasti palvellut minua koko yli 400 kilometrin tähänastisen sisäänajon.
Jala jalla jalajalavei
Näin jälkeenpäin on helppo ajatella, että tämä iltakävelyn alkuepisodi oli joku enne. Nimittäin heti alkumatkan asfalttikadulla näin edessäni hepokatin. Ja ihan oikeasti poikittain siinä tiellä, uskokaa tai älkää! En tiedä kaiveliko tuo vielä hampaitaankin siinä, mutta haravaa en kyllä ainakaan suussa huomannut. Tuo oli minusta aivan kerta kaikkiaan hauskaa, sillä en muista ylipäätäänkään hepokattia nähneeni missään ikiaikoihin. Saati nyt keskellä tietä. Siinä samalla huomasin myös, että olin unohtanut sujauttaa kameran repussa sitä varten olevaan koteloon. Niinpä koetin sitten vaan saada tuota hepoa tarttumaan edes jotenkin kennolle kännykkäni kameralla.
Tuo alku olkoon tämän jutun ainoa kronologinen komponentti. Kaikki seuraavat ovat vain erinäisiä tuolla pienellä kesäillan metsäkävelyllä eteeni tulleita tapahtumia, huomioita ja mietteitä. Jossain järjestyksessä. Ja jostain syystä esiin nostettuina paljon suuremmasta määrästä havaittuja, sekä mielessä pyörineitä asioita.
Metsän antimia katsellen
Hyvin tutuissa lähimetsissä valitsin reittini niin, että pääsin näkemään useampiakin tuttuja mustikankeruupaikkoja. Ja ilahtuneena panin merkille niitä kypsyvän kuitenkin ainakin kohtuullisia määriä siellä ja täällä. Ei kuitenkaan ollenkaan joka paikassa, missä mustikanvarpuja kasvaa. Kyllä me taas kerran saamme varastomme täytettyä ihan näistä lähimetsistä, yksi kerrallaan talteen nyppimällä, niin kuin aina ennenkin.
Sepelkyyhkyjä pääsin katselemaan jo alkumatkasta useissa paikoissa. Pareina näyttivät lentelevän ja oksilla istuvan, sekä säksättävän ja pulputtavan. Toivottavasti kovin monelta lukijaltani ei mene herne sieraimeen siitä, kun sanon katselevani noita nykyään myös sillä silmällä, että perin herkullisia ovat. Siis saaliina sitten joskus syksyn linnustusten aikaan.
Uudisraivauksen ristiriitaa mielessä
Uuden rakennusprojektin havaitsin käynnistyneen yhdessä paikassa, siellä rauhallisten metsien ja kallioiden keskellä. Kävelin raivauksen kohteena olevan alueen reunoja pitkin, miettien syntyjä syviä. Muiden muassa sitä, miten taas yksi kulma noista hienoista ulkoilumaastoista häviää. Ja sitä, että kyllä meissä suomalaisissa vaan yhäkin on aika monia, jotka haluavat raivata itselleen oman elinpiirin aivan skuttaan ja luonnon keskelle. Enkä pystynyt olemaan myöskään aika paljon samaistumatta tuohon kuvioon. Näkemään sieluni silmillä, miten hieno paikka ja pihapiiri tuohon muodostuukaan. Miten ihanaa siellä on asua ja oleskella aivan luonnon sisässä.
Kovin ristiriitaisia ajatuksia. Lyövät toisiaan korville, mutta jollain tavalla minä vaan näen niitä eri tavoilla, kun katselukulmaani vähän säädän.
Iltarääkäisy!
Yhden kallion laelle juuri päästyäni, suorastaan säikähdin aivan läheltä kuulunutta kovaa ja rumaa rääkäisyä! Heti perään näin ketun juoksevan kallion reunaa pitkin, päästäen yhä samanlaisia rääkäisyjä kurkustaan tuon tuostakin. Koetin mennä vähän perään katsomaan, mistä oikein on kyse, ja se selvisi kyllä heti. Sillä ainakin kaksi pientä ketun poikasta lähti juoksemaan eri suuntiin. Sen jälkeen kettuäiti vielä vingahti pari kertaa eri tavalla, kommunikoiden jotain jälkikasvulleen. Enpä ollut minä ennen (vahingossa) niin lähelle kettuperhettä hiippailemaan sattunutkaan, että tuommoista olisin päässyt kuulemaan ja näkemään.
Sen verran nopeita olivat nuo kohtaamiset, etten mitään valokuvia olisi niistä saanut, vaikka se kamerakin olisi mukanani ollut.
Vaihtelevia maastoja piisaa
Hyvin vaihtelevia maastoja reittini kulki, aivan tarkoituksellisesti. Upeita, männikköisiä kallioita tietenkin. Sellaisille hakeudun aina luonnostani, koska ne ovat vissiin kaikkein lähimpänä minun sielunmaisemiani.
Mutta ihanina pidän myös tummia kuusikoita, lehtoja, pieniä suometsiköitä ja monenlaisia soita. Erilaista aluskasvillisuutta. Kanervikkoa, mustikkamättäitä, saniaisviidakoita, heinikoita, pensaikkoja, niittyjä ja peltojen laitamia.
Von Döbeln metsässä
Niin vaan nykyäänkin kuljetaan aukkoja katsellen. Metsissä. Taas yksi aika uusikin osui reitilleni. Sen äärellä ajatukseni eivät ole ehkä niin ristiriitaiset, kuin asumusten uudisraivauksen kohdalla. Nämä harmittavat vielä paljon selkeämmin. Näyttävät kerta kaikkiaan raiskatulta luonnolta. Tosin kun on noitakin kuitenkin päätynyt katselemaan monien vuosikymmenten ajan, on päässyt näkemään myös sen, miten tuollaiset kerta kaikkiaan pois hoidetut hoitometsät sitten kehittyvät. Pikkuhiljaa aika kauniiksi ja mukaviksi metsiksi ihmistenkin kuljeskella.
Ja minä muistan ikuisesti sen hetken elämässäni, kun tajusin seuraavan asian. Jotkut minun kaikkien kauneimpina suomalaisina metsämaastoina pitämäni maisemat ovat talousmetsiä! Jossain juuri sopivassa kehityksenä vaiheessa. Eli kyllä näitä ristiriitoja vaan liittyy tähänkin asiaan, ainakin minun mielessäni!
Nämä pohdinnat eivät silti ole mitään nykyisen suomalaisen tehometsätalouden ylistystä! Minä uskon, että pienimuotoisemmalla metsien puun korjuun tavoilla voidaan suuri osa metsistä pitää paljon monipuolisempina ja parempina ympäristöinä niin eläimille kuin ihmisillekin. Ja jopa metsän tuotollekin siinä sivussa. Luonnon merkitys kun vaan on hyvin suuri jopa tällekin eläinlajille, joka nykyään luulee nousseensa jonnekin muualle.
Ehkä myös noita aukkohakkuita pitäisi siltikin tehdä, vähäisemmässä määrin. Koska niitä ”luonnollisia aukkoja” ei kuitenkaan enää lainkaan hyväksytä. Eli metsäpaloja.
Aukean laidalla on hyvä havainnoida
Tutun, metsän keskellä olevan niityn tai pellon reunalta, pensaiden suojista pääsin katselemaan aikamoista eläinkavalkadia. Kiikarin olin nimittäin kyllä muistanut mukaani ottaa, vaikka kamera unohtuikin.
Lokkeja en nyt viitsi enempää mainita, mutta sepelkyyhkyjä tuntui olevan liikkeellä tosi paljon. Monia kymmeniä niitä havaitsin, ehkä parinkymmenen minuutin tiirailuni aikana. Lentelevän sinne ja tänne, taikka tepastelevan pellolla. Aina kaksin kappalein.
Sitten havaitsin kaksi ylvästä ja suurta laulujoutsenta pellon laidassa. Ja hekin havaitsivat minut. Aika pitkään jaksoivat epäilyttävää tunkeilijaa sietää, ennen kuin lähtivät hakemaan itselleen rauhallisempaa yöpymispaikkaa. Se oli komeaa katseltavaa, kun nuo suuret linnut kiersivät kaksi kierrosta pellon ympäri korkeutta ottaen! Ja kameran uupuminen harmitti jälleen kerran.
Yksi pieni ketun poikanenkin kuljeskeli pellon jakavan ojan reunoilla kasvavien pensaiden vierellä ja törmäsin häneen vielä aika lähellä silloin, kun poistuin havainnointipaikaltani. Kovin hellyttävän näköisiä ovat ketutkin noin pieninä! Ei mainintaa kamerasta enää.
Ja viimeinen havainnoinnin kohde oli neljä tukkasotkaa, joita kiikarilla tiirailin, ennen poistumistani tuon pellon reunasta. Yleensä enemmän veden äärellä viihtyvien lajien näkeminen tuolla selittyy sillä, että pellon omistaja on ilmeisimmin metsästystarkoituksiin padonnut pienen lammen pellon poikki virtaavaan puroon/ojaan. Ja uiskenteli siellä myös pari kaavelintuakin.
Itikkaraportti
Kai se pitää tämäkin luonnon kokemusten puoli talteen kirjata. Mistään itikoista en lieväksi ihmeekseni nähnyt enkä kuullut oikeastaan vihjettäkään kesäkuun lopun iltaretkelläni. En, vaikka reittini kulki myös jokusten hyttysille perin otollisten paikkojen kautta. Näin siitä huolimatta, että muistan radiosta kuulleeni ”raportteja” hyttysten suuresta määrästä luonnossa nyt.
En muuten havainnut edes paarmoja, joita näinkin lämpöisillä keleillä yleensä pruukaa metsäkulkijan seuraan into pinkeänä hakeutuvan. Nyt olivat liikkeellä ilmeisesti vain jotkut ihme salahiippailijat. Kolme sellaista onnistui eri vaiheissa retkeä haukkaamaan palaset olkavarsieni piiloon jäävistä alapuolista. Pitää kai toivoa, että olivat ihanat puraisut, sillä viimeisiksi ne kyseisille lentäjille jäivät. Jotka edustivat vielä komeasti kolmea erilaista paarmalajia.
Luonnosta palatessa on kaikki kunnossa
Luontoa pääsin siis näkemään ja kokemaan tuolla pienellä (6,5 km / 2 t 40 min) iltaretkelläni jopa enemmän kuin tavallisesti. Syystä tai toisesta. Ja mahdottoman tyytyväisellä ja tyyntyneellä mielellä kulkija retkeltään kotiin palasi. Ihan kaikki asiat tuntuivat taas olevan kohdallaan tämän tallaajan mielessä. Mustikat kypsyvät mukavasti ja kalliit vaelluskengätkin pelaavat kuin Buikki. Taisi olla vaan jäänyt mieheltä huolimattomuuksissaan vasemman kengän iltti vinoon viime retkellä.
Luonnossa oleminen tekee hyvää! Ainakin minulle.
–Kari
Lähierä™ 