Ensimmäinen ruskavaellus 2/7

Osa 2/7 – Hetta-Sioskuru

Tiivistelmä: Jatkokertomus kaksivuotisen retkeilykurssin porukan ruskavaelluksesta Lapin tuntureilla. Katseltuna ja kerrottuna kurssin oppaan näkövinkkelillä.

Tarinan toisessa osassa päästään lopulta polun päähän ja siitä hienoille Lapin selkosille. Sekä myös punnertamaan yli ensimmäisen suurtunturin nimeltä Pyhäkero.

 

Avarat draamamaisemat Pyhäkeron huipulta pohjoisen suuntiin.

 

 

Koko retki 13.9. – 20.9.2019

 

SUNNUNTAI 15.9.

 

Aamu venematkan kera

Porukka nousi ajoissa lauantai-aamuun ihan itsekseen eri huoneista ja tuvista, koska varmasti taipaleille pääsy kutkutti aikalailla itse kunkin mieltä. Oikein muhevat Hetan kodan emännän laittamat aamupalat nautimme ”toimistokodan” ruokasalissa, korkean katon alla ja sitten kaikki siirtyilivät rinkkoineen jo rantaan, venekyytejä odottelemaan. Isäntä Janne viritteli pitkiä puuveneitä ajokuntoon ja jo vähän ennen sovittua määräaikaamme pääsi ensimmäinen 5+1 hengen venekunta matkaan.

 

Aamusumua Hetan kodan venerannassa. Kuva: T.Degerlund.

 

 

Majoituspakettiimme siis kuului myös venekuljetus viistosti yli Ounasjärven, suoraan vaellusreitin alkupisteeseen Enontekiön kylän vastarannalla. Se olikin kerrassaan upea aloitus ensimmäiselle patikkapäivällemme, sillä Ounasjärvi näyttäytyi suorastaan häkellyttävän hienolta tuulen kuljettamine sumukerroksineen pakkasyön jäljiltä! Kovin kylmäksi olimme tuon varhaisen aamun kyydin etukäteen arvelleet ja sen mukaisesti kaikki pukeutuneet. Mutta kun sattui niin, että vene kulki myötäiseen liki millilleen tuulen nopeudella, niin eihän siinä ollut kylmästä tietoakaan.

 

Siellä menee ensimmäinen venekunta Ounasjärven sumun sekaan. Kuva: T.Poutanen.

 

Venekyyti sekä kaikki toiminta kuorman purkamisessa vastapään laiturissa oli niin jämäkkää, kuin vain varmasti vähintään satojen kertojen toiston jälkeen oilla voi. Sen selkeämpiä ohjeita – jotka suorastaan käskyiksikin voi tulkita – ei saa edes Suomen armeijassa. Niinpä jokainen meistä turisteista pääsi mainiosti pois veneestä, suuret ja painavat rinkat saatiin laiturille ja siitä rantaan kapeaa lankkusiltaa myöten.

 

Venematkan tunnelmat tiivistettynä yhteen kuvaan. Kuva: T.Poutanen.

 

Ensimmäinen ryhmä teki sitten pienen taukoleirin rantaan, vaellusreitin alkuun, odottelemaan seuraavien venekuntien saapumista. Olisiko siinä sitten puolisen tuntia kulunut, ennen kuin me kaikki 15 henkeä rinkkoinemme olimme kahdella veneellä järven yli kuljetetut? Niin taikka näin, ei tuo odottelu mukavassa seurassa pitkältä tuntunut!

 

Suomen Ladun termi ”rinkkatauko” sai ihan uuden merkityksen. Kuva: K.Rantanen.

 

Kaiken kaikkiaan meille jäi kerrassaan hyvät kokemukset Hetan Kodasta! Joka ainoa asia oli tehty mukavaksi ainakin juuri meidänlaisellemme retkeilyporukalle. Majoitukset, kuljetukset, sauna, tulipaikat, aamiainen, maisemat. Ei voi kuin suositella!

 

Siitä se lähtee! Kuva: T.Poutanen.

 

 

Patikan hienot alkutaipaleet

Siitä se sitten lähti. Kulkemaan hienoja männikköisiä kankaita pitkin Suomen Lapin vanhin vaellusreitti. Ja meidän ensimmäinen yhteinen vaelluksemme rinkat selässä. Minä tallustin edellä, koettaen asetella vauhtia ehkä noin sopivaksi kaikille. Mikä ei toki oikeastaan koskaan täydellisesti onnistu. Eikä varsinkaan, kosken vissiin osannut tarpeeksi selkeästi kommunikoida sitä, että pidän vähän matkaa alkuun vähän kovempaa tahtia, jotta saadaan järvenrannan jääkylmässä aamutuulessa hyytyneet jäsenet vähän sulamaan. Mutta kyllä se siitä sitten lähti sujumaan paremmin ja paremmin. Etenkin kun Jerry kokeneena konkarina osasi hienosti vahtia jonon häntää ja pitää positiivista henkeä yllä.

 

Jonossa marssitaan kohti seikkailuita. Kuva: T.Poutanen.

 

Noin tunnin ja vartin marssin jälkeen otettiin retken ensimmäinen lyhyt rinkkatauko. Mukavaa paikkaa tuolle ei ollut vaikea löytää, koska sellaisia oli oikeastaan aivan koko ajan polun molemmilla puolin! Porukka levisi hienolle jängälle suit sait, jokaisen pienen ryhmän löytäessä oman mukavan paikkansa, ilman isompia etsiskelyitä. Jotain pientä välipalaa nautittiin ja vettä hörpittiin. Pitkällensä jänkhälle myös jokuset itsensä oikaisivat, minä mukaan lukien. Tuo tuntui mukavalta jo senkin vuoksi, että heikko mutta kylmä tuulahtelu jäi siten sinne ”yläilmoihin”.

 

Retken ensimmäinen tauko hienolla mäntykankaalla. Kuva: E.Tapanainen.

 

Ennen Pyhäkeron kämppää polku ylitti yhden suoalueen retkemme ensimmäisiä pitkospuita myöten ja siinä oli kiva katsella sekä valokuvata hienosti jonossa marssivaa jengiä.

 

Pitkospuilla tiukassa muodostelmassa. Kuva: K.Rantanen.

 

 

Lounasleiri Pyhäkeron kämpällä

Sieltä se Pyhäkeron autiotupa sitten tuli näkyviin suon yli, tunti ja vartti liikkeelle lähtömme jälkeen. Tutulta vaikutti tuo pihapiiri meikäläiselle, vaikka toki aika erilaiselta näyttikin kuin vuosia sitten metristen lumihankien alla. Erinäistä toiveajattelua oli kyllä taipaleilla harrastettu latukahvilan aukiolon suhteen, mutteivät käyneet toteen. Ei se kuitenkaan auki ollut nyt sulan kelin aikaan. Niinpä porukkamme hajaantui sitten eri paikkoihin lounaitaan valmistamaan ja nauttimaan. Jotkut ison pöydän ääreen pihalla, toiset latukahvilarakennuksen eri seinustoille ja terasseille.

 

Osa seurueesta lounastaa ulkopöydän ääressä. Kuva: P.Ahonen.

 

Pihan keskellä olevasta kaivosta pumpattiin vettä kukin vuoroonsa ja siinä sai katsella, miten itse kukin oppi tuontyyppisen pumpun vakiokäytöksen, eli vauhdikkaan louskutuksen tarpeen. Kai  maar erilaisia ”kannustuspuheenvuorojakin” siinä käytettiin. Monenmoista herjanheittoa esiintyi myös keitinrintamalla. Johtuen lähinnä minun pakkiparini Tomin supernopeasta Jetboil -keittimestä, joka kiehautti litran vettä muutamassa hassussa minuutissa. Siinä vaiheessa kun kilpakumppanit tulivat kyselemään joko teillä vesi kiehuu, meilläpäin olivat jo aterioinnitkin loppusuoralla :-).

Vain hiukkasen yli tunnin mittainen tuosta retkemme ensimmäisestä lounastauosta muodostui. Ihan itsekseen, ilman että oppaan täytyi asiaan yhtään paneutua saati ryhtyä patistelemaan. Pientä ympäristön tutkailuakin siinä kerettiin tekemään, muiden muassa käyden katsastamassa autiotupa. Ja ihan leppoisalta vaikutti vielä kaikkinainen touhu sekä oleilu. Vaikka ensimmäisellä yhteisellä rinkkaretkellään onkin, kyllä tämä porukka taitaa vaan olla jo aikalailla yhdessä retkeilyyn hioutunutta, monien päiväretkien sekä Ahvenanmaan pyörävaelluksen kautta.

 

Pyhäkeron perinteinen pieni autiotupa. Kuva: T.Poutanen.

 

 

Ensikoetoksen alkusävelet

Päivän ensitaipaleella Ounasjärven rannasta Pyhäkeron tuvalle olimme jo toki nousseet korkeuttakin noin sadan metrin verran, mutta se oli tapahtunut niin pieninä inkrementteinä, ettei mokomaa ollut kukaan edes huomannut. Ja vallan mukavan loivasti polku jatkoi eteenpäin myös tuosta., ensinalkuun. Toki noin saman tien maasto alkoi muuttua mäntymetsäisestä ensin tunturikoivikoksi ja sitten vallan avoimeksi paljakaksi.

 

Maasto alkaa muuttua. Kuva: P.Ahonen.

 

Mutta mutta. Kyllähän se polun jyrkkyys siitä sitten nopsasti ”petraantui” sellaiseksi, että painavat rinkat selässään jokainen päätyi etsimään sitä omaa kulkemisen tahtiaan. Kuinka paljon halusi puuskuttaa, kuinka paljon hikoilla, kuinka lähelle maitohapotusta jalkalihaksiaan viedä?

 

Ilmeetkin kertovat, että punnerrus on alkanut. Kuva: T.Poutanen.

 

 

Nautiskellen tai hampaat irvessä – mutta ylös mennään!

Joukon etummaisena minä kerroin – tai ainakin yritin saada tietoon  – niin takaoppaalle, kuin muillekin, että tulevat pitkät nousut jokainen voi mennä ihan omaa tahtiaan, etsien sitä itselleen sopivaa tunturinvalloituksen tapaa vauhteineen ja taukoineen. Emme yritä pitää joukkoa koossa, vaan tapaamme sitten seuraavan kerran Pyhäkeron huipulla. Tämä oli helppoa ja turvallista, kun edessä oli vain yksi iso ja tiuhasti viitoilla merkitty polku ja näkyvyyskin täydellinen. Sekä vielä takaopas varmistamassa, ettei kukaan jää matkalle jonkun harmin vuoksi.

Minulla kun oli päässyt edellinen keikka kesäisillä tuntureilla rinkka selässä jäämään taas jo kolmen vuoden taakse, iski päälle halu tuulettaa elimistöä. Niin lähdin tikuttamaan polkua ylös sellaista tahtia, jossa vanha höyrykone puuskutti eteenpäin noin täydellä matkatehollaan. Sellaisella, mitä pystyy ylläpitämään pitkään. Sellaisella, missä jalkalihaksiin ei lähde muodostumaan maitohappoa ja pumppu jyskyttää jossain noin 80% teholukemissa, eli meikäläisellä noin 150-160 pulssilla. En minä mitään sykemittareita ole enää ikuisuuksiin viitsinyt käyttää, vaan tunnen kehoni ja pulssini tarpeeksi hyvin tuhansien kaikenmoisten ähellysten jäljiltä.

 

Takana tulijat jääneet mutkan taa, mutta maisevat ovat hienot! Kuva: T.Degerlund.

 

Niin sitä sitten mentiin. Aina välillä pysähtelin hetkeksi katselemaan taakseni sopivissa kohdissa ja havainnoimaan, miten meidän joukkomme sieltä ylös tulee. Jonohan lähti tietenkin heti venymään reippaasti, eikä letkan häntää pystynyt alkukilometrin jälkeen enää havaitsemaan tunturin nikamien takaa. Noin samaa tahtia nousevia reippaita kulkijoita jengissämme tokimyös  oli, mikä oli tullut selvästi esiin jo Ahvenanmaan pyöräretkellämme.

 

Viileä huipputauko

Minä siis puuskutin menemään koko nousun (noin 1,5 km ja 300 metriä korkeutta) yhtä soittoa, pysähtyen tasaamaan henkeä vasta siellä Pyhäkeron huipulla. Takit ja puserot olivat tuollaisessa menossa lentäneet rinkan päälle ja huipun navakka tuuli tuntui ihanan raikkaalta! Tosin vain ihan pienen aikaa. Sillä se pohjatuuli oli vain muutaman asteen ”lämpöinen” ja alkoi nopsasti tuntuakin juuri sellaiselta, hyytävältä.

Yksi ja kaksi kerrallaan tuuliselle huipulle alkoi sitten saapua muita meikäläisiä. Vaikka siellä vallitsi lievästi sanoen viileä keli, kyselin muutamilta ensimmäisiltä, että pidetäänkö kuitenkin kunnon tauko siellä? Odottaen kaikkien muiden saapumista ja ihaillen sekä itä- että länsisuuntaan avautuvia kerta kaikkiaan upeita maisemia. Minä kuulin vain positiivisia vastauksia ja kehotin sitten kaikkia pukemaan päällensä kaiken taukovaatteiksi kelpaavan, mitä rinkoissa mukana oli. Samaten vetämään pitkäkseen tunturinhuipun matalan aluskavillisuuden päälle, koska siinä maan pinnassa tuulen vaikutus on hurjasti paljon vähäisempi, kuin vaikka istumassa ollen. Niin kai porukka sitten tekikin ja erilaisilla menestyksellä jotenkin lämpimänä pysyi. Tai ainakin hengissä.

 

Korkean ja viileän paikan leiri Pyhäkeron huipulla. Kuva. E.Tapananainen.

 

Minä otin rinkan päältä mukanani kulkevan Fjellduken King Size pivipussin, sukeltaen sen sisään täydelliseen tuulensuojaan ja lämpimyyteen. Tietäen se olevan vähän harmillisen epäreilua, koska kenelläkään muulla ei tietenkään sellaista mahdollisuutta ollut. Mutta koskas ja mitenkä minä tuota sitten oikein käyttäisin, jollen tuolla?

Minun kohdallani tuon huipputauon mitaksi tuli peräti 50 minuuttia, niin kauan otti porukan uudelleen kokoontuminen tuon aika raisun nousutaipaleen jälkeen. Aikamoisen varma olen siitä, että jokainen koki jotain voittajafiiliksiä tuonne päästyään, mutta kaikenlaisia muunlaisiakin kommentteja kyllä ilmassa lenteli. Toivottavasti ainakin jonkun verran herjamielessä? Parhaat niistä taisivat lähteä Tomilta, joka isona miehenä kuljetti selässään myös isoa ja raskasta rinkkaa. Lainaan niistä nyt juuri tähän kohtaan vain yhden, jota hän ehdotti retken teemalauluksi ainakin itselleen: ”Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti …” a’la Matti & Teppo :-).

 

Dramaattisia maisemia koillisen suuntaan. Kuva: T.Poutanen.

 

 

Loppupäivä pelkkää alamäkeä

Kuinka ikinä paljon vaeltajia ja suoranaista ruuhkaa tällä Suomen vanhimmalla ja Lapin yhdellä hienoimmista vaellusreiteistä joskus lieneekään, minä en muista nähneeni ketään muuta kuin meidän porukkaamme tuolla Pyhäkeron huipulla!

Siitä matka lähti jatkumaan eri asteisesti laskevia rinteitä myöten kohti päivän päämääräämme, Sioskurun tupaa. Minä jäin viimeiseksi tuohon huippuleiriin, pakkailemaan Dukeani takaisin rinkkaan ja sen jälkeen otin jonon kiinni juoksemalla. Jos tuollaista kiitämistä kivikkoista polkua alas melkein 30-kiloinen rinkka selässä nyt voi juoksuksi kutsua, mutta kyllä se ainakin hien nosti taas pintaan ja sai nopeasti varsinkin monet jalkojen vähemmän käytetyt lihakset huutamaan hoosiannaa! Niinpä päädyin lopulta patikoimaan muiden mukana jossain jonomme kärkineljänneksen tienoilla.

 

Antaa mennä kun on alamäki taas. Eikun vihdoin. Kuva: T.Poutanen.

 

3,6 kilometrin mittainen oli tuo ensimmäisen päivän lopputaipaleemme Pyhäkeron huipulta alas Sioskurun kämpälle ja alle tunnin siihen käytimme, sisältäen yhden pienen rinkkatauon jalkojen lepuuttamiseksi.

 

Pienet huiluut ovat yhtä paikallaan ala- kuin ylämäissäkin. Kuva: T.Poutanen.

 

Sioskurun kämpällä

Siellä vilisi kohtalaisesti muitakin vaeltajia jo kun me sinne saavuimme noin neljältä. Kaikki he touhusivat kuitenkin joko terassilla taikka autiotuvassa. Meidän matkanjohtajamme Päivi kaivoi repustaan esiin varaustuvan avaimen ja sinne porukkaa sitten änkeytyi. Tosin vain kahdeksan meidän 15 hengen porukastamme, koska tämä tupa on sellainen vanha ja aito ja pieni. Me toki olimme kaikkeen jo etukäteen varautuneet ja viisi meistä päätyi rakentamaan leirinsä ulos tunturinrinteille. Anu & Jerry teltalle aika lähelle kämppää, Eila & Eko löysivät puolestaan sopivan tasaisen paikan vasta kaukaa purolaakson vastakkaiselta rinteeltä. Minä viritin itselleni nopeimman ja alkeellisimman mahdollisen tarppikatoksen tuvan takana olevan tunturikoivun ja puupinon väliin. Sen alle sitten vaan pivipussi, makuualusta ja makuupussi.

 

Molemmat meidän porukkamme Sioskurun telttaleirit näkyvissä. Kuva: T.Poutanen.

 

Muuten olisin tehnyt leirini vain pelkästään pivipussin sisään, pehmeän varvikon päälle, jolleivät sääennusteet olisi lupailleet vesi ja räntäsadetta paikalle aamuyöksi.

 

Iltaelämää

Kovin erityisiä en niistä muista. Varaustuvassa vallitsi varmaan lämmin ja tiivis tunnelma porukan kesken. Ulkoilmaelämään tänään asettuneena minä en montaa hetkeä siellä tuona iltana viettänyt ja erilaisia turinointeja piisasi kyllä koko ajan viilenevällä tupien terassillakin. Uusia retkeilijöitä saapui paikalle myös pitkin iltaa, pystyttäen telttojaan eri paikkoihin lähirinteitä. Pari meikäläisistä oli löytänyt yösijansa autiotuvan puolelta, joka ei kokonaan näkynyt täyttyvänkään.

 

Iltaelämää Sioskurun varaustuvassa. Kuva: P.Ahonen.

 

Viileä yö kun oli luvassa ja pitkät tovit vain paikallaan löhöilty, minä tein tietenkin vielä iltalenkin ennen yöpuulle vetäytymistä. Tai peräti kaksikin. Ensin yhden katselemaan jokusen sata metriä Siosjoen vartta yläjuoksuun ja sitten vielä varsinaisen ”verenkiertolenkin” ylös vastakkaisen tunturin rinteelle, minne polku meidät huomenna johdattaa.

 

Siosjoen kuohuja iltalenkillä. Kuva: T.Poutanen.

 

 

Päivän reitti Googlen satelliittikuvalla. 12,8 km ja 6 t 2 min.

 

 

Tarina jatkuu seuraavassa osassa otsikolla:

Osa 3/7 – Sioskuru-Hannukuru

 

–Kari