Osa 3/7 – Sioskuru-Hannukuru
Tiivistelmä: Jatkokertomus kaksivuotisen retkeilykurssin porukan ruskavaelluksesta Lapin tuntureilla. Katseltuna ja kerrottuna kurssin oppaan näkövinkkelillä.
Toinen retkipäivä tarjoilee kulkijoille lunta, räntää, vesisadetta ja kylmiä tuulia. Siis erinomaista tuntumaa siihen, ettei tunturissa ollenkaan aina paistatella leppoisissa säissä. Päästiin maistelemaan rupukelin alkeellisen eväsleirin suojan outoa huumaa, sekä hienon varaustuvan luksusta päivän päätteeksi.
Koko retki 13.9. – 20.9.2019
MAANANTAI 16.9.
Huurteisia ja sateisia aamutoimia
Meikäläinen nukkui oikein lämpöisesti pienessä Duke-pesässään, joskin ehkä pikkuriikkisen normia levottomammin. Johtuen vaan tarpin paukkeesta saderintaman edellä kulkevan tuulen kynsissä. Illan viimeisimmän ennusteen mukaan sateen piti alkaa kello seitsemältä. Niinpä minä nousin kuudelta ja purin leirini pois kuivan sään aikaan. Laavukangas oli silti kyllä enemmänkin kuin märkä. Sillä ensin sen molemmat pinnat olivat pisartuneet täyteen kostean ilman lämpötilan pudotessa iltayöstä ja sitten kaikki tuo vesi oli jäätynyt yön pakkasessa.
Mutta jonkun kollegan kanssa ravistamalla saimme siitä enimmät lumet ja sohjot pois ennen pussiin pakkaamista. Meidän porukkamme alkoi touhuta aamutoimiaan kuka mihinkin aikaan, kuka missäkin paikassa. Siis sekä varaus-, että autiotuvassa, kuin myös kahdessa telttaleirissä. Kaikki teltassa nukkuneet eivät olleet kuulemma ihan hyvin tarjenneet yön pakkasessa. Siinä meidän pikkuhiljaa lähtöön valmistautuessamme se sadekin sitten lopulta alkoi. Ennen taipaleelle lähtöämme kello 9:49 Tomi nappasi AK3-porukasta vielä ryhmäkuvan Sioskurun kämpän edustalla.
Sadepäivän alkutaipaleet
Siitä lähti jengi taas talsimaan pääpolkua pitkin etelään, kohti seuraavaa leiripaikkaamme Hannukurussa. Jo heti melkein ensiaskeleista huomasimme tästä päivästä tulevan kovin erilaisen, kuin edellinen. Mitä ylemmäs polku johti, sitä enemmän alkoi olla lunta ja sohjoa jo polullakin ja täytyi koettaa varoa liukastumisia. Sauvat olivat noissa oloissa tietenkin ihana apu ja turva! Paikkapaikoin jotkut polun kohdat olivat muuttuneet puroiksi, joita kulkijat jostain syystä pyrkivät vähän välttelemään vaelluskengissään.
Mainita pitää myös eriasteisten tuulten piiskaama, yhden tai kahden asteen lämpöinen sade. Mutta tässäkin kohtaa näitä ”tunturielementtejä” tarjoiltiin meille silleen vain aika sopivasti lievennettyinä versioina. Tuuli ei nimittäin ollut sinnepäinkään mitään myrskyluokkaa ja ennen kaikkea se puhalsi koko ajan jostain pohjoisen suunnilta, kun me marssimme kohti etelää. Niinpä tuommoinen keli ei nyt kovin kummoiselta tuntunut sadevarusteissaan marssivalle porukalle.
Yli ylängön, melkein tauotta
Eri vauhteja niin suuri porukka tietenkin luontaisesti kulki ja jo lähtiessä oli sovittu – tai ainakin ilmoitettu – että jokainen edetköön itselleen sopivinta tahtia, mukavasti ja turvallisesti. Niinpä me sitten marssimme pieninä ryhminä yli tuon vaihtelevan tunturiylänköalueen. Minä kuljin kärjessä väliin yhden, toisinaan parin kolmen retkikumppanin kanssa ja joskus sopivissa maastokohdissa koeteltiin katsella taaksepäin, miten muu porukka siellä tulee. Vain jokusen seuraavan ryhmän pääsi noissa maastoissa kuitenkin parhaimmillaankin näkemään ja vaikka joku pidempi sihti olisi kenties teoriassa ollut joskus olemassakin, sinne ne häipyivät sateen ja pilvien sekaan. Kovin laajan mahtavista maisemista ei noissa kelissä tietenkään päässyt nautiskelemaan, päinvastoin kuin eilen.
Mutta kyllä ne tunturit villeiltä ja suurilta tuntuivat, etenkin juuri tuollaisina! Tämän päivän korkein kohta oli Rouvivaaran ylitys 551 metrin korkeudessa, noin 250 metriä sen huipun länsipuolelta, mistä tämä pääpolku kulkee. Emme me toki tuota ylitystä mistään muusta huomanneet, kuin siitä, että polku alkoi pikkuhiljaa laskeutua enemmän kuin nousta.
Meidän kärkiryhmämme ei pitänyt taukoja oikeastaan ollenkaan, jollei nyt paria ihan pientä huikkapysähdystä polun päällä sellaisiksi lasketa. Keli ei vaan houkutellut ketään mihinkään istuskelemaan. Mutta minua alkoi pikkuhiljaa kaihertaa se, ettei ollut mitään tietoa siitä, miten takana tulevien taival sujui. Meillä oli kyllä mukana kätevät LA-puhelimet kärki- ja takavahdilla, mutta niistä olivat akut simahtaneet jossain vaiheessa eilen. Enkä minä ollut muistanut tai saanut aikaseksi paristoja vaihtaa, vaikka paketti niitä rinkassani kulki. Nyt se harmitti, kun mieleen putkahtivat kaikenlaiset ajatukset siitä, miten asiat mahtaisivatkaan kehittyä, jos jotain harmeja eteen tulisi. Esimerkiksi niinkin paljon, että takaoppaan täytyisi lähteä saattamaan jotain nilkkansa oikein pahasti niksauttanutta takaisin ihmisten ilmoille oikoreittiä pitkin vaikka Ketomellaan.
Lounastauko sateessa ja viimassa
Yhden kunnon evästauon pitämisestä sitten juteltiin ja suorastaan sovittiinkin. Päättäen yrittää katsella edes hiukkasen pohjoistuulelta suojaisempaa paikkaa, polun lähdettyä laskeutumaan Rouvivaaralta. Mitään kunnollista tuulensuojaa ei kuitenkaan näkyviin tullut, joten päätin sitten taukopaikaksemme yhden puronvarren loivalta, etelään päin suoaukealle laskevalta rinteeltä. Tämä tapahtui vaelluksen ajalla 2 tuntia ja matkalla 7,5 km.
Minä kaivoin rinkkani päällä olevasta kuivasäkistä 4×3 metrin kokoisen tarpin, tarjoten sitä suojaksi noin 4-5-6 hengelle, kunhan sopivat tavat ja paikat sen reunojen alta löytäisivät. Ja kyllähän jengi niitä mainiosti löysikin, ryhtyen itse kukin erilaisia eväitä nauttimaan tai peräti lounasta valmistamaan. Tarpin suojissa nakerreltiin vain jotain kevyitä eväitä, mutta yksi tai kaksi keitintäkin näytti lähtevän pöhisemään muutamien metrien päässä. Minä olin heti tarpin ulkoiluttamisen jälkeen sukeltanut suojaan ja lämpimään ison pivipussini sisään, missä nakertelin vain hissukseen suklaapatukkaa ja siemailin vettä leilistä. Energiaa ja nestettä. Mitään muuta ei elimistö välttämättä jaksaakseen tarvitse, eikä minun kehoni nyt mitään muuta edes halunnut.
Meikäläisiä saapui sitten alkeelliseen lounasleiriimme tasaiseen tahtiin, yksi, kaksi ja kolme kerrallaan. Tomi ei viitsinyt taukoilla ollenkaan, vaan senkun jurmuutti eteenpäin suuren sateenvarjonsa alla, jonka profiilin pystyi tunnistamaan vielä kaukaa suon toiselta puoleltakin. Kohta saapui paikalle myös häntävahtimme Jerry ja tiesimme kaiken olevan kunnossa.
Minulle ainakin jäi jotenkin mukavat fiilikset tuosta yksinkertaisesta evästauosta tuulen ja sateen keskellä. Niin kuin minulle on jäänyt joka ainoasta tauosta, kaikilla retkillä, kaikissa keleissä, kaikkina vuodenaikoina. Tuhansia kertoja. Kovasti toivon, että mahdollisimman moni muukin AK3-porukasta pystyi ainakin jotain samankaltaisia väreitä pintansa alle saamaan myös tuollaisesta tauosta. Sellaisiahan syntyy helposti ainakin silloin, kun pystyy tauoilla kunnolla suojautumaan luonnonvoimilta ja pysymään lämpimänä keleistä riippumatta.
Viimeisinä saapuneet Anu ja Jerry jäivät jatkamaan rauhassa omaa lounastustaan, kun me muut pakkasimme kasaan eväsleirimme ja lähdimme jatkamaan matkaa noin kello 13. Kaikkiaan 72 minuutin mittainen oli tuo tauko meille ensimmäisinä sinne saapuneille.
Loppumatka Pahakurun kämpän kera
Eipä sitä matkaa sitten enää paljon jäljellä ollutkaan. Pian jo kävelimme pitkiä pitkospuita, joiden päässä häämötti pieni mökki, Pahakurun kämppä. Pieni ryhmä meikäläisiä jäi sinne viettämään kahvitaukoa lämpimässä, muiden jatkaessa tallustelua kohti määränpäätämme. Puolitoista kilometriä oli matkaa jäljellä ja se vei sitten aivan erilaisten maastojen halki kuin tähän mennessä. Kuljimme pitkin erilaisten kivikoiden ja tunturikoivikoiden sävyttämää Pahakurua, kunnes Hannukurun rakennuksia alkoi tulla näköpiiriin.
Hannukurun alkuhärdellit
Matkanjohtajamme Päivi kaivoi repustaan varaustuvan avaimen ja sitten alkoi jonkunlainen kevyt ryntäys hyvien petipaikkojen varaamiseksi. Pienen, kätketyn hymynkareen kera seurasin tuota hyvin tavallista touhua, jonka kierrokset vaan lisääntyivät likemmäs puolen tunnin ajan. Koska meille ei ollut selvää, kumpaan kahdesta samanlaisesta tuvasta meillä kuinkakin paljon varattuja makuupaikkoja oli. Kuinka monta Hannaan ja kuinka monta Hannuun? Kyllähän ne siitä sitten lopulta selvisivät ja kaikki jotkut paikat itselleen löysivät. Etenkin kun Anu & Jerry olivat päättäneet yöpyä nytkin telttaleirissä ja retkeltä pois jääneen Saijankin paikka oli vapaana käyttöön.
Minäkin heitin sitten lopulta makuupussini jonkun vapaalta näyttävän punkan päälle. Mutta kaksi kertaa sen jälkeen vielä sain sen toisaalle roudata, erinäisten makuupaikkajärjestelyiden seurauksina. Niiden sellaisten ”kuka haluaa nukkua kenenkin lähellä” –tyyppisten touhujen, jotka lahjomattomasti kertovat leppoisan eränkävijän käytösmallien olevan monilla vielä haeskelemisen alkuvaiheissa.
Mukavaa kämppä- ja leirielämää
Mutta ihan mukavaksi se kämppäelämä siitä sitten kehkeytyi. Tupa lämpisi aika nopsaan valtavan kokoisen Jötul-kaminan tulilla ja kaikki kostuneet varusteet kuivuivat kämppien välissä sijaitsevassa kuivaushuoneessa, oman pikkukaminansa lämmössä. Hyvin täydeksihän tuo kuivaamo tosin nopsaan muuttui ja sellaisen sotkun pikku seuraamuksia ihmeteltiin sitten seuraavina päivinä. Saunavuorojen maksamisista oli jotain säpinöitä, jotka vissiin jotenkin ratkaistiin ja osa porukkaa kävi saunomassa jo tänä iltana.
Minun teki nyt mieleni jättäytyä vaihteeksi kaikkien yhteistouhujen ulkopuolelle ja niinpä kuljeskelin ympäri tuota laajaa Hannukurun ”leirialuetta”, katsellen talviretkiltä tuttuja paikkoja ja vaihtaen muutamia lauseita erinäisten muiden kulkijoiden kanssa. Hauskan töyrään päällä olevassa autiotuvassa kävin moikkaamassa siellä yöpyviä reippaita kavereita, jotka virittelivät juuri ulkotulia hienolle näköalatulipaikalle. Hannukurun kota, joka oli vuosia sitten tarjonnut minulle luksusmajoituksen paukkupakkasten keskellä, minun oli pakko käydä katselemassa oikein kahteenkin kertaan. Ja koskei siellä näkynyt enää ketään vähän myöhemmin illalla, päähäni hiipi ajatus nukkua seuraava yö siellä.
Nostalgiayöpyminen Hannukurun kodassa
Niinpä minä kävin tekemässä sinne tulet, haloin ja kanniskelin sinne polttopuita muutamaan otteeseen illan aikana. Ja sitten kun meidän porukkamme alkoi valmistautua yöpuille, minä kannoin makuuvarusteeni ja iltapalatarvikkeeni kotaan. Siellä rauhoituin hyvin samaan tyyliin, kuin silloin joskus kauan sitten. Ja niin minä pääsin kuin pääsinkin siihen samankaltaiseen yksin olemisen tunnelmaan, kuin aiemminkin.
Tarina jatkuu seuraavassa osassa otsikolla:
Osa 4/7 – Hannukurun tuplaleiripäivä
–Kari
Lähierä™ 