Osa 1/7 – Kohti Lappia
Tiivistelmä: Jatkokertomus kaksivuotisen retkeilykurssin porukan ruskavaelluksesta Lapin tuntureilla. Katseltuna ja kerrottuna kurssin oppaan näkövinkkelillä.
Tarinan ensimmäinen osa kertoo pitkäjänteisestä retkeen valmistautumisesta, matkasta Lappiin, sekä tapahtumista ennen ensimmäistä vaelluspäivää.
Koko retki 13.9. – 20.9.2019
Retkeilykurssin ryhmän toinen pitkä retki
Mistä porukasta on kyse, selviää parhaiten tämän blogin aiemmasta artikkelista Kaikkien Aikojen Kulkijat. Ja saman ryhmän ensimmäisestä yhteisestä pidemmästä retkestä on olemassa tarina nimeltä Pyöräretki Ahvenanmaalla.
Samoin kuin tuon ensimmäisen pitkän retken kohdalla, myös tämän eteen oli tehty pitkäjänteisiä ja huolellisia ennakkovalmisteluja jo keväästä lähtien. Turvallisuussuunnitelmaan mietityt ja kirjatut opashenkilöiden roolitukset olivat juuri samat kuin tuolla edellisellä retkellä. Lapin vaelluksen sopivista varusteista oli jaettu informaatiota, sekä pidetty myös yksi niitä asioita koskeva iltasessio yhdessä. Katsellen jo silloin myös ihmisten mukanaan tuomia erinäisiä varusteita ihan käytännön tasolla.
Ennakkoharjoittelua
Kevään ja syksyn välissä oli ollut useampia Kirkkonummen kansalaisopiston piirissä tapahtuneita vähän pidempiäkin luontoretkiä, missä tulevat Aikojen Kulkijat olivat voineet testailla varusteitaan. Niihin kuului myös kaksi sellaista retkeä, jotka AK3-ryhmäläiset kulkivat aivan sellaiset täyspakaasit selässään, kuin sitten oikeasti Lapin selkosillakin. Ensimmäinen niistä oli aika helppo, polkuja pitkin kulkeva Rinkkasulkeiset Meikojärven ympäri.
Toinen oli sitten varsinainen kenraaliharjoitus juuri viikkoa ennen ruskavaellusta, sunnuntaina 8. syyskuuta. Kun kerron tuon lenkin olleen ”vain” noin 14 kilometrin mittainen, arvelen ainakin jokusen lukijan nyrpistävän nenäänsä. Eihän tuollainen nyt mikään oikea kenraaliharjoitus voi Lapin vaellukselle olla. Mutta sanonpa vaan, että kyllä se aikamoinen hikilenkki oli! Nimittäin kun allekirjoittanut vei 16 hengen retkuetta koko syyspäivän mitan pitkin Meikonsalojen kaikkein vaikeakulkuisimpia maastoja, niin kyllähän kaikki tiesivät ulkoilleensa. Varsinkin painavat rinkat selässään!
Ja kun kaikki mukana olleet AK3-tyypit tuon retken sitten enempiä valittamatta selvittivät, minä puolestani tiesin että A) He selviävät myös joka ainoasta edessämme odottavasta päivämatkasta Lapin tuntureilla ja B) Ne polut tuntuvat suorastaan riemullisilta kävellä, vaikka nyt sitten korkeuseroja vähän enemmän eteen tuleekin.
Ekaa kertaa tuntureille rinkka selässä!
Miksikäs me sitten näin perusteellisesti olemmekaan tähän edessä häämöttävään ruskaretkeen valmistautuneet? No siksi, että melkoisen montaa, ellei peräti suurinta osaa, AK3-ryhmän jäsenistä odottaa elämänsä ensimmäinen Lapin vaellus, rinkka selässä! Ja olisi perin juurin tärkeää, että siitä saataisiin kaikille hienoilla tavoilla mieliin jäävä kokemus.
Parhaiten peräti sellainen, joka sytyttää kipinöitä hehkumaan jossain sisuskaluissa. Vaikkapa jotain semmoisia Lapin hulluudeksi usein kutsuttuja, jotka vetävät ihmistä uudelleen sinne tuntureiden taikamaille. Ja muualle oikean luonnon syliin. Kenties myöhemmin jopa erämaihin vallan polkujen ulkopuolella? Kenties vain yhden tai kahden kaverin kanssa? Kenties joskus jopa yksin, kokemaan luonto kaikkein voimakkaimmin? (Kaksin aina kaunihimpi?)
PERJANTAI 13.9.
Murphy iskee viime metrillä
Aivan viimeiseen saakka oli vaikuttanut siltä, että kahden oppaan lisäksi joka ainoa AK3-kurssin neljästätoista osallistujasta pääsee todellakin lähtemään tälle yhdelle kurssin huipennukselle. Minä olin kädet ristissä ihmetellyt tuota jo viikkojen ajan, koska näin suuren joukon kohdalla todennäköisyyksien lait pyrkivät iskemään vastaan niin, että vähintään 1-2 ihmiselle tulee kuitenkin eteen joku ylitsepääsemätön este. Tauti, vaiva, pakollinen tilaisuus, tai matka, jne. Ja vaikka ehdin jo luulla meidän tämän ainoan kerran pystyneen luonnonvoimia huijaamaan, lähtöpäivänä Saija soitti kertoen, ettei uskalla terveydellisistä syistä lähteä syystuntureille :-(.
Meenoolippu, meenoolippu …
Illansuussa isojen rinkkojen kanssa liikkuvia kulkijoita sitten astui paikallisjunan kyytiin eri seisakkeilta ja Pasilan asemapihalla kokoontui 15 hengen ryhmä, toisilleen jo hyvin tuttuja retkeilijöitä. Siitä alkoi yhteinen matkamme kohti Lappia VR:n kyydissä. Ravintolavaunussa riitti jutustelua ja tunnelmaa pitkälle yöhön ja loppumatka Kolariin meni unten mailla – kuka mitenkin hyvin tai huonosti nukkuen.
LAUANTAI 14.9.
Kohti ruskaa ja tuntureita
Kolarin asemalla meitä oli vastassa sinne tilattu pikkubussi peräkärryineen. Retkeläiset sujahtivat sisään ja alkoi vajaan kahden tunnin matka Hettan kylään. Lapin aakeita maisemia katselimme ikkunoista, yrittäen havainnoida myös merkkejä siitä ruskasta. Ne näyttivät kyllä toistaiseksi aika vähäisiltä. Samoin tuntureita kaipailtiin ja alkoihan niitä sitten tulla näkökenttään aivan loppumatkasta. JUURI niitä tuntureita, minne me huomenna lähdemme vaeltamaan! Makeita ovat tuollaiset ajatukset ja tuntemukset!
Majapaikkamme Hetan kota
Hetan kotaan oli meillä varattuna majoitukset ja sinne sijoituimme, isäntäväen näyttäessä meille huoneet. Kaikki matkalaiset ihmettelivät vuoroillaan ja tavoillaan sitä, miten hienosti noihin merkillisiin kodan mallisiin rakennuksiin oli saatu sijoitettua niin monia huoneita, sekä mukavia oleskelutiloja! Siinä on kyllä joku isännän kehaisema arkkitehti tehnyt hienoa työtä! Se kuuluisa naisen käsilaukku tuli aivan väkisin mieleen.
Erilaista päiväohjelmaa, sisältäen Jyppyrän valloituksen
Koska päivä ei ollut vielä puolessakaan, porukka lähti siitä sitten Enontekiön kylille. Toiset kävellen, toiset lainapyörillä ja loput isännän pikkubussin kyydillä. Tunturilapin luontokeskus on kylän elämän ydin ja siellä meikäläisetkin pyörivät moneen otteeseen. Ensin lounastaen, kävelyretkiä lähipoluilla tehden ja myös Pallastuntureiden kansallispuistoa esittelevän filmin porukalla katsoen. Monet kävivät myös kylillä erilaisilla pikku ostoksilla. Niin minäkin, yrittäen hankkia itselleni edes jonkunlaiset sormikkaat, kotiin unohtuneiden tilalle. Hyvät Merinovillaiset saapassukat sitten ostin tuohon tarkoitukseen.
Aikaa kun tuntui piisaavan, niin singahdin minäkin siitä sitten myös katsastamaan luontokeskuksen takana sijaitsevan mäen, jolla on hauska nimi, Jyppyrä. Sehän olikin vallan upea ”nyppyrä”, tai siis oikeasti hieno ja jyrkkä pikku huippu, joka kohoaa noin 155 metriä Ounasjärven pinnan yläpuolelle. Ja sieltä aukeavat aivan hurjan komeat näkymät joka ainoaan ilmansuuntaan!
Iltaelämää Hetan kodassa
Iltaelämä Hetan kotakylässä sisälsi sitten vielä kaikenlaista mukavaa touhua, kuten saunomisen ja erilaisia paisteluita iltanuotion äärellä, järven rannalla. Missä oleminen alkoi kyllä muuttua melko koleaksi pian auringon painuttua taivaanrannan taakse. Isomman kodan oleskelutilassakin taisimme oleskella porukalla vielä aika pitkään, ennen kuin ihmiset häipyivät yksi kerrallaan yöpuille huoneisiinsa.
Huomenna on edessä varsin aikainen herätys – JA SEN JÄLKEEN ALKAA SE KAUAN ODOTETTU VAELLUS!
Tarina jatkuu seuraavassa osassa otsikolla:
Osa 2/7 – Hetta-Sioskuru
–Kari
Lähierä™ 