Osa 4/7 – Hannukurun tuplaleiripäivä
Tiivistelmä: Jatkokertomus kaksivuotisen retkeilykurssin porukan ruskavaelluksesta Lapin tuntureilla. Katseltuna ja kerrottuna kurssin oppaan näkövinkkelillä.
Retkipäivä se oli reissun kolmaskin päivä, vaikka samassa paikassa majaamme pidimme. Kolmena joukkona toteutettiin erilaiset, itse kullekin mieluiset päiväretket ja sitten vietettiin iltaa Hannukurun lomakylässä.
Koko retki 13.9. – 20.9.2019
TIISTAI 17.9.
Yömuistoja
Meikäläisen yö meni taivaallisen hyvin. Johtuen varmasti suurimmaksi osaksi siitä ihanasta nostalgiafiiliksestä, johon illalla päädyin. Muutenhan mokoma kivikova – eikun puunkova ja vähän liian kapea – penkki ei mikään maailman paras nukkumapaikka ollut. Sen kapeuden vuoksi heräsin kerran siihenkin, että pudota romahdin lattialle. Mutta meikäläisen normaalissa noin kahdenkymmenen puoliheräämisen yöunissa tuo oli korkeintaan joku miniskuulinen poikkeama, jonka vaikutus elämänmenoon jäi semmoisiin desimaaleihin, joita ei viitsi laskemaan ruveta.
Aamuelämää ja päivän suunnittelua
Jonkun herjanheiton osana taisin olla kämppäseurakunnalle kertonut tulevani laittamaan tulet kamiinaan kello kuudelta ja niinhän sitten tietenkin myös tein. Toki koettaen hiiviskellä ja touhuta juuri niin hiljaisesti, kuin vain osasin. Ja tulien tekeminen oli helppoa, koska illalla oli jo muistettu tehdä vähän pilkkeitäkin valmiiksi.
Aamu lähti siitä sitten kehittymään, ihmiset heräilivät uuteen päivään kahdessa tuvassa, kuten myös telttaleirissä. Aamutoimien ohessa tuumailtiin myös suunnitelmia alkavalle päivälle. Yksi suunnitelma oli jo valmiina, ainakin päämäärän osalta. Outtakka-tunturin huipulla olevan kuuluisan Struven ketjun mittauspisteen katsastaminen. Kyseessä on siis 1800-luvun alkupuolella rakennettu kolmiomittauspisteiden ketju, jolla pystyttiin selvittämään tämän maapallomme koko ja muoto tarkemmin, kuin koskaan ennen (Wikipedia).
Minä olin ilman muuta lähdössä sinne, koska tuo paikka on jo kauan kiehtonut mielikuvitustani. Ja tälle retkelle ilmoittautui sitten mukaan kuusi muutakin meidän retkueemme jäsentä. Anu, Eila, Päivi, Tua, Eko ja Jerry. Yksi ryhmä suunnitteli päiväretkeä Rouviuoman ympäri ja minäkin pääsin ihmettelemään niitä suunnitelmia kartan ääressä. Kerrassaan hyvältä vaikuttivat, koska jopa maastojen kulkukelpoisuutta tutkailtiin huolellisesti peruskartan merkintöjen mukaan. Kahdella leidillä oli ymmärtääkseni ajatus käydä katselemassa Hannukurua, ilman pitkiä kävelyitä ja Tomi oli päättänyt ottaa iisisti tämän päivän, pysyen pääosin Hannukurun leirissä. Keräten voimia seuraavan päivän urakkaan, täyden flunssan kourissa.
Outtakka-tunturin valloitusretki
Vain Outtakkan retkestä minä voin tarinan tähän kirjoittaa, joten antaapa mennä. Vasta noin puolilta päivin me taipaleelle lopulta lähdimme, jos nyt träkkerin lokia oikein luen. Mutta mikäpä hemmetin kiire meillä olisi tänään ollutkaan, suunnitelmien mukaan noin 4-5 tunnin retkelle.
Matkamme kulki ensin takaisin samaa pääpolkua, jota olimme Hannukuruun eilen taivaltaneet. Ensin notkotaipaleet Pahakurun tuvalle, siitä pitkospuita Pikkuvaaran rinteelle ja vielä polkua eteenpäin. Vastaan tuli vaeltajia pienemmissä ja suuremmissa ryhmissä, mikä sai meidät arvailemaan, että Hannukurussa tulee olemaan paljon väkeä ja tiivis tunnelma tulevana iltana.
Alarinteiden reitinhakua
Juuri vähän ennen kuin tulimme eilispäivän sadetaukopaikkamme kohdalle, minä otin suunnan vasemmalle, kohti koko ajan selkeänä näkyvää mahtitunturia, Outtakkaa. Ajatukseni oli edetä mahdollisimman paljon pitkin korkeita ja kuivia maita, vältellen Porttiojan ympärille paikkapaikoin merkittyjä vetisiä alueita. Suunnitelma toisi erinomaisesti alkuun ja vielä Porttiojan ylityksenkin osalta. Mutta sen jälkeen päädyimme kyllä mutkittelemaan aikalailla erilaisia pieniä soita ja muita hetteiköitä kierrellen. Minä harpoin mahdollisimman paljon ryhmän edellä, jotta voisin etsiä kelvollisia reittejä ja säästää takana tulevilta turhia koukkauksia. Hyvinhän me niistä tietenkin selvisimme ja pian olimme jo kiipeämässä ylös yhä vain jyrkkeneviä tunturin rinteitä
Vielä noilta soisilta alueilta katsellen Outtakka oli näyttänyt ainakin minulle sellaisena hurjan mahtavan tunturina, joka siinsi jossain siellä kaukana edessäpäin, eikä meidän kulkemisemme tuntunut sitä oikeastaan yhtään lähemmäksi tuovan. Se loi ihmiseen sellaisen mahtavan mitättömyyden tunteen. Mutta – oikeastaan vähän pettymykseksi – heti pian hetteiköt selvitettyämme sitä alkoikin erottaa jo tunturin huipun rinteiden kivirakat ja tajusi tuon penteleen olevan itse asiassa ihan lähellä! Eikä sen kokokaan siis niin kovin kummoinen sitten lopulta ollut :-(.
Ylätunturin taklaaminen
Minä painelin yhä jonkun matkaa ryhmämme edellä ja annoin sitten mennä vaan, koska sillä tavalla huiput ja muut korkeat paikat minuun vaikuttavat. Tulee aivan mahdoton hinku mennä sinne! Niin sitten tsiigailin tuttuun tapaan ylempänä näkyviä rinteitä ja päättelin sujuvimpia reittejä ylös. Koettaen tietenkin mahdollisimman hyvin vältellä kivirakkoja ja löytää ”vihreitä käytäviä” niiden läpi. Oikein hyvin se taaskin sujui ja alta aikayksikön olinkin jo pienellä tasanteella, missä päätin pitää tauon. Hörpyn ottamiseksi ja kartan lukemiseksi. Kartasta näin huipun olevan vain sadan metrin päässä. Koska siitä en pystynyt meikäläisiä ollenkaan havaitsemaan, päätin sitten hyvän kuuden minuutin tauon jälkeen kiivetä sinne huipulle, missä varmasti kaikki toisemme tapaisimme.
Niin kuin tapasimmekin. Muu porukka saapui sinne noin samalla minuutilla kuin minäkin, vähän eri reittiä pitkin. Iso kivikasa siellä huipulla oli, kuten monen muunkin tunturin laella. Muttei yhtään mitään merkintää siitä Struven ketjusta? Ei niin mitään. Se oli tavallaan aikamoinen pettymys. Mutta näkymät tuolta aika erillään olevalta korkealta huipulta olivat mahtavat joka suuntaan ja koetimme Pallastunturia, sekä muita etelän suunnilla näkyviä tuntureita sieltä tunnistella.
Huippuoloja
Korkealla huipulla puhalsi tasainen, kova pohjoistuuli ja kun se ei monen asteen lämpöinen ollut, niin hakeuduimme kaikki sen suuren kivikasan suojanpuolelle viettämään korkean paikan leiriä. Siis nauttimaan vähän evästä, mikä tuntuu AINA niin mahdottoman mukavalta ulkona luonnossa! Saati nyt sitten tuommoisessa paikassa! Hyvin siellä kaikki vissiin tarkenivat, taukotakit päällä, vetoketjut tiukkaan kiinni vedettynä ja päät huppujen suojassa.
23 minuuttia siellä nautiskelimme, ennen kuin alkoi veri vetää paluumatkalle. Minulla oli tietynlainen ajatus paluumatkan reitistä jo alkuaankin ja heti päästyämme semmoisen nikaman reunaan, mistä kaikki alamaat aukesivat edessämme, koetin kovasti tutkia maastoja sillä silmällä. Siis sillä semmoisella, joka katselee jokia, lampareita ja soita. Mahdottoman hyvä reitti näytti läpi alavampien maastojen vievän, yli Porttiojan ja siitä Pikkuvaaran loiville rinteille. Tiesin toki vallan hyvin, ettei kaikki aina ole juuri sellaista, miltä sieltä korkealta katsellen vaikuttaa.
Sujuva paluumatka
Mutta niin vaan pääsi käymään, että tämä paluureittimme oli erinomaisen helppo ja mukava kulkea! Kun en sitä kauhean varmasti etukäteen tiennyt, harpoin taas menemään aika kaukana muiden edellä, samasta syystä kuin ylöspäin mennessäkin. Yhtään hankalaa suon tai puron ylitystä ei kuitenkaan eteen tullut ja kohtapikaa jo lompsimme viimeisen kostean alarinteen osan yli Pikkuvaaran kuiville rinteille. Siitähän ei sitten ollutkaan kuin reilun kilometrin matka tuon ison kumpareen toisella puolella kulkevalle pääreitille. Tuon matkan seurueemme kulki kukin vähän omilla suuntimillaan ja tuntuipa melkein, kuin olisi peräti jotain kilpakävelyn meininkiä ilmassa ollut.
Hannukurun vilkasta iltaelämää
Samalle, jo tutulle retkeilyreitille kaikki päädyimme ja sitä pitkin taas Pahakuruun, sekä takaisin leiripaikkaamme Hannukuruun. Juuri kuten olimme menomatkan polkuruuhkien perusteella arvelleetkin, alueella oli porukkaa kuin suositulla leirialueella. Pieni telttakyläkin siellä, missä oli aamulla ollut vain Anun & Jerryn teltta, nuorisoa kuljeskelemassa ja jutustelemassa siellä ja täällä. Yhdeltä tytöltä, joka tuli tupaamme kengänpohjallisiaan kuivailemaan, saimme kuulla heidän olevan Erasmus-vaihto-oppilaita kauden päätösretkellään Lapissa. Nuoria joka puolelta Eurooppaa ja kauempaakin, eräretkeilemässä kahden suomalaisen oppaan johdolla. Kerrassaan hyvin käyttäytyviä nuoria kaikki tyynni, kun monen heidän kanssaan päätyi illan mittaan jonkun sanan vaihtamaan!
Me olimme saapuneet takaisin leiriin noin puoli viideltä ja muut ryhmät omilta retkiltään vissiin jo vähän aiemmin. Tai ainakin meidän porukkamme nuppiluku oli sama turvallinen 15 kpl jossain vaiheessa illan alkua. Kaikki kuulostivat kovin tyytyväisiltä retkiinsä ja Tomi oli flunssastaan huolimatta touhunnut varsinaisena talonmiehenä. Niin mahtavasti ladattuja puuvarastoja ei kyllä usein pääse missään näkemään! Kaikki laatikot ja korit täynnä, päällimmäisinä pieniä klapeja, sekä vielä kasapäin pikkutikkuja ja kiehisiä helppoa sytyttämistä varten. Wau! On komeaa seuraavien retkeläisten tulla tupaan huomenna.
Lettukekkerit erämaassa!
Saunassa porukkaa kävi kuka milloinkin illan mittaan ja yksi huipennus koettiin vielä varaustuvan edustalla, mihin Ann ja Outi olivat perustaneet räiskälebaarin ulkopöydän päälle. En ymmärrä miten olivat viitsineet kuljettaa mukanaan kaikkia aineksia voita myöten, mutta niin vaan olivat! Ja Trangian pannulla onnistuivat vielä jollain ihmeellä saamaan aikaan aivan mainioita räiskäleitä – päinvastoin kuin meikäläiset joskus retkillään.
Mutta aikamoista kaupankäyntiähän siinä samalla harrastettiin. Leidit osasivat kyllä hienosti käyttää hyväkseen sitä luomaansa tilannetta, missä pari vuorokautta pelkkiä retkimuonia mutustelleet vaeltajat kuolasivat erämaissa normaalisti olemattomien herkkujen perään. Ovelimmat kaupankävijät saivat jotain tingittyä taskumattiensa sisällöillä, mutta minä ainakin todistan sellaisenkin kaupan tapahtuneen, minkä seurauksena herkuttelijan rinkkaan tuli loppumatkaksi kannettavaksi pari kaasupatruunaa. Kaikesta kaupankäynnistä en edes tiedä, mutta huhujen mukaan myös erinäisiä drinkkejä luvattiin tarjota sitten Pallas-hotellilla :-).
Ajoissa nukkumaan tänään
Ihmisten aikoihin nukkumaan vetäydyttiin kuitenkin. Siihen saattoi vaikuttaa sekin meidän porukallemme levinnyt huhu, että huominen päivämatka olisi varmasti tämän retkemme raskain. Matka sinänsä taas kerran vain jonkun kolmisentoista kilometriä, mutta korkeuseroja piisaa. Meikäläinen jäi nyt sitten myös nukkumaan varauskämppään tämän yhden yön. Koska onhan se nyt olennainen elementti juuri tällaisessa reissussa. Ja lisäksi sujuvoittaa vähän huomisaamun touhuamisten ja pakkaamisten logistiikkaa.
ZZzzzzzzz….. Krooh, KROOH, Ptrrrrr, Psiih, Psiih, KROOH, KROOH, KROOH!
Nocturnal Animals, yön eläimet. Tai ainakin äänet. Kuten isoissa tuvissa ja muissa yhteismajoituksissa aina ja kaikkialla. Aamen.
–Kari
Tarina jatkuu seuraavassa osassa otsikolla:
Osa 5/7 – Hannukuru-Nammalakuru
–Kari
Lähierä™ 