Osa 5/7 – Hannukuru-Nammalakuru
Tiivistelmä: Jatkokertomus kaksivuotisen retkeilykurssin porukan ruskavaelluksesta Lapin tuntureilla. Katseltuna ja kerrottuna kurssin oppaan näkövinkkelillä.
Patikkaretken neljäs päivä tarjoaa kulkijoille taas noin samat 13 kilometriä taivalta, mutta nyt reitin reippaimmat nousut ja korkeuserot.
Koko retki 13.9. – 20.9.2019
KESKIVIIKKO 18.9.
Ripeä aamu
Jokainen nukkui miten nukkui, mukavasti lämpöisessä joka tapauksessa. Ensimmäiset heräilijät jahkailivat keskenään, laitetaanko ollenkaan tulia kamiinaan vaiko ei. Koska tuvassa ei tuntunut mitenkään kylmältä ja se lämpiäisi vaan lisää, kun siellä hetken päästä toistakymmentä ihmistä touhuasi, kukin jollain 300-600 Watin keskimääräisellä lämmitystehollansa. Ei sytytetty, joten Tomin eilen tekemä mahtava puuarsenaali jäi kokonaisuudessaan seuraavien vaellusporukoiden herkuteltaviksi. Onhan harmillista, ettei niistä mitään valokuvaa tullut napsaistua!
Jotain pientä painetta oli kai onnistuttu aikaansaamaan koko joukkueeseen edessä odottavaa päivää kohtaan, koska aikaisempia aamuja ripeämmin ja kapeamman aikaikkunan sisällä ihan kaikki näyttivät nousseen ylös ja aamuaskareisiin ryhtyneen. Enkä niistä sen enempää muista, kuin että jo kahdeksan maissa alkoi meidän porukkaamme notkuskella varaustuvan terassilla ja pihalla, rinkat valmiiksi pakattuina. Ja kello 8:27 virallista Suomenaikaa (GMT-2) näyn laittaneen karttaohjelmistoni träkkerin päälle, eli niillä näppylöillä meidän viidentoista hengen karavaanimme lähti päivän taipaleille. Saattaapa mutten olla minun ennätykseni, minkään kolmea henkeä suuremman vaellusporukan kanssa!
Tankataan potentiaalista energiaa
Vaellusreitti johti ensin alas Hannukurun rotkon pohjalle ja sieltä saman tien ylös yhdelle harjanteelle, mistä saimme vielä luoda katseita leiripaikkamme alueille. Puolisen tuntia riitti sellaisia hiekkaharjannejänkiä, ennen kuin alkoi päivän ensimmäinen nousu Suastunturille. Noin sata metriä sai siinä punnertaa lisää potentiaalienergiaa omaan kehoonsa, sekä isoon rinkkaansa. Eikös olekin positiivinen tapa katsoa asiaa tämä insinöörinäkökulma? Lisää energiaa me itseemme siinä pumppasimme ja rinkkakin sai vielä oman osansa bonuksena :-). Tämä vaellusreitti on niin hienosti tehty, että tarjoaa näinpäin kulkien juuri tuommoisen sopivan aamuharjoituksen, ennen päivän varsinaisia koetoksia. Siellä ylhäällä me sitten pidimme päivän ensimmäisen parinkymmenen minuutin rinkkatauon, noin tunnin vaellettuamme. Sen muistan elävästi, miten sieltä oli komea katsella nyt tutun Outtakka-tunturin jylhää silhuettia luoteen suunnassa.
Suastunturin yli Suaskuruun
Suastunturi on sellainen vähän pitkulainen pohjois-eteläsuunnassa ja polku kulkee siellä ylhäällä noin kaksi kilometriä kuin tasamaalla. Paitsi että näkymät ovat koko ajan vallan komeat niin idän kuin lännenkin suuntiin! Mutta sittenpä lähdettiin pikkuhiljaa pudottelemaan etelän puolen rinteitä alas, kohti Suaskurua. Tuo vaellusreitin osa on hyvin vaihtelevaa, kulkien alas mennessä ensin tunturikoivikossa ja sitten mutkitellen aina vaan tiheämpien kuusikoiden sisässä. Huomata siis sopi, että olimme siirtyneet selkeästi kuusen pohjoisimpien elinalueiden eteläpuolelle. Se rajahan kulkee kutakuinkin juuri Hannukurun kohdalla.
Sitten tulla tupsahdimme Suaskurun kodan pihapiiriin, missä porukkamme levittäytyi ulkopöydän ääreen ja pitkin kivikoita viettämään lounastaukoa. Monet kävivät myös kurkistelemassa sisällä kodassa, joka onkin sellainen vähän erikoinen kodan ja kämpän kombinaatio. Sen savuisesta habituksesta allekirjoittaneella on muistikuvia myös vuosien takaa, monipolviselta talviretkeltä näissä erämaissa (Yksin kaksin tuntureilla).
Näinkin se repeää
Reilut puoli tuntia siinä eväitämme mutustelimme ja sitten pakkiparini Tomi kysäisi, voiko hän lähteä punnertamaan ylös seuraavaa etappia nyt heti, muun porukan edellä. Ihan hyvä ajatus, menoksi vaan, sanoin minä. Tämän vaelluspäivän minä olin ajatellut vaihteeksi koettaa kulkea yhtenäisen porukan kanssa, jotta sellaistakin normaalia toimintaa kaikki oppisimme. Mutta enpäs vaan tajunnut, että se juna meni Tomin mukana. Sen jälkeen nimittäin kaikille ihmisille tuli suorastaan kiire pakata vermeensä ja lähteä taivaltamaan, niin pian, kuin vain kukakin liikkeelle pääsi. Siinä ei ollut enää mitään saumaa yrittää pidätellä porukkaa ja lähteä patikoimaan jonossa. Niinpä me sitten vaan singahtelimme sinne polulle siinä järjestyksessä kuin kukakin ehti ja opas sai taas yhden opin vyönsä alle.
Eikä nyt ollutkaan kyseessä mikä tahansa polun osa, vaan yksi koko Hetta-Pallas –taipaleen rajuimmista nousuista Suaskurun pohjalta Lumikeron huipulle. Noin kolmesataa metriä noustavaksi reilun kahden kilometrin matkalla (368m – 660m). Retkikunnan kovakuntoisimmat leidit näkyivät ottavan sen positiivisena haasteena, lähtien painamaan ylös oikein kunnon kyytiä. Minä menin myös samanmoista vauhtia alimmat, kaikkein jyrkimmät polun osat, kunnes havahduin. Siihen, että voisin nyt kuitenkin koettaa diilailla tätä päivää toisin kuin ensimmäistä vaelluspäivää, siitä huolimatta, että yhdessä jonossa kulkeminen jo repertuaarista karkasikin. Niinpä jäin useita kertoja pitämään taukoja, odotellen välillä perässä tulevia ryhmiä ja vaihtaen kommentteja heidän kanssaan. Sitten taas välillä harpoin menemään yksinäni, omaa sopivaa nousuvauhtiani.
Lumikeron huiputus
Kaikkein kovimmat menijät taisivat taittaa tuon taipaleen noin 50 minuutissa. Lumikeron huipun kohdalla olevan kivikasan luona oli luonnollisesti tauon paikka ja siihen koko porukka päätyi alle tunnin sisällä Suaskurusta lähdöstämme. Jonkun vajaan puoli tuntia minä päädyin siinä taukoamaan, kuten pääosa porukasta. Maisemia vaan ihailtiin ja vaikkei tuo meidän jatkuvana seuralaisenamme puhalteleva pohjatuuli siinä nyt kovin kylmältä tuntunut, sovimme kuitenkin pitävämme lounastauon seuraavan laakson suojissa.
Lumikeron huipulta polku kulki vallan puuttomalla tunturipaljakalla ja matka edessä odottavaan Lumikuruun vei vielä yhden 620-metrisen huipun yli. Leppoisaa, alamäkivoittoista tuo puolentoista kilometrin pätkä kuitenkin oli ja aika korkealla sijaitsevaan Lumikuruun laskeutuessamme edessä oli ensin tukeva poroaita sekä portti sen läpi.
Lumikurun lounasleiri
Meikäläiset hajaantuivat sitten lounastauolle pitkin kurun pohjan rinteitä. Siinä satulan huippukohdassa, mistä polku kurun ylittää, on selkeä puronuoma. Muttei sitä ole peruskarttaankaan siinä kohtaa puroksi ja ihan kuiva se oli nytkin. Tomin laittaessa mukana kulkeneet vedet keittimen päälle, minä lähdin etsiskelemään vesitäydennyksen paikkaa. Kysäisin sellaisesta ensin paikalla ennen meitä olevalta nuorelta naiselta, joka näytti lähimmän vesipaikan olevan idän puolelle putoavassa kivikkoisessa rotkossa, minne hänen miehensä oli lähtenyt vettä hakemaan. Kävelin sinne vievää polkua sitten vajaat sata metriä, lukien tosi kivikkoista maastoa niin, että aika kauas alaspäin täytyisi kyllä mennä, ennen kuin vettä jossain maan pinnalla näkisi. Niinpä painelin länteen päin, missä vain 25-30 metrin päässä pääpolusta solisi pieni, kirkas puro alas kurun pohjalle. Siitä minä ja muutkin meikäläiset kävivät pullonsa täyttämässä.
Kunnon retkimuonalounaita siinä kaikki meikäläiset laittoivat ja söivät. Niiden herkullisuuksista ja muista ominaisuuksista sitten vaihdettiin aika paljon kokemuksia. Paikka oli kerrassaan mukava ja siinä oli suorastaan lämmin istuskella, vaikka laaksoissa molemmin puolin näki pohjoistuulen sadekuuroja ohi kuljettavan. Lumikeron tunturimassiivi se tarjosi ihanasti suojansa meille aikojen kulkijoille.
Päivän viime taipaleet Montellin majan kera
Vajaat 50 minuuttia kesti tuo mukava lounastaukomme, jonka jälkeen karavaani lähti taas taivaltamaan etelään päin. Polku kiersi Vuontiskeron 670-metrisen huipun länsipuolelta, eikä siinä korkeuseroa jäänyt ylöspäin taitettavaksi kuin alle sata metriä. Helppoa kauraa jo meidän paljon hurjempiin nousuihin tottuneelle porukallemme. Ne jotka karttaa katselivat, tiesivät kyllä tuossa vaiheessa meidän jo kerta kaikkiaan taittaneen niskat tältä rankimmalta vaelluspäivältämme, mutta viimeistään se selvisi kaikille, kokoontuessamme päivän viimeiselle tauolle pikkuisen Montellin majan pihapiiriin.
Puolisen tuntia siinä ainakin ensimmäisinä saapuneet viettivät, monien käydessä katselemassa myös sisällä tuota pikkuruista eräkämppää, jonka oli aikanaan rakennuttanut muuan Justus Montell 1800 ja 1900 –lukujen vaihteessa kasvi- ja eläintieteellisiä tutkimusmatkojaan varten. Saksalaiset polttivat sen rakennuksen syksyllä 1944 ja tämän ”uuden”, nyt Metsähallituksen ylläpitämän kämpän rakensivat paikalliset poromiehet tukikohdakseen vuonna 1944.
Siitäpä meillä olikin sitten jäljellä enää 40 metrin korkeuseron nousu Pikkuvaaran yli, Nammalakurun autio- ja varaustuvalle. En ymmärrä miksi, mutta minusta tuo mäki tuntui numeroitaan suuremmalta? Ehkä siitä on syöpynyt joku pysyvä muistijälki aivoihini, kun joskus punnersin tuon päivän viimeisen mäen ylös painavaa ahkiota lumikengillä vetäen, hyvin pitkän ja raskaan yksinvaelluspäivän päätteeksi.
Nammalakurun leirit
Nammalakurun tupa-alueella tuntui olevan paljon ihmisiä ja elämää jo ennen meidän sinne saapumistamme. Eikä meidän koko varaustuvan täyttänyt porukkamme hulinaa tietenkään vähentänyt. En muista olisimmeko varaustupaan kaikki 15 henkeä mahtuneetkaan, mutta joka tapauksessa kaksi telttaleiriä myös pystytimme tuvan takapuolella loivasti nouseville rinteille. Anu & Jerry taas omansa ja tällä kertaa myös minä. Otin käyttöön Eilalla & Ekolla mukana olevan oman Hilleberg Kaitum 2 GT luksusmajoitteeni.
Sitä pystytellessäni tunturin rinteellä vallitsi vielä aika mukavan leudon tuntuinen säätila, ilta-auringonkin heittäessä vielä lämmittäviä säteitään leiriläisten riemuksi. Mutta hetikohta sää tuntui sitten kylmenevän aika reippaasti ja täytyi pikaisesti kaivella rinkasta lisää vaatteita päälleen, pipo päähän ja sormikkaat käteen.
Erakkona kylän keskellä
Minä en tainnu taas tässä retken viimeisessä leirissä viihtyä kovin paljoa porukassa, vaan touhusin hiljakseen siinä pihapiirissä, nauttien ulkotulipaikalla päivälliseksi koko retken repussa kulkeneet loput makkarat ruisvoileipien kera. Semmoista vaan teki nyt paljon enemmän kehon mieli, kuin mitään retkimuonaa. Minun kehoni on aika usein semmoinen reissujen päällä. Muistini sanoo, että olisin sentään käynyt vähän aikaa sisällä varaustuvassa turisemassa muiden kansa, mutten ole tästä aivan varma.
Mieleen jäänyt iltalenkki
Sen sijaan muistan oikein elävästi, miten lähdin sellaiselle iltaverenkiertolenkille, jonka kaltaisen olen tottunut aina tekemään ennen vetäytymistä yöpuulle ulkona kylmässä tai viileässä. Jotta sitä saa koneeseen sen verran lämpöä päälle, että makuupussissa on mukavaa heti alusta alkaen. Ja varsinkin että sitä lämpöä riittää myös tuonne kehon reunaosiin, etenkin jalkoihin.
Meinasin vaan silpaista jonkun sata metriä rinnettä ylös ja sitten takaisin. Mutta kun se polku ja paikat näyttivät niin kiinnostavilta, jatkoin vähän eteenpäin. Ja vielä vähän, päätyen sitten Saivokeron ja Jäkäläkeron väliseen, kivirakan peittämään satulaan. Sieltä aukenivat aivan mahtavat näkymät alas illan hämärtämään Ounasjokilaaksoon! Ja lännen puolella taas auringonlasku kultasi korkeiden tunturien silhuetteja. Harmitti, ettei ollut oikea kamera mukana iltaretkellä, mutta koetin kuitenkin napsia jotain kännykän kameralla.
Tunturien kuninkaan valtaistuimella
Sitten huomasin yhden merkillisen muotoisen kivenlohkareen. Se oli kuin suuri kivinen tuoli, joka katseli alas laaksoon päin. Väkisin tuli heti mieleen ympäri Suomenmaan tunnetut metsän kuninkaan valtaistuimet! Mutten tiedä, onko täällä Lapin tuntureilla koskaan metsän kuninkaita ollut, kun ei ole niitä metsäkään. Ties mitä pyhiä juttuja kuitenkin ilman muuta, sekä maahisia ja muita sellaisia. Peräti joku Seitakivi?
Minä kuitenkin asetuin istumaan siihen valtaistuimelle, rauhoittuen siihen pitkäksi aikaa osaksi niitä laajoja maisemia, ainoastaan tunturituulen huminaa kuunnellen. Ja kun se tuulikin puhalsi juuri sieltä valtaistuimen takaa, siinä oli kerrassaan hieno olla!
Takaisin leiriin painelin sitten Jäkäläkeron yli, en kuitenkaan huipun kautta kiertäen. Kyllä sekin vähän kutkutti, mutta kun se pohjatuuli yritti hyydyttää sormikkaattomia käsiä aikalailla vastatuuleen kulkiessa, niin täyty tuo mutka nyt jättää väliin. Suoraan rinteestä omaan telttaan, makuupussin sisään ja eikun unta palloon!
–Kari
Tarina jatkuu seuraavassa osassa otsikolla:
Osa 6/7 – Nammalakuru-Pallas
Lähierä™ 