Ensimmäinen ruskavaellus 6/7

Osa 5/7 – Nammalakuru-Pallas

Tiivistelmä: Jatkokertomus kaksivuotisen retkeilykurssin porukan ruskavaelluksesta Lapin tuntureilla. Katseltuna ja kerrottuna kurssin oppaan näkövinkkelillä.

Patikkaretken viimeinen päivä kuljettaa vaeltajat yli Pallastunturin massiivin, hotelli Pallaksen mukavuuksien pariin. Ja tarjoaa upeahenkisen illanvieton tutun porukan kesken.

20190919_105925
AK3-porukan normihienoa meininkiä juuri ennen rajuinta nousua. Kuva: T.Poutanen.

 

 

Koko retki 13.9. – 20.9.2019

 

TORSTAI 19.9.

Teltassa tuli nukuttua vallan hyvin, oman talvimakuupussin lämpimässä sylissä. Yöllä oli ollut jonkun mittarin mukaan pakkasta noin viisi astetta ja teltta oli sen, sekä iltakosteuden jäljiltä vahvasti huurussa. Sisäteltta kuitenkin lähes hileetön ja kuiva. Ne oli nyt vähän huolettomampi pakata pusseihinsa, kun tiesi tänä iltana painavansa päänsä jo hotellin sängyn tyynyn päälle.

 

20190919_063444
Etualan leirit aamuhuuruisina. Kuva: K.Rantanen.

 

Sujuva aamu

Laiskuuttani minä hilauduin aamulla teltastani lämpimään tupaan nauttimaan aamupaloja, jonka jälkeen menin takaisin pakkaamaan leirin rinkkaan. Kai maar meidän vaellusporukkamme alkoi nyt sitten olla jo samankaltaisille, yhteisille tavoille vähän hioutunut, koska tänäkin aamuna ihan koko jengi näytti askartelevan erilaisia aamutoimiaan jotenkin koherentilla aikataululla. Ja jo kahdeksan jälkeen alkoi pakattuja rinkkoja ilmestyä tuvan portaille! Peräti kello 8:49 minä näyin laittaneen karttaohjelmistoni nauhoituksen päälle, jonka jälkeen me vielä keräännymme portaille poseeraamaan retken toiseen ryhmäkuvaan. Sen nappasi pyynnöstämme yksi ohi kulkenut retkeilijä, joten tässä kuvassa on sitten mukana kaikki 15 kulkijaa.

 

20190919_085044
Koko hela jengi Nammalakurun kämpän portailla. Kuvaaja tuntematon.

 

Alkumatka Rihmakurun kodalle

Siitä lähti vaelluksemme viimeinen päivä sitten rullaamaan, hyvin merkittyä ja leveää polkua pitkin, yhä vaan etelää kohti. Alkumatka vei pitkin Jäkäläkeron länsirinnettä, lähtien sitten laskeutumaan Rihmakuruun. Ja heti 50 minuutin patikoinnin jälkeen tulimme Rihmakurun kodan pihalle, missä oli tietenkin pakko pitää tauko. Olihan se nyt pikku tauon paikka pelkästään vajaan tunnin kävelynkin jälkeen, mutta tuota hienoa paikkaa täytyi myös ilman muuta jäädä katselemaan vähäksi aikaa. Minun silmäni olivat taas sillä lailla vinossa, että muistelin tämän kodan suomia luksusfiiliksiä taannoisella talvivaelluksella. Täydellisen lämmin privaattimajoitus kahdelle telttaretkeläiselle tiukassa pakkasyössä! Mutta muut osasivat katsella toisin ja osa porukkaamme kokoontui myös tuvan oloisen kodan pöydän ääreen, lueskelemaan Lapin tarinoita ja muita merkintöjä vieraskirjasta.

 

DSC_1882_Rinkkatauko_Rihmakurussa
Rinkkatauolla Rihmakurun kodan edustalla. Kuva: O.Lukkaroinen.

 

Vielä kerran tosi toimiin!

Tuosta Rihmakurun kodalta tämä viimeinen vaelluspäivä sitten vasta lähti todelliseen vauhtiin. Vauhti ei tällä kertaa tosin tullut hyvin esiin minään kilometriä tunnissa –numeroina, vaan paremminkin koneiden kierroslukuina. Siis rinkkoja kuljettavien kaura(puuro)moottoreiden sykelukemina. Sillä edessä odotti vielä kerran peräti 314 korkeusmetrin nousu Taivaskeron ja Pyhäkeron väliseen solaan tai satulaan. Sitä sitten lähdimme ähkymään ylös, ketkä pienissä porukoissa ja ketkä yksinään, kukin itselleen sopivalla tahdilla. Ensimmäisen reilun sadan korkeusmetrin jälkeen polku kulkee noin kilometrin verran melko lailla ”tasamaalla” Rihmakurunvaarojen välissä, 550 metrin korkeuskäyrän tuntumissa. Ja sitten alkaa vielä ”kunnollisempi” nousu itse Pallastunturin massiiville. Heti tuon viimeisen nousun alussa vietimme vartin mittaisen rinkkatauon, aivan Suomen Ladun speksien mukaisesti, 50 minuutin patikoinnin jälkeen. Siis ainakin se osa porukasta vietti, missä minä satuin kulkemaan.

 

WP_20190919_046 Rihmakurulta ylämäkeä eteenpäin
Ylämäkeen Rihmakurusta eteenpäin. Kuva: P.Ahonen.

 

Tuosta viimeisestä nousutaipaleesta minulle ei ole jäänyt mieleeni talteen juuri mitään. Keli oli hienoa ja tunturimaisemat taatusti upeita. Mutta se vaan on vissiin niin, että ihminen tottuu ja turtuu kaikkeen. Paitsi yhteen, joka jääköön nyt tässä tarinassa mainitsematta. Näin käy jopa upeimpien Tunturi-Lapin maisemienkin kanssa, kun niitä on viikon päivät päässyt yhteen putkeen nautiskelemaan.

 

20190919_105908
Avarista maisemista ei ollut pulaa tänäänkään! Kuva: T.Poutanen.

 

Viimeisessä satulassa

Sen kyllä muistan, miten pysähdyimme sinne solan korkeimpaan kohtaan, missä on merkkinä iso kivikasa, kuinka ollakaan. Siinä oli tarkoitus suorastaan saada porukkamme kokoon, pitää pieni evästauko ja päättää, millaisia reittejä eri porukat perille asti kulkevat. Ja kyllähän meitä siihen joku osa kertyikin. Mutta tietenkin tapahtui myös niitä normiasioita, kun ollaan reissun maalia lähestymässä. Silloin ihmiset hyvin luontaisesti jättävät ryhmäytymiskuviot sikseen ja toteuttavat omia suunnitelmiaan, muista riippumatta. Kaikkein tavallisin kuvio on se, että normaalit vaeltamisen hyvät käytännöt taukoineen ynnä muineen lakkaavat kiinnostamasta ja unelmissa väikkyvään maaliin marssitaan yhtä soittoa.

 

DSC_1915_Neuvonpito_Taivaskeron_satulassa
Neuvonpitoa Taivaskeron satulassa. Kuva: O.Lukkaroinen.

 

Finaalihajonnat

Juuri niin eteni retkemme viimeisen vaelluspäivän viimeinen osuus meidänkin ryhmämme kohdalla. Tomi marssi taukopaikkamme ohi tasaisen tappavaa tahtia, pysähtymättä, sivuilleen katsomatta ja muistaakseni edes huutoihin vastaamatta. Synkän oloisen eetoksen viemänä, jota kuvaamaan  lainaan tähän häneltä myöhemmin saamani yhden riimin. Joka on kuulemma lainaus Antti Tuiskun kappaleesta Mä hiihdän.

***

jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli
onks sen jälkeen uusi mäki
onks sen jälkeen vielä mäki
jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli
onks sen jälkeen uusi mäki
onks sen jälkeen vielä mäki

jaksaa jaksaa
jaksaa jaksaa
jaksaa jaksaa

***

Sen verran matkaa kun nyt olen (edellisen kuvan keskellä juntustavaa) Tomiakin oppinut AK3-kurssimme aikana tuntemaan, melkein uskalsin tuollakin jo arvata, ettei tuo hänen synkkä eetoksensa seuraavien ja taas vaan seuraavien mäkien kanssa sentään aivan kauhean vakavan laatuista ollut. Ja nämä myöhemmin saadut kommentit sen onneksi oikeaksi osoittivat. Mutta ihan oikeasti hammasta puremaan pistäviä silloin varmaankin.

 

DSC_1907
Aikojen kulkijoita taivaltaa siellä jossain korkealla. Kuva: O.Lukkaroinen.

 

Meidän sporttileidiosastomme puolestaan halusi hetipaikalla käydä tsekkaamassa vieressä luoteen suunnalla näkyvän Taivaskeron huipun, minne suuret määrät ”turisteja” – tai siis oikeasti päiväretkeläisiä – koko ajan kulki Pallaksen suunnalta. Ja kaikki loput lähtivät vielä kutakuinkin ryhmänä talsimaan loivaa alamäkeä sinne Pallashotellia kohti.

 

IMG_20190919_122931
Taivaskeron valloitus! Kuva: T.Degerlund.

 

Retkellä viimeiseen asti

Joitain oli ryhmässämme sellaisiakin, jotka halusivat nautiskella retken loppuun saakka vaellustyylillä. Viettää vielä yhden evästauon siellä korkealla tunturin rinteellä, koska mitään kiireen kierää ei ollut. Niinpä talsimme vähän matkaa pääpolulta alaspäin, pieneen kuruun laskeutuvaan varvikkoiseen rinteeseen, mihin perustimme leirin. Siis vain istahtaen alas, taikka vetäen pitkäkseen, nauttimaan jotain pikku välipaloja. Joku siinä sitten huomasi hymähtää sellaiselle asialle, että kyseinen porukka koostuikin pelkästään kaukaisen AK2-kurssin osallistujista, eli jo pitkään yhdessä vaeltaneista ihmisistä.

 

bty
Retken viimeinen nautiskelutauko. Kuva: E.Tapanainen.

 

Ensiaskeleet sivistyksen parissa

Eri aikoina me kaikki joka tapauksessa päädyimme hotelli Pallakseen, kuittasimme sieltä huoneet itsellemme, kävimme suihkussa ja saunassa, nautimme alkupaloja hotellin ravintolassa – ja kukaties baarissakin joku meistä luopioista, taivas varjelkoon! Meikäläinen kuittasi hotellin respalla ryhmämme menestyksekkään maaliin tulon ja vahvisti, että sinne päätyneen retkemme turvallisuussuunnitelman voi hävittää. Lupaukseni mukaan lähetin vastaavan kuittauksen SMS-viestillä myös retkemme lähtöpaikkaan, Hetan kodan isännälle. Saunomiseenkin piisasi aikaa, ennen kuin joskus iltasella koitti meille varatun päivällisen alkuhetki.

Viidentoista hengen seurueemme kokoontui sitten kahteen pitkään pöytään, joissa keskustelua kuului piisaavan ja kaikki ruuat maistuivat kerrassaan herkullisilta. Hyviä ne varmasti kaikki olivatkin, vaikka millä mittareilla, muttei sitä vaan malta olla panematta merkille tällaistakin asetelmaa, joka vaellusreittien päissä olevia ravitsemusliikkeitä siunaa. Viikonkin retkimuonilla kulkeneet ihmiset ovat varmasti yksi maailman kiitollisimpia asiakaskuntia!

 

DSC_1930_Poroa_lautasella
Poroa lautasella. Kuva: O.Lukkaroinen.

 

Päivän viime askeleet tanssilattialla

Elävää musiikkiakin oli tarjolla illempana. Ja tuossa alkoi muistaakseni olla kyse jo koko kauden päättäjäisistä, koska hotelli oli pistämässä ovensa säppiin tämän viikon jälkeen, talvisesonkia odottamaan. Joku kolmehenkinen pohjoisen laulu- ja soittoryhmä siellä veteli perinteisiä suomalaisia kaihokappaleita, eikä pienellä tanssilattialla näkynyt tungosta. Siellä ei näkynyt ketään.

 

WP_20190919_105 Päivi, Tomi
Ei kuvia enää tätä myöhemmistä vaiheista. Tämä kuva: P.Ahonen.

 

Mutta mepä muutimme sitten illan kulkua. Parin pienen avaustanssin jälkeen lavalle alkoi joka kappaleen aikana kertyä meidän porukkaamme tanssimaan ja pikkuhiljaa sitten jopa muitakin. Tunnelma oli korkealla ja jatkui sellaisena tappiin saakka.

–Kari

 

 

Päivän reitti GE satelliittikuvalla - 10,9 km ja 4 t 42 min - 1024x794
Viimeisen vaelluspäivän reitti GE satelliittikuvalla. 10,9 km ja 4 t 42 min.

 

 

Tarina jatkuu viimeisessä osassaan otsikolla:

Osa 7/7 – Hotelli Pallakselta kotiin

Jätä kommentti