Sundetin väylä päivässä

Tiivistelmä: Tässä tulee vielä yksi jatko-osa vanhaa Sundetin vesiväylää käsittelevään artikkelikokonaisuuteen. Tällä kertaa koko väylän läpihiihto yhteen putkeen maaliskuun loppupuolen kantavien jäiden ja hankien päällä.

 

DSC02106
Näin ystävällistä on liikkumisympäristö Jorvaksen suoalueellakin maaliskuussa.

 

Tämän artikkelin eteen haluan laittaa tämmöisen alkuosan, jota kirjallisuuspiireissä mieluummin ja hienommin prologiksi kutsutaan. Tämä on oudon talven prologi.

Parasta keskitalven aikaahan me nyt elämme ja varmasti valtaosa suomalaisista kokee nyt jotain vallan muuta säätilojen ja luonnon rintamilla. Minäkin alan jo aika huolestuneena katsella muiden muassa almanakassani 2-4 viikon päässä lähestyviä lumikenkäilyretkiä, joiden vetäjänä tulen toimimaan.

Pientä kaukonäköisyyttä – tai varmuuden välttämisen ehkäisemistä – noiden kanssa sentään osattiin aikanaan harjoittaa, nimeten ne talviretkiksi. Ja hienoja vaelluksia suomalaisessa luonnossa ihan varmasti tehdään, vaikkei lumesta näkyisi vilausta vielä maaliskuussakaan. Minä jos kuka tiedän, miten hienoa retkeily on myöhäissyksyisissä metsissä. Niin on toki myös lumen peittämässä talviluonnossa, mutta nyt täytyy vain osata asettaa oma sekä kaikkien retkeläisten mielet oikeaan moodiin!

Jollei vielä maaliskuussakaan ole lunta maassa, on se sitten ihka ensimmäinen kerta minulle yli 30 vuotta kestäneen etelärannikolla asumiseni aikana. Ilmastonmuutoksen syytäkö, vai normaalin vaihtelun vähän isompi hyppäys, kuka tietää? Seuraavassa kuitenkin tämän vuodenajan normikuvioihin sopiva tarina vajaan parin vuoden takaa.

 

Retki  24.3.2018

 

Innostus jatkuu

Edellisenä syyskautena olin siis lopultakin saanut toteutettua aika pitkään muhineen haaveeni siitä, että tutkailisin läpi koko vanhan Sundetin vesiväylän kaikki osat ja luonnon niiden ympärillä. Tässä linkki tuon tarinan alkuun niille, joilta se on vielä lukematta. Tuolla silloin kävellessä ja joissain paikoin vähän rämpiessäkin, sitä osasi helposti alkaa haaveilla siitä, miten erilaista olisikaan päästä seurailemaan tuota vesiväylää talven jäiden ja hankien päällä!

Tämän tarinan otsikointi ei noudata väylän esitelleen artikkelisarjan rytmitystä sellaisenaan, mutta toki kaikki samat alueet ja paikat eteen tulevat näinkin kulkien.

 

DSC02044
Sankari muhkeine suksineen Sundsbergin uimarannan edustalla.

 

Espoonlahdesta taas aloitetaan

Maaliskuun loppupuolella sitten osuivat kelit ja aikataulut kohdilleen. Lunta oli maastoissa vielä jonkun 20-30 sentin verran ja se oli jo melko tukevaa kamaa erinäisten suojakelien sekä pikkupakkasten jäljiltä. Aivan hankikantoa suorastaan esiintyi, varsinkin aamupäivien puolella. Lauantaipäivä valkeni sellaisena puolipilvisenä ja aamulla oli aste pari pakkasta. Vaimoni heitti minut, reppuineni ja metsäsuksineni Sundsbergin uimarannan ääreen, mistä vesiväylän syksyiset tutkimuksetkin oli aloitettu.

Siitä taival alkoi ja hiihtely tuntui kerta kaikkiaan mukavalta pitkin ensin merenlahden ja sitten Sundetin joen jään reunaa! Eteneminen metsäsuksilla oli niin helppoa, että vauhtia ja menemisen hinkua piti oikein pidätellä. Jotta tulisi rauhassa katseltua kaikkea ympärillä olevaa ja ehkä joku valokuvakin joskus välillä otettua.

 

DSC02053
Komeaa baanaa edettäväksi Sundetin alajuoksulla.

 

Kaikki menee putkeen, suorastaan kahteen kertaan

Ensimmäiset, sulan kelin aikaan melko lailla mutkittelemaan pistäneet esteet, eli kävelytien silta, sekä Kehäkolmosen alittava ”putkitunneli” olivat nyt pelkkää riemua! Eikun hiihdellen niistä läpi vaan. Tosin hiukan jännittävältä se putkiosuus kuitenkin tuntui, koska jääpeite siellä oli aika kirkasta ja läpinäkyvää, mikä pisti miehen kovasti tunnustelemaan sauvoilla. Ainakin 20 senttiä paksua jää vaikutti kuitenkin olevan joitain halkeamia tutkien.

Seuraavaksi oli vuorossa se pieni pusikko- ja ruovikkoalue, joka jää kolmiona teiden väliin. Sekin oli nyt itse joen jääpeitteellä kulkien maailman mukavin ja helpoin ylittää.

Homma meni siis kerta kaikkiaan putkeen. Nyt Sundsbergintien alitse, missä joen musta jääpeite vaikutti vieläkin jännittävämmältä kuin edellisessä alituksessa konsanaan, mutta yhtä vahvaa se vaan taas oli.

 

DSC02074
Suksilla pääsi myös Sundsbergintien alitse.

 

Gölet ja Masalan pellot

Tämän toistaminen tuntuu jo varmaan tylsältä, mutta Göletin lampikin oli tietysti ihastuttavan erilainen katseltava noin jäätä ja lunta myöten kulkien.

Aivan kuten olivat myös siitä seuraavat, Kehäkolmosen ja Masalantien välisessä laaksossa kulkevat joen osuudet. Siellä ero sulankelin aikoihin oli suorastaan giganttisen suuri! Tuolla välillähän pääsee kesä- ja syysaikoina äärimmäisen harvoissa paikoissa kulkemaan joen lähellä, koska sen reunat ovat pusikoiden peittämää, kosteaa ryteikköä. Nyt sen sijaan sai sujutella itse vesiväylää pitkin, kaikkia sen mielenkiintoisia mutkia ihmetellen.

Ihan vaan huvin vuoksi vertailen tässä aikoja, jotka kuluivat Sundetin suulta Jorvakseen syksyn retkellä, sekä tällä talvihiihdolla. 3 t 00 min ja 1 t 20 min. Molemmista on pysähdyksiin kuluneet ajat poistettu. Saapi arvata kummin päin nuo ovat :-).

 

DSC02099
Näillä seuduilla ei sulan kelin aikoina kuljeta lähelläkään jokea.

 

Jorvas

Vanhan Jorvaksentien ali Sundet on sitten jo pantu kulkemaan kahta niin pientä putkea pitkin, ettei sinne enää mies suksineen mahdu. En oikein tiedä harmittaako minua vai ei, kun tuota nyt kuvien kautta katselen. Olisiko siis kuitenkin kannattanut ryömiä tuosta läpi ilman suksia, itseään jäätä myöten eteenpäin kiskoen?

JOS koko väylän voisi oikeasti läpi kulkea, niin vastaus olisi kyllä! Mutta kun moottoritie syö joka tapauksessa pois monien satojen metrien pätkiä, niin eipä tuo Jorvaksentien 7 metrin puutos sitten harmittamaan jää.

Lähestyessäni Jorvaksen moottoritieliittymää, hiihtelin läpi sellaisten aikamoisten kaislikon peittämien kumpareiden. Ja huolimattomuuden taikka väsymyksen vuoksi horjahdin, menetin tasapainoni ja kaatua rojahdin oikealle kyljelleni. Pehmeähän se kaatuminen oli, eikä se aiheuttanut edes pienintä kolhua kulkijalle. Paitsi henkisesti. Ja yllättävän vaikeaa, hidasta sekä hikistä oli siitä itsensä takaisin pystyyn äheltää melkein kolmemetriset sukset jaloissa!

Puutarhaliike Reimanin kohdalla mies sitten otti ekan kerran sukset pois jaloistaan, kipusi jyrkkää rinnettä moottoritien ylittävälle sillalle ja marssi liittymän vastakkaiselle puolelle.

 

DSC02107
Ylpeys tai väsymys käyvät usein lankeemuksen edellä.

 

Gillobackaträsket

Motarin eteläpuolella hiippailin liittymästä suoraan alas kohtaan, missä vesi virtailee (nyt jään alla) moottoritien alittaviin onnettomiin putkiin. Heti siitä kohtaa jokiväylä jatkuu lounaan suuntaan aivan aidon, eteläsuomalaisen joen kaltaisena, puiden ja pensaiden reunustamana uomana. Toki vähän joskus aikojen saatossa syvemmäksi kaivettuna ja oikaistuna. Ja nyt kuljin siis sellaisella pätkällä, missä en ollut vielä ikinä ennen ollut, koska nämä seudut ovat sulina aikoina erinomaisen hetteisiä. Juuri ennen järvelle pääsyä täytyi kuitenkin siirtyä hetkeksi pois joen uomalta, koska joissain kohdin virtaukset olivat ohentaneet tai vallan hävittäneet jääpeitteen.

Sitten sujuttelemaan järven jäälle! Mikä monenlaisten juuri taakse jääneiden sipsutteluiden jälkeen tuntui aivan mahtavan vapauttavalta! Ja niin jokikulkija lähti ensimmäisen kerran tällä retkellä ihan oikeasti hiihtämään. Järven kaakkoisrantaa myöten hiihtelin oikein silleen vuorotahdilla, huomaten hetken päästä että hikihän se semmoisessa menossa suorastaan tulee. Noin 7 km/t näkyi etenemisvauhtini Gillobacka-järven jäällä olleen, normaalien jokiseurailujen 2-3 km/t sijasta. Ihastuttavaa vaihtelua!

 

DSC02132
Tästä aukeaa Gillobackaträsketin kiitorata suksimiehelle.

 

Tauon paikka

Se tuli järvenpäässä. Pysähdyttyäni hetkeksi puuskuttamaan ja henkeä tasaamaan, huomasin olleeni liikkeellä jo aikamoisen tovin ilman yhtään pysähdystaukoa. Sitä kaatumista kun en sellaiseksi suostu laskemaan, vaikka monia minuutteja maassa kiemurtelinkin. Kännykän kartta- ja träkkeriohjelma kertoi lähdöstä kuluneen jo vähän yli kaksi tuntia.

Niinpä sujuttelin siitä järven rannan tervalepikon sekaan ja yhdelle monilta kesä- ja syysretkiltä tutulle rinteelle, mihin istahdin evästauolle istuma-alustan päälle. Kanto toimi siinä juuri mainion korkuisena pöytänä. Muhevien termospullokahvien ja voileipien jälkeen taakse jääneet kilometrit (6,3) tuntuivat kokonaan kadonneen ainakin lihasmuistista ja puolen tunnin nautinnollisen istuskelun jälkeen Sundet suorastaan kutsui jatkamaan!

 

DSC02142
Tankkaustauon paikka järven lounaispäädyssä.

 

Tolsa

Seuraavaksi oli edessä Korkkullan peltojen vierellä kulkeva joen osuus, joka on sellaista selkeästi joskus kaivettua ja suoristettua. Kuten jo pari kertaa ennenkin, taas näin tuolla sellaisia eläimen jälkiä, joita en osaa minkään muun tekemäksi tulkita, kuin saukon! Enkä minä pöljä tullut valokuvaa ottaneeksi!

Tolsan liittymän yli ja sitten osuudelle, missä vesiväylän nykyinen ilmenemismuoto kulkee aivan moottoritien vierellä, meluaidan katveessa. Tämäkin oli syksyllä melko helkkarinmoista märkää pusikkoa, mutta nyt helppoa kuin heinänteko.

Samaten koko Tollsträsketin kosteikkoalue oli kierrettävä syksyllä, mutta nytpä sujuttelin senkin läpi mukavasti vesiväylää seuraillen. Pururadan ylitin ja yhä vaan pääsin etenemään Tolsanjoen jääpintaa pitkin läpi alueen, joka on kesällä ja syksyllä kuin jotain etelän viidakkoa. Sama meno jatkui jokea pitkin läpi Storängenin laakson ja ojaksi kuihtunutta puroa, josta Syväjärvi nykyään laskee vesiään Tolsanjokeen.

Joku laduntapainenkin siinä näkyi kulkevan ja sitä liian innokkaalla vauhdilla superpitkien suksieni kanssa sujutellessani onnistuin taas menettämään tasapainoni jossain ihme risukossa ja kaatumaan hankeen. Samantapainen henkisfyysinen ähellys ja hampaiden kiristys siitä taas tuli, kuin edelliselläkin kerralla.

 

DSC02170
Näin runsasvetinen ja -jäinen oli Syväjärven pikkuinen laskuoja silloin.

 

Syväjärvi/Djupström – eväsleiri

Samanlainen hieno vaihtelu taas vuorossa, kuin edelliselläkin järvellä. Siis noin hiihtämisen kannalta, muutenhan paikat ja maisemat ovat aivan omanlaisensa. Sen verran oli matkanteko kulkijaan sentään jo vaikuttanut, että järven ylityksen keskinopeus oli pudonnut noin 1 km/t verran J.

Ja pian tuon toisen järvenpään jälkeen keho kertoikin, että joku energiatankkaus alkaisi olla pikkuhiljaa paikallaan. Takana silloin taivalta 12,5 kilometriä ja aikaa kulutettuna noin 5 tuntia. Niinpä kulkija hiihteli metsän sisään, koettaen etsiskellä sieltä sopivan mukavan näköistä evästauon paikkaa. Kun mitään kovin ihmeellistä ei eteen tullut, sitten vaan leiri yhden ison kuusen juureen. Nyt tuntui siltä, että kannattaisi antaa keholle oikein kunnollinen lepotauko, joten kaivoin repusta pivipussini. Takki, pipo ja hanskat hengittämään sauvojen päähän ja sitten istahdin pussin sisään reppuni kanssa. Siellä oli heti paikalla hyvin lämmin ja kahvieväiden mutustelemisen jälkeen taisin viittä vaille torkahdella siinä mukavasti kuusen runkoon nojaten. Noin kolme varttia siinä kuitenkin oikein leppoisasti meni. Ja tuo oli omalla tavallaan myös retkeni ehdoton huippukohta, sillä peräti 16 metrin korkeuteen merenpinnasta olin itseni ylös äheltänyt. 15 metriä Syväjärveä korkeammalle.

Vähän jääkorppuinen pipo ei ollut maailman mukavin päähän vedettävä leirin pakkaamisen jälkeen, mutta aivan heti pian liikkeelle lähdettyä se oli taas entisensä – kuten oli jokimieskin.

 

DSC02185
Djupström-järven lounaispäätyä.

 

Katinhäntä ja Puoshaka

Matka jatkui siitä Katinhännän suoksi kutsumani alueen läpi – joka sekin oli nyt talvella mukava ja helppo kulkea. Perin juurin päinvastoin, kuin syksyllä. Seuraavaksi pikkuista puroa pitkin (Hemängsbäcken) nimettömälle suolammelle, Puoshaan asuinalueen itäpuolella. Siitä otin sukset vaihteeksi kantoon, kävellessäni taas kerran tuon asuinalueen läpi ja Upinniementien yli.

 

DSC02197
Joki oli sulana koko ”Katinhännän rämeikön” matkalta.

 

Viimeinen suo sekä merenranta

Hemviken –nimeä vissiin kantava suo Upinniementien länsipuolella oli aivan alussa kamalan tiheää pusikkoa, kuten syksylläkin. Mutta pian löytyi varsinainen vesiväylä sieltä suon keskeltä ja sehän oli tietenkin taas perin hienoa kuljettavaa kantavien metsäsuksien päällä. Joitain aivan sulia paikkoja täytyi tosin vähän väistellä, mikä ei vähääkään vähentänyt sen paremmin vauhtia, kuin etenemisen riemuakaan. Ja suon pienehkö avo-osa sen lounaispäässä näytti hienolta myös talven lumilla, samoin kuin oli näyttänyt syysasussaankin.

Ihan helposti pääsin hiihtelemään myös aivan viimeisen ”märän alueen” läpi, enkä keksinyt tällä kertaa yrittää havaita mitään uusia ihmeellisyyksiä tuolla vanhalla sairaala-alueella. Vaan suksin itseni saman tien aina Strömsbyvikenin rantaan asti.

 

DSC02220
Koko reitin vaikein osuuskin oli aivan riemullinen kulkea talvella!

 

Maalikylillä

Mitenkään erityisen uuvuttava ei tuo reilun viidentoista kilometrin päivätaival ollut, varsinkin kun se sisälsi niin valtavasti erilaisia paikkoja ja maastoja, ettei kyllästymiseen tarjoutunut vähäisimpiäkään mahdollisuuksia! Mutta toki ne samaiset moninaisuudet myös saivat tuntemaan, että viimeisen päälle kunnollinen talvinen ulkoilupäivä oli takana – myös kehon kannalta.

Minä perustin sitten itselleni retken viimeisen leirin vanhan sairaalan paikalla olevan propsipinon päätyyn, kietouduin pivipussini lämpöön, lähetin viestin vaimolleni ja ryhdyin nauttimaan jäljellä olevasta lämpimästä teestä, sekä pullapitkon palasesta.

OLIPA HIENO PÄIVÄ!

 

DSC02238
Vähän väsyneempi versio samasta sankarista, kuin lähtökuvassa.

 

Matalalentoa?

No eipä todellakaan mitään lentoa tullut harrastettua, vaan rauhallista ja leppoisaa liikkumista halki mielenkiintoisten paikkojen. Poikkeuksina ehkä nyt pari innostumista järvien jäillä.

Oheisesta retken korkeusprofiilista voi havaita, että hyvin matalilla mailla nuo taipaleet kulkevat, mikä on tietenkin suorastaan luonnollista ja välttämätöntä tällaisessa tapauksessa. Tuo korkeusprofiili on minun käyttämieni instrumenttien (Samsung Galaxy Note 4 + Oruxmaps) tuotosta, katseltuna Google Earth –ohjelman kautta. Eri paikkojen korkeudet merenpinnasta näkee huomattavan paljon tarkemmin, kun seuraa reittiä tietokoneen ruudulla, mutta isoa yleiskuvaa saa tuollaisesta kuvanäppäyksestäkin.

 

Reitin korkeusprofiili, GE, 2573x513
Retken korkeus- ja nopeusprofiili Google Earth -ohjelmasta.

 

Ihan alussa ja lopussa ollaan tietenkin merenpinnan tasolla. Espoonlahdelta eteenpäin mennessä pysytään noin keskimäärin 2 metrin korkeudella. Toki vaihdellen jonkin verran, koska hiihtelijä ei aina pysynyt joen jään päällä. Sitten tulee suuria vaihteluita, kun reitti vei välillä milloin missäkin. Tolsan lammen 2 metriä on kuitenkin hyvin havaittavissa, samoin kuin Syväjärven noin metrin korkeus merenpinnasta. Katinhännän ja varsinkin Puoshaan kulmilla on vähän harmillista, että korkeusprofiili vaihtelee noin paljon (välillä 4-7 moh), sillä juuri tuossa jälkimmäisessä paikassa sijaitsee koko entisen vesiväylän jännittävin paikka. Eikä pelkästään sen vuoksi, että siellä koko väylä on nykyään kokonaan hävinnyt asuinalueen alle. Vaan myös, koska juuri siellä on jo aikanaan, kauan sitten, sijainnut tuon reitin korkein kohta. Joka on sitten yhä vaan kohonnut korkeammalle ja korkeammalle vuosisatojen ja –kymmenten saatossa. Maan kohoamisessa viimeisen jääkauden jäljiltä kun on vaan suuria paikallisia eroja.

Aivan mahdottoman jännittäviä asioita! Ainakin minun mielestäni.

–Kari

 

Reitti peruskartalla, 15,3 km ja 6 t 48 min, 768x1005
Loppuun vielä retken reitti dataloggerin kartalla. 15,3 km ja 6 t 48 min taukoineen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s