Osa 5 – Tunturilintujen perässä aamuvarhain
Tiivistelmä: Tarina kolmen eräkaveruksen matkasta ja seikkailuista talvisen latvalinnustuksen parissa Tulppion kylmissä ja lumisissa erämaissa.
Jatkokertomuksen viides ja viimeinen osa kertoo innokkaasta lähdöstä tunturin rinteille jo ennen päivän valkenemista. Sekä monista hienoista kokemuksista – vaan ei saaliista.
Koko retki 23.-28.1.2020.
MAANANTAI 26. TAMMIKUUTA – 4. METSÄNKÄYNTIPÄIVÄ
Meikä nousi tietenkin jo vähän etukäteen kämppää lämmittämään ja vettä keittämään. Eväitä minun ei tarvinnut tehdä ollenkaan, sillä olin joka päivä kuljettanut niitä repussani noin kolminkertaisesti käyttämääni nähden. Ihan kohtalaisesti me taisimme lähtemään päästä. Automatkalla sai taas hämmästellä tiukkoja pakkaslukemia, jotka tuntuivat aina vaan päivä päivältä kiristyvän.
Kiihkolla ylös
Tutulta tien levennykseltä lähdimme hiihtelemään hyvää latua ylös kello 7:34. Vallan pimeää silloin vielä oli, vasta aivan himmeä punoitus oli ilmestynyt itäiselle taivaalle. Otsavalojen kanssa siis tietenkin mentiin. Minä ja M siis hiihdimme, A tallusti perässä lumikengillä, koska niiden lainasuksien sideviritykset olivat hajonneet heti ensimmäisen päivän ensiyrityksessä. Aivan mahdoton into oli päällänsä ainakin meikäläisellä! Niinpä en edes viitsinyt yrittää sitä hillitä, vaan viritin tutun kauramoottorin puuskuttamaan jollain juuri sellaisella kierrosluvulla, joka vielä hyvältä tuntui. Eikä minun tarvinnut taakseni katsella senkään vuoksi, että olin menossa omia latujani, juuri tietyille eilen katsomilleni paikoille. Omia latujani aivan kirjaimellisesti, sillä eilisiä paluujälkiäni sinne hiihtelin.
A:n ja M:n suunnitelmista minulla ei kovin tarkkaa käsitystä ollut, kuvittelin heidän jäävän jonnekin sinne tunturin koillisrinteille, mistä autolle johtava peruslatumme kulkee.
Jälkiä ja ääniä!
Jo ensimmäistä runsaiden teeren jälkien aluetta lähestyessäni hiljensin vauhtia, tasasin hengitystä ja pysähtelin vähän väliä kuuntelemaan. Ei mitään havaintoja. Sen toisen, kaikkein suurimman jälkitihentymän kohdalla pysähdyin vähän pidemmäksi aikaa katselemaankin jälkiä. Otsalamppuni himmeimmällä asetuksella, kuten aina metsissä yksinäni kuljen. Jotta hämäränäkö ja ympäristön havainnointikyky mahdollisimman hyvin säilyvät. Koetin siinä nimenomaan katsella, onko noissa koivupensaissa yhä jäljellä syömättömiä silmuja. Kyllä niitä minusta näytti olevan.
Enkös sitten ollutkin siinä hiljaa seistessäni kuulevinani jotain ääniä? Hyvin hiljaista pulinaa tai putputusta, jostain aikaa kaukaa, alempaa metsäiseltä rinteeltä! Seurasi kehon ja mielen täydellinen sähköistyminen! Sekä perään kiivas mietintä siitä, mitä oikein pitäisi semmoisessa tilanteessa tehdä? Yrittääkö lähteä hiippailemaan äänien perään ja etsimään lintujen kieppejä? Mitäpä tehdä sitten, jos sellaisen paikan sattuisi löytämään? Yhtään mitään ei olisi kiväärimiehellä tehtävissä. Haulikon tai haulikkorihlan kanssa ehkä? Silloinkin vaatisi kyllä aika yliluonnollisia kykyjä ehtiä säkkihämärässä tunnistaa uros- tai naaraslintu sen 1-2 sekunnin aikana, mikä noissa tilanteissa tavallisimmin on käytettävissä hyvän laukauksen ampumiseen.
Kyttäämään
Minä valitsin kyttäystaktiikan. Arvellen ja toivoen noiden lintujen palaavan aamuaterioilleen siihen samaan paikkaan, missä olivat eilenkin, päätin yrittää etsiä sihtipaikan jostain ylempää rinteeltä. Sinne sitten siksakkia ylös avointa rinnettä, joka alkoi heti siitä syöntipaikalta. Toivoen, etteivät ne linnut siellä kiepeissään kuule mitään. Alle sadan metrin päässä ja noin 15-20 metriä ylempänä rinteellä oli sellainen pieni metsäsaareke, johon arvelin voivani perustaa hyvän kyttäyspaikan.
Paikka vaikuttikin kerrassaan oivalliselta, sillä nikaman takana oli pieni tasaisempi alue, missä voisin liikkua vallan alhaalta päin näkymättömissä. Reppuni viritin yhden lumikumpareen päälle ampumatueksi, joten siihen sai erittäin hyvän ampuma-asennon. Toki siitä paikasta ei ollut suoraa sihtiä ollenkaan kaikkiin metsänreunan pusikoihin, vaan alempana olevat lumikumpareet niitä peittivät. Mutta aika moneen paikkaan löytyi ihan suora tähtäyslinja.
Kylmää kyytiä
Sitten alkoi odottelu. Tunturin takana oleva itäinen taivaanranta oli jo muuttunut aika punaiseksi, mutta vielä vallitsi melko vahva hämärä. Sellainen jo kuitenkin, että tähtäinkiikarini kuva niistä alakerran pensaista oli erittäin selvä ja skarppi. Yksi olennainen totuus tästä kyttäystaktiikasta alkoi selvitä minulle jo alle 10 minuutin jälkeen. Tällä pakkasella varpaani ja jalkani alkoivat kylmettyä, vaikka jaloissani olivat ne järeät Canada Bootsit huopavuorineen, villasukkineen kaikkineen. Muu keho tuntui pysyvän lämpimänä, mutta kaikkihan tietävät sen, että jos jalkoja alkaa paleltaa, ei kenelläkään ole sen jälkeen ollenkaan mukavaa.
Niinpä täytyi heti alkaa säätää kyttäystaktiikkaa, tekemällä kunnon liikuntaspurtteja siellä takamaastossa, joka ei alas pensaikon reunaan näy. Ryhdyin sitten ”raivaamaan” itselleni vallan omaa kuntopolkua noihin harjoituksiin. 20-30 metriä ylös kyttäyspaikkani takaa, suuren kuusen ohi, sen takana olevan koivun juureen. Sen tekemiseenkin kului jo ainakin neljän harjoitusleirin intensiiviset minuutit, sillä paikka paikoin lumi kantoi kävelijää ja toisaalla sitten ei. Siellä toisaalla se polun tallaaminen oli oikein tosi touhua, hurjimmillaan vyötäröön asti ulottuvassa lumessa!
Siinä ne aamun tunnit sitten kuluivat, noin rytmillä 10 minuuttia hiljaista kyttäystä, jonka perään 6-7 minuuttia intensiivistä juoksua kuntoradalla. Kylmä säilyi poissa, mutta pieni epävarmuus kalvoi mieltä kahdenkin asian suhteen. Sen, jos missaan jonkun näköhavainnon siellä urheillessani ja ennen kaikkea, olenko joka tapauksessa pelottanut kaikki teeret tiehensä jo kilometrien säteeltä? Muita vaihtoehtoja ei kuitenkaan tarjolla ollut.
Aamun ihanuuksia
Huikeita ne aamun yksinäiset, rauhalliset tunnit joka tapauksessa olivat siellä tunturin rinteellä! Alkuun idän taivaan punerrus värjäsi minun katselemani luoteen suunnan pitkät maisemat violetin värisiksi. Sitten niiden väritys vaihtui pikkuhiljaa oranssin kautta kirkkaan keltaiseen loisteeseen.
Äänimaailma oli muuten täydellisen hiljainen, mutta pakkasen lievä hellittäminen yön jälkeen sai puut paukahtelemaan. Vaikka siihen oli jo pikkuhiljaa vähän tottunutkin, jotkin äänet kyllä muistuttivat niin paljon laukauksia, että suorastaan ”ammuskateus” hiipi mieleen kaksi kertaa. Tuo siis kömpelönä johdatelmana sanasta annoskateus ja tarkoittaen tietenkin sitä, että nytkö joku toinen metsämies kuitenkin onnistui linnun pudottamaan?
Yhtään mitään lintuhavaintoja ei sitten tuon minun vajaan puolentoista tunnin kyttäyssessioni aikana eteen tullut. Eikä varmaan taaksekaan. Sitten jo kirkkaassa, tosin tunturin taakse jäävässä paisteessa, havaitsin tutun risukirjaillun maastopuvun lähestyvän hiljakseen passipaikkaani koillisen suunnalta. Vaihdettiin siinä tovi aamun kokemuksia veli M:n kanssa. Niistä muistiini on jäänyt ainoastaan aktiivisten lintuhavaintojen puuttuminen, sekä A:n haulikon iskurin jumittuminen pakkasessa.
Viimeinen lenkki tunturissa
Seuraavaksi sitten vaan hiihtelemään aurinkoisen sään kultaamissa tunturimaastoissa. Omia teitämme sovimme taaskin jatkavamme ja M lähti skannailemaan alempia metsärinteitä. Minä jatkoin siinä paljakan alareunoilla ensin eilisille laskujäljillemme alas tunturin huipulta ja sitten vielä siitä vähän eteenpäin. Superkauniiden maisemien lisäksi tuon etäkurkistelun huipennus onnistui ihan hetkeksi nostamaan niskakarvani pystyyn. Kas kun ylempänä lumikentällä näkyi kolme tummaa möykkyä! Usko lintuihin ehti jo toki hiipua senkin vuoksi, etteivät vähääkään liikahtaneet, vaikka minä aivan selvästi näkyvissä hiihtelin. Kameran zoom-linssi näytti niiden olevan juuri ja juuri vähän hangen pinnan yläpuolelle kurkottavia männyntaimien latvoja.
Meikäläinen päätti tuon olevan oman päiväretkeni kääntöpiste ja sujuttelin siitä sitten rauhallisesti takaisinpäin, omia latujani pitkin. Vielähän olisi voinut mennä tutkimaan uusia metsäseutuja, mutta kun retken huipennukset olivat nyt takana, niin suurin innostus oli jo tiessään. Alas autolle vievä latureittimme oli nyt lumikenkien myötä muuttunut jo isoksi poluksi, jota oli sitäkin ihan hyvä laskea luikutella.
Kotimatkan pakkaset
A oli jo auton luona, kääriytyneenä Fjelldukensa sisään ja hypellen paikallaan, lämpimänä pysyäkseen. Sillä pakkanen siellä alhaalla tuntui taas kerrassaan muikealle! Hän oli kuitenkin kivunnut tänään peräti tunturin huipulle saakka. Minäkin harrastin pientä maantiejuoksentelua, ennen kuin auton Webasto alkoi pöhistä ja M saapui pian sen jälkeen myös takaisin retkiltään, tuttu metsästysjousi selässään.
Paluumatkalla havainnoitiin auton mittarissa jo -40 asteenkin pakkaslukemia alavilla paikoilla ja pientä huolta alkoi hiipiä itse kunkin mieleen siitä, kuinkahan auto mahtaa varhain huomenaamuna käyntiin lähteä?
Kuin viimeistä iltaa
Kämpillä kaikki tutu kuviot. Paitsi, että oltiin siellä nyt hyvin ajoissa iltapäivällä ja että edessä oli muiden askareiden lisäksi likimain kaiken tavaran pakkaaminen valmiiksi aivan autoon saakka. Saunakin kuitenkin lämpesi ja erinomaiset polttopuuvarastot tuli tehtyä sekä kämppään, että saunan puolelle.
Mainiot olivat tupatunnelmat joka ilta olleet, mutta tänä viimeisenä iltana oli tietenkin ilmassa jotain erityistä. Kun ei niitä naapurin isännän minulle tuomia hienoja kaatoryyppyjä nyt kehdannut ainakaan ihan korkkaamattomina takaisin kuljettaa, minä suoritin näyttävän tyhjän oluttölkin kaadon tuvan pöydällä ja sen jälkeen nostimme snapsilasilliset superhienon retken kunniaksi! Siinä päätyi joka jannu sitten ihmettelemään, miten mainiolta tuo meille kaikille aikaisemmin vielä tuntematon ”Puolustusvoimien Leikattua” maistuikaan! Saattaapi moinen päätyä mukaan joskus toistekin.
Aikamoista herjanheittoa lähti kulkemaan erityisesti siitä melkoisen monitahoisesta tavaroiden hukkaamisesta, missä veli A oli tällä reissulla suorastaan loistanut. Hän on jo kerran pari aikaisemmin ryhtynyt tituleeraamaan itseään todelliseksi ja harvinaiseksi ”hävittäjä-ässäksi” ja nuo jutut päätyivät nyt ennen kuulumattomille kierroksille. Semmoisia on yleensä melko lailla mahdotonta hauskasti talteen saada, mutta jotain on pakko edes yrittää.
A:n ja koko tämän porukan osallistumisesta Suomen kaikkien aikojen hävittäjähankintaprojektiin saatiin suorastaan vedet silmiin nostavia juoksutuksia aikaseksi. Onhan meillä hallussa sellaisia teknologioita ja taitoja, joista amerikkalaisen sotateollisuuden edustajatkin osaavat tuskin vielä edes haaveilla. Heillä on hävittäjäkone, joka pystyy nyt pikkuisen huonommin tutkassa näkymään, kuin muut koneet. Meillä on hävittäjä, jonka monet osat saadaan kerta kaikkiaan kokonaan häviämään! Yksi hienoimpia esimerkkejä olkoon häivekiikarit, jotka olivat usein kokonaan, kenenkään näkymättömissä. Eivätkä näiden meidän teknologioidemme käyttökohteet suinkaan rajoitu pelkästään johonkin ilma-aluksiin, vaan esimerkiksi häivekiikarit, -kiväärit ja muut olisivat aivan hurja uskottavuustekijä myös Suomen maavoimille, merivoimille ja kenelle tahansa.
Onkohan tähän perään nyt pakko laittaa joku typerä hymiömerkki? Ei taida tarvita.
Kylmä, kylmempi, ERR!
Paluumatka oli vain käänteinen kopio tulomatkasta. Paitsi toki hirmuiset pakkaslukemat, jotka saivat aamun varhaisina tunteina kyllä vitsien väännönkin jäämään sikseen. Koska ensin piti jännittää auton käyntiin lähtemistä ja sitten sitä, jämähtääkö dieselöljy suodattimeen vai ei. Joka tapauksessa me ajoimme ensimmäiset sadat kilometrit täysi ulkovaatetus päällä, kahdestakin syystä. Ensinnä koska niin oli mukavampaa, eihän auton sisätilat juuri paljoa lämmenneet, hyvä kun riittävä osa tuulilasista pysyi avoimena. Ja sitten JOS auto olisi sinne hyytynyt, olisivat siinä luultavimmin olleet vitsit hyvin vähissä joka tapauksessa. Kaikkien muistaessa turhan hyvin senkin, miten tuolla ei monessakaan paikassa mitään matkapuhelinverkkojen kenttiä ollut. -40 asteen lukemaan auton ulkolämpömittari putoili tuon tuostakin ja sitten siinä luki pitkiä aikoja pelkästään ERR. Anturin tai mittarin skaala loppui kesken!
Kadonneet teeretkin lopulta löytyivät
Hiukan harmiteltiin, kun ensimmäisten satojen kilometrien matkalla nähtiin likemmäs tusinan verran teeriä ihan auton ikkunasta katsellen, istumassa niin puissa kuin keskellä maantietäkin. Kirkkaalla päivänvalolla. Noilla seuduilla toki pakkanen oli pudonnut jo jonnekin 15 tai 10 asteen lukemiin, emmekä osanneet olla vetämättä seuraavia, hyvin loogisen tuntuisia päätelmiä. Niin kovilla pakkasilla, joilla me nyt tuolla kairoilla ja tunturin rinteillä päädyimme kulkemaan, teeret ja metsot pysyttelevät fiksusti mahdollisimman paljon lumikiepeissään. Korkeintaan käyvät hätäisesti popsimassa silmuja hengen pitimiksi joskus aamuhämärissä. Moinen käytös kyllä selittäisi täydellisesti kaiken sen, mitä me näimme ja olimme näkemättä.
UUDELLEEN NÄKEMISIIN LAPPI!
Lumipeitteen hupeneminen ja kokonaan häviäminen jo jossain Mikkelin tietämissä oli vähän hassua katseltavaa, kun saman päivän aikana siirryttiin metrihankien todellisesta talvesta etelärannikon vihreään syksyyn! Tai kevääseen, mitä tämä nyt on?
–Kari
THE END. So far.
Lähierä™ 